sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Tuokioita torpalla


Torpalla vallitsee harras pysähtyneisyyden tila. Pehmeä lumipeite peittää lohdullisesti alleen aitaa vasten kasatut pellinpalaset ja muut remonttijätteet, tekemättömät pihatyöt ja keskenjääneet projektit. Rakennustelineet unohtuivat niille sijoilleen syksyllä – nyt niitä ei enää kannata purkaa pois ennen kuin työt taas käynnistyvät. Toivottavasti pian.



Aamiaisella unohdun lukemaan kirjaa niin, että mies hoputtaa pukemisessa. Koirat ovat käyneet jo pihalla aamupissalla ja seuraavat jokaista liikettäni tuvan pöydän alla väijyen – ne tietävät, että kohta lähdetään metsään.





Olen varma, että maalla kello käy eri tahtia kuin kaupungissa. Päivät täyttyvät hitaista mutta aikaavievistä askareista: puiden kantoa, tulien sytyttämistä, petivaatteiden tuulettamista, kaupungista mukana tuotujen puhtaiden viikkaamista kaappiin. Lounaskeitto tulille. Antaudun raukealle tunnelmalle ja sysään ajatuksen varastohuoneen siivouksesta ensi kertaan. En jaksa avata edes läppäriä, vaikka yksi juttu odottaa viimeistelyä – tuskinpa sitä kukaan sunnuntaiksi kaipaa? 



Hämärä laskeutuu jo horisontissa. 
Tällä kertaa olen valppaana ja kiirehdin sinisen valon hetkellä pihalle kameran kanssa. 
En voi olla miettimättä tulevaa lomareissua ja sitä, 
että seuravan kerran pihamaata kuvatessani ollaan jo lähellä kevään kynnystä. 



sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Puutalohalaaja (Humanus Torppacus Hullucus)

Puutalohalaaja on henkilö, joka näkee kodin siellä, missä muut näkevät vain kasan 
puolimätiä hirsiä ja ruostuneita rautanauloja.


Puutalohalaajat voivat edustaa mitä sukupuolta tahansa ja ikäjakaumaltaan he ovat  n. 20-80-vuotiaita. Levinneisyys kattaa koko Suomen, joskin lajia tavataan tyypillisimmin pääkaupunkiseudun ulkopuolisilta alueilta.

Puutalohalaajien keskuudessa omakotitaloista ei puhuta omakotitaloina tai edes yleistermeillä talo ja mökki, vaan kyseessä on aina villa, torppa, huvila tai kartano. (Vrt. Uniikit lumihiutalelapset.)

Puutalohalaajan sydämeen ei mahdu kahta ämmää (kuten eräs kanta-hämäläinen äidinkielenopettaja tapasi sanoa) mutta sinne mahtuu ihan helposti kaksi (tai useampi) vanhaa hirsitaloa. Lajityypilliseen tapaansa Puutalohalaaja on uskollinen omalleen, mutta muiden talojen ihastelu ja vilkuilu “sillä silmällä” on yleisesti hyväksytty normi puutalohalaajayhteisöissä. 



Puutalohalaajien yhteisö elää vahvana sosiaalisen median eri kanavissa ja keskusteluryhmissä. Nämä tukiverkostot ovatkin usein Puutalohalaajan ainoat jäljellä olevat sosiaaliset kontaktit. (Kontaktien määrä on suoraan verrannollinen remontointiin käytettyjen vuosien määrään.) Puutalohalailun ennuste on yleensä synkkä: kroonistuessaan Puutalohalaaja tyypillisesti menettääkin sosiaalisten suhteidensa lisäksi myös rahansa, vapaa-aikansa, hermonsa ja lopulta järkensä.

Puutalohalaajien yhteisössä vallitsee tarkka hierarkia. Mitä vanhemman ja lahomman talon Puutalohalaaja omistaa, sitä korkeammalle hänen statuksensa nousee. Lisäarvostusta hankitaan muun muassa sähköttömyydellä, ulkovessalla ja kantovedellä. Ylimpään eliittiin pääsee 1800- tai jopa 1700-luvuilla rakennettujen talojen (anteeksi, torppien) omistajat, kun taas 1940-luvun jälkeen rakennettujen, niin kutsuttujen rintsikoiden omistajia tavataan katsoa hieman alentuen ja “Ai sun talo on niin uusi?!” huudahduksen säestämänä. Sanomattakin lienee selvää, että hierarkia-asteikon pohjalla ovat mitään-mistään-tietämättömät talonsapilaajat ja henkilöt, jotka maalaavat hirsiseinänsä valkoisiksi.

Puutalohalaajat pariutuvat tyypillisesti lajinsa sisällä, tai sellaisten yksilöiden kanssa, joissa on tunnistettavissa olevaa potentiaalia puutalohalailuun. Mikäli tällaista ei toisesta osapuolesta lähtökohtaisesti löydy tai ominaisuus ajan myötä heikkenee tai jopa katoaa, menee lusikat (Sorsakosken, hankittu kirpputorilta) usein jakoon ennen kuin kukaan ehtii kattoremonttia mainitsemaan.

Puutalohalaajien elämään liittyy hartaita, jopa uskonnollissävytteisiä vivahteita. Ei ole tavatonta, että Puutalohalaajan yöpöydältä löytyy – kuin raamattuna– Perinnemestarin remonttikirja (Rinne) ja vuotuinen pyhiinvaellusmatka suunnataan usein Hattulan Metsäkylän navettaan, Domus Classica-myymälään tai vaikkapa Loviisan Wanhat Talot -perinne- ja korjausrakentamispäiville. Nämä ovat kohteita, joista tavallisen uudistalorakentajan kannattaa oman terveytensä ja turvallisuutensa vuoksi pysytellä poissa.

Puutalohalailu heijastuu myös yksilön kielenkäyttöön. Perinteisen kirosanojen sijaan Puutalohalaaja kiroilee esimerkiksi sanoilla IKEA! Laminaattilattia! Voihan MDF-lista! Vaikka Puutalohalaaja ei itse olisikaan remontoinnin ja perinnerakentamisen ammattilainen (omasta mielestään yleensä on, kts. kohta raamattu yöpöydällä), hän puhuu silti sujuvaa pinkopahvien, koolausten ja kondenssivesien kieltä. Sanat kuten loma, ulkomaanmatka, säästötili ja rentoutuminen sen sijaan eivät kuulu Puutalohalaajan käyttämään terminologiaan. 


Puutalohalailu leimaa vahvasti yksilön käyttäytymistä myös muissa, halailun ulkopuolelle jäävissä sosiaalisissa rakenteissa ja yhteisöissä. Voit arvostella Puutalohalaajan puolisoa, koiraa, lapsia tai autoa, mutta auta armias, jos erehdyt kommentoimaan väärään sävyyn hänen taloaan.

Ja kun muut esittelevät työpaikan kahvipöydässä kuvia jälkikasvustaan, niin Puutalohalaaja kaivaa kännykästä kuvia…noh, arvaatte varmaan mistä. 





torstai 12. tammikuuta 2017

Kaukokaipuu



Viimeistään marraskuussa se valtaa sydänalaa ja kolkuttelee takaraivon laitamilla. Keskellä harmainta räntäsadetta muistan yhtäkkiä vahvasti, miltä tuntuu upottaa varpaat polttavan kuumaan hiekkaan ja hengittää vielä yösateen kosteutta hohkaavaa, trooppista ilmaa. Auringon ja valon puute tuntuu lähes fyysisenä kipuna iholla. Instagramin kuvavirrasta horjahdan yhä useammin sivupolkuna joogaretriiteille Balille ja aurinkolomalle Meksikoon.

Vaivihkaa kyselen miehen talviloman pituutta ja ajankohtaa. Itse freelancerina pääsen periaatteessa lähtemään milloin vaan. Pimeimpänä maanantaina tekisi mieli buukata ensimmäinen äkkilähtö lämpimään, ihan minne tahansa, vaan koiraperheelliselle se ei ole ihan niin helppoa. Seuraa varovaisia tiedusteluja anoppilaan ja ystäväpariskunnalle, jotka ovat toimineet koirien luottohoitajina jo usean vuoden sekä reissun ajan. Lopulta se hykerryttävän kupliva tunne, kun päivämäärät on lyöty lukkoon, lennot varattu ja on aika tarkistaa missä kunnossa bikinit (tai bikinikunto) ovat edellisen reissun jäljiltä.



Kahden viikon päästä nousemme koneeseen ja lennämme Bangkokiin. Reissu Thaimaaseen on ensimmäinen kummallekin. Kohta 11 yhteisen vuotemme aikana olemme toki reissanneet ja varmasti jonkun mittapuun mukaan paljonkin; yhdessä on koluttu niin Väli- kuin Etelä-Amerikka, Yhdysvallat ja Japani, lyhyempiä kaupunkilomia Euroopassa on kertynyt enemmän kuin jaksan muistaa. Olemme olleet onnekkaita ja päässeet reissuun vähintään kerran vuodessa, monena vuonna useamminkin. (Toki tämä on myös valintakysymys, meille molemmille reissaaminen on aina ollut intohimo, joka menee monen muun asian ohitse.)



Yksi mieleenpainuvin reissu oli kesällä 2006, jolloin lähdimme kuukaudeksi Etelä-Koreaan ja Japaniin. Olimme tässä vaiheessa seurustelleet hieman vajaa puoli vuotta. Matkaseurueeseen kuuluivat myös mieheni veli, jonka olin tavannut pari kertaa aiemmin sekä heidän yhteinen ystävänsä, jonka tapasin ensimmäistä kertaa lentokentällä. ("Terrrve! Me vissiin lähetään kuukaudeks yhdessä reissuun!") Kieltämättä lentokoneessa hieman pyörittelin silmiäni, että mitäköhän hittoa tästä tulee, mutta seurue osoittautui varsin toimivaksi komboksi ja matka sujui oikein leppoisissa tunnelmissa. (Poikkeuksena päivä, jolloin lähdimme etsimään kuumia lähteitä Bepusta ja harhailin äijien perässä yli kymmenen kilometriä pelkät varvastossut jalassa. Ei puhuta siitä enempää.)
Ennen reissuun lähtöä sovimme, että jos kestämme toisiamme kuukauden 24/7, niin reissun jälkeen muutetaan yhteen. Avaimet yhteiseen kotiin saimme aika tarkalleen kuukausi paluun jälkeen. 

 

Olemme reissanneet paljon erään ystäväpariskunnan kanssa. Itseasiassa he olivat (kuten myös mieheni veli) mukana häämatkallamme (kuukausi akselilla Brasilia-Argentiina-Chile) ja vuotta myöhemmin me heidän (en muista kuinka monta viikkoa Meksikossa). Tällä porukalla on juotu jouluaattona mansikkamargaritoja hotellin altaalla, istuttu petrolin hajuisessa (ja värisessä) jenkkirautataksissa Havannassa, valloitettu Kiinan muuri ja piesty pokerissa joukko merirosvoja lähiöbaarin takahuoneessa Puerto Vallartassa. (Eräs sivullinen juoksi peräämme ja ihmetteli, miten pääsimme lähtemään voittorahojen kanssa, hengissä.)


Väitän olevani melko hyvää matkaseuraa. Olen rento nautiskelija, joka ei stressaa pienistä vastoinkäymisistä (esim. siitä, että päädyimme Seouliin keskelle pahinta monsuunisadekautta, ilman sadevarusteita) tai vaadi huolella suunniteltuja minuuttiaikatauluja lomansa turvaksi. Tykkään liikkua (tai olla liikkumatta) fiiliksen mukaan, ja maailman surkeimmasta suuntavaistosta huolimatta viihdyn mainiosti muutaman tunnin kaupungilla yksinäänkin. Tyytyväisyyteni takeeksi riittää useimmiten paahtava aurinko, varjopaikka rannalla sekä hyvä kirja kädessä, kylmä olut toisessa. 


 


Monta paikkaa on vielä näkemättä ja reissua toivottavasti kokematta. Tänä vuonna (tai tulevina, ei se niin justiinsa ole) haaveilen ainakin Islannista ja vaellusreissuista ystävän kanssa ympäri Suomea. Ikuisuushaaveissa pyörii junamatka Venäjän halki Siperiaan ja Appalakit sekä syvän etelän rämeiköt. Ja Australia, se on ollut yhteinen haaveemme jo pitkään. Pari vuotta sitten saimme Australian Lonely Planet -kirjan joululahjaksi. 
Miehen veljeltä, tietenkin.

Reissujuttuja kuulee aina mielellään. Kerro siis ikimuistoisin reissumuistosi kommenttiboxiin, jookos?


(Kuvat Intian Goalta ja Dominikaanisesta tasavallasta.)

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Takkatulta odotellessa



Joku viisas aikoinaan totesi, että vanhassa talossa tulee asua vähintään vuosi ennen remontteja ja uudistuksia. Totutella talon henkeen. Allekirjoitan tämän osittain, joskin samaan hengenvetoon totean, että tiettyjen asioiden, esimerkiksi takan tuhkaluukun muurauttamisen tai kuistin tuplalasien tilauksen kanssa ei kuitenkaan kannata toteuttaa tätä ajatusta ihan niin kirjaimellisesti.

Pakkasten laskeutuessa Hämeeseen pääsimme kokemaan tämän koleimman kautta. Sähköpatterit ovat tällä hetkellä kotimme ainoa lämmitysmuoto, ja ne totisesti hävisivät kilvan valtavia ja vetoisia ikkunoita vastaan. Siinä vaiheessa, kun alakerran vähiten viileä spotti sijaitsee jääkaapissa, käy mielessä, että miksi hitossa sitä soittoa muurarille ja/tai lasimiehelle piti vetkutella läpi syksyn?  
Että kyllä se talon henki tämän asian suhteen on nyt käynyt jo ihan selväksi.






Muuraria odotellessa pitäisi vielä hankkia takan eteen kipinäsuoja, haaveilen kuparisesta. En ole remontin suunnitelleen kanssa ihan samaa mieltä palomuuriseinän mintunvihreästä sävystä, se on omaan silmään jotenkin liian kirkas ja levoton kaakelipinnan lainehtiessa enemmän sumuisen meriveden sävyissä. Se saa siis uuden maalin pintaansa, vain sävy on hakusessa. Ehdotuksia?




Hassua huomata, miten oma maku muuttuu vuosien mittaan. En ole koskaan aikaisemmin ollut turkoosin ystävä, nyt se vetää puoleensa muodossa jos toisessakin. Herkullisen sävyinen nahkarahi löytyi syksyllä kirppikseltä, hinta oli niin edullinen että päätin ottaa riskin ja katsoa, miten se istuu muutoin kovin maanläheisiin sävyihin olkkarissa. (Tai odottaa, josko turkoosihurahdus on vain jokin ohimenevä vaihe?)

Viipurin Prinsessa ei välittänyt pakkasulkoilusta, vaan loikki pakollisen pissareissun kolmella jalalla korttelin ympäri ja takaisin vällyjen väliin. Selvästikin susien sukua!



En malta odottaa sitä hetkeä, kun saan vihdoinkin vaipua hurmioon takkatulen loimusta myös kaupunkikodissamme. (Puhumattakaan sen vaikutuksesta tuleviin sähkölaskuihin.) 

Ihan saman tien tämä ei kuitenkaan tapahdu; vuosikausia käyttämättä olleet hormit pitää herätