MEHU-ENNE

Tämän vuoden herukkasato oli poikkeuksellisen runsas. Muutama uusi puska pihapiirissä on herännyt eloon, viime vuonna niistä ei tullut marjan marjaa.

Anoppilasta peritty Mehu-Maija on käynyt viime aikoina kuumana. Muistin mehustamisen olevan paljon monimutkaisempaa kuin mitä se oikeasti on, siksi kai en ole puuhaan aiemmin ryhtynyt.

(Kaikenlaisten ennakko-odotusten ja -oletusten annammekin elämässämme vaikuttaa, me hassut hölmöt ihmiset.)

Kokeellisessa mehukeittiössä syntyi kahdenlaista sekoitusta. Sekoon tuli punaherukkaa, vadelmia ja pari pussillista viime vuotista raparperia pakkasesta. En tykkää kovin makeista mehuista, joten heitin mukaan vain ohuelti ruskeaa täysruokosokeria.

Black as my Soul syntyi mustaherukasta ja inkivääristä. Yhdistelmän nerokkuus yllätti, aavistus inkivääriä jotenkin viimeistelee maun (ja pitää taatusti flunssan loitolla.)

Vielä olisi muutama litra herukoita jääkaapissa. Olisiko teillä hyviä ehdotuksia ja erikoisempia reseptejä tarjolla? (Kyllä, niitä on jo pakkasessa. Kyllä, syön myös ihan tuoreeltaan kaiken mahdollisen kanssa.)

SOUL KITCHEN

Let me sleep all night
in your soul kitchen
Warm my mind
 near your gentle stove

Learn to forget, 

learn to forget.

KUKKAMANDALA

Lauantaina piti olla järkevä; poimia marjoja, raivata pihaa, kirjoittaa juttu valmiiksi.

Sen sijaan korkkasin skumpan ja tein kukkamandalan. 

Aloittaessani minulla ei ollut pienintä aavistustakaan lopputuloksesta, seurasin vain vierestä kun intuitio ohjasi käsiäni, poimi oikeat kukat ja terälehdet, asetteli ne muotoonsa.

Mandalan valmistuttua havahduin, kuin harsoisesta unesta, en tiennyt mitä sille tekisin. 

Järkiminä astui esiin: "mitäaiotnytsilletehdämiksetkäyttänytliimaaolisitsuunnitellutajoissaeihänsullaoleoikeitakehyksiäkään...!"

Hymyilin sille vaiti, otin mandalasta valokuvan ja annoin tuulen rikkoa kuvion, puhaltaa hentoiset terälehdet eri suuntiin. Se tuntui hyvältä. 

Se tuntui paremmalta kuin mikään pitkään aikaan.

HAUDALTA JA HAUTAJAISISTA

Lyytin poislähdöstä on pian kaksi kuukautta. Ikävä on oikukas eikä tunne kelloa; toisinaan kaksi kuukautta tuntuu kahdelta vuodelta, hetkittäin kahdelta päivältä.

Heinäkuisena lauantaipäivänä kaivoimme ystäväni kanssa haudan. Metsän laidalle, sammaloituneiden kivien viereen, vaahterapuun alle. Siivosimme ympäristöä ja metsästä löytyi vanha ruosteinen kiukaanluukku, kuin portiksi tuonpuoleiseen.  Istutimme haudalle kyynelverenpisaroita, ne viihtyvät varjoissa. Niiden kuihduttua tilalle tulee kanervaa.

 

Kaikkien osallistujien saavuttua sytytimme lyhdyt, kaiuttimesta soljui soittolista, johon jokainen oli valinnut pari biisiä. Luulen, että Klamydian "Mä lähden himaan" olisi ollut Lyytin oma valinta - se kuvastaa koiran kieroa huumorintajua täydellisesti.

Siellä hän nyt vahtii aina, meitä ja kanssamme, rakkaani.

Taivaalta tihkui vettä ja surun kyyneliin poskillani sekoittui kiitollisuus siitä, että sain haudata koirani rakkaiden ihmisten läsnäollessa. Asettelin tuhkauurnan kuoppaan ja koskaan ennen ei ole puoli metriä tuntunut niin pitkältä. Illalla söimme ja joimme hyvin Lyytin muistolle.

Kohta kaksi kuukautta. Tarraudun kiinni muistoihin ja vaalin niitä kuin hukkuva köydenpäätä, pelkään että unohdan miltä pähkinäkorvat tuoksuivat. Sen silmäkulmain alta virnistyksen, joka edelsi holtitonta hepulia pihamaan ympäri. Kuin känninen hirvi metsässä, naurettiin aina.

En osaa ajatella itseäni yhden koiran omistajana vaan puhun edelleen monikossa. Meidän koirat, meidän koirille, meidän koirien. Ruokakuppi on jo tiskattu ja nostettu keittiön yläkaappiin odottamaan sitä seuraavaa. Eteisessä on kaksi koiranpään muotoista metallinaulakkoa, molemmissa roikkuvat hihnat ja valjaat.

Huhuhuh ja Hallelujah. (Se oli biisivalintani.) Melkoinen matka taivallettiin yhdessä.

Hiljalleen uskon, että niihin toisiin valjaisiin - sydämeenikin - mahtuu pian yksi uusi lisää.

Onnea on oma lampi (ja mies, joka rakentaa sinne laiturin)

Kesän ulkotyöt keskittyivät, jälleen kerran, raivaushommiin. Vesuri ja viikate on heilunut erityisesti ladon takana niityllä, jonka reunalla sijaitsevan pienen lähdepohjaisen lampemme ranta- ja reuna-alueita on siistitty ihan urakalla.

Lammen rantaan kaivettiin juhannuksena kuoppa rosvopaistia varten. Saimme idean reunustaa kuopan kivillä ja tasata kuopan ympäristö soralla. Leirinuotion ääreen tulee vielä viisi koivunpölkkypenkkiä ja kas; tunnelmallinen leirinuotiopaikka on valmis alkusyksyn pimeneviä öitä varten.

Suurin ponnistus oli kuitenkin kahden pontonin varaan rakennettu laituri, joka valmistui juuri sopivasti ennen uimakelejä, jos niitä niiksi nyt voi edes kutsua. (Kaiholla muistelen sitä elokuun ensimmäistä yötä viime vuonna, kun lilluimme lammessa ystäväni kanssa tähtitaivasta tuijotellen. )

Laituritikkaat löytyivät onnekkaasti tori.fin kautta ja vieläpä naapuripitäjästä. Nyt kelpaa pulahtaa suoraan saunasta vilvoittelemaan ilman, että tarvitsee tasapainoilla mutaisilla rantakivillä.  

Ensi kesänä joutomaalle jätetty niitty pääseekin toteuttamaan ominta tarkoitustaan, kun sinne muuttavat tulevat kesälampaamme. Niiden nimiksi on päätetty Jorma, Korma ja Karma, muusta en vielä tiedä. (Onneksi on monta kuukautta aikaa opetella.)

Aamuauringossa

Koleat kesäpäivät ovat olleet hetkittäin lannistavia ja saaneet aikaan tunteen menetyksestä, sillä päivä päivältä ne ovat vieneet mielikuvieni kesää kauemmas, ulottumattomiin. (Ristariitaista; miten voin menettää sellaista, jota en koskaan ole saavuttanutkaan?) Olen taistellut tunnetta vastaan kirjaamalla ylös asioita, jotka tekevät juuri tästä kesästä parhaan mahdollisen:

Tuuli, joka pitää ötökät poissa.
Pitkät juoksulenkit, joihin keli on ollut juuri optimaalinen.
Autolla ajaminen silloin kun ei ole kiire perille; vieraat hiekkatiet ja entuudestaan tuntemattomat maisemareitit. (Kuka sitä nyt helteellä jaksaisikaan autossa istua?)
Vehreän vihreä luonto, joka tässä vaiheessa kesää yleensä on jo paahteessa parhaat sävynsä menettänyt.
Ulkoistutuksia ei ole tarvinnut kastella (...)
Kun sateen jälkeen kävelee metsän keskelle, vetää keuhkot täyteen ilmaa ja tainnuttavan huumaava tuoksu imeytyy soluihin saakka.
Metsät, jotka ovat täynnä kanttarelleja ja mustikoita. En ole koskaan, KOSKAAN, aiemmin nähnyt niin valtavia mustikoita ja poiminut niin paljon kanttarelleja kuin tänä kesänä.

Ja saapuihan se helle vihdoinkin. Kuvia edeltävänä iltana tuuli oli jo muuttunut lämpimän pehmeäksi, ikäänkuin virittäytyäkseen vastaanottamaan tulevaa. (Ja sitä edellisenä, lähes syksyisenä, iltana värjöttelimme nuotiolla, ystäväni öljykangastakissa, minä villatakkiin ja -ponchoon kietoutuneena.)

Tiedättehän ne aamut, kun ilma väreilee heti auringon noustessa ja lupauksen helteestä voi haistaa jo ulos astuessaan? Tämä oli ensimmäinen niistä. Laitoin kahvin tippumaan mutta en malttanut odottaa sen valmistumista, vaan lähdin yöpaita päällä kameran kanssa ihmettelemään pihamaata, jonne kesä oli parkkeerannut vihdoinkin tulikärrynsä. Ei kiirettä, viipykää niin pitkään kuin haluatte!

Savusaunassa

Kävin savusaunassa toista kertaa elämässäni. Keski-Suomesta kotoisin oleva ystäväni hämmästyi; hänelle savusauna on ollut itsestäänselvä osa lapsuuden kesiä. En tiedä onko savusaunakulttuuri ollut enemmän pohjoisen juttu, meillä hämeessä en niihin muista juuri koskaan törmänneeni - ainakaan sukulaisten tai kavereiden mökeillä. Toisaalta, koko päivän vaativa lämmitysprojekti on kuin tehty hitaalle hämäläiselle.

Saunomisessa on jotain riittimäisen pyhää, onhan sauna ollut vanhan kansan porttipaikka saapuville ja lähteville, ja savusaunan hämärässä on suorastaan taianomaista tunnelmaa.

Löylyn koostumuksessa on huomattava ero puusaunaan verrattuna. Hiki hiipii hiljaa iholle, ei kirpeinä ryöppyinä, vaan pehmeästi nurkkia ja niskavilloja pitkin madellen.

Tuntuu kuin savusaunassa hikoilisi - ja puhdistautuisi - sielusta saakka.

Seuraavana aamuna voi herätessään nuuhkaista tyynystä ja hiuksistaan vielä aavistuksen savun tuoksua. (Ja nokea, jos saunan ja yön pimeydessä on tullut kävelleeksi päin usein kovin matalaa savusaunan ovenkarmia. Tai nojailleeksi seiniin ihan antaumuksella.)

Kiipesimme saunan pimeästä sylistä ulos vilvoittelemaan ja kuin kontrastina sille, eteen avautui laskevan auringon liekkimeri. Suomen kesä, se vetää usein sanattomaksi.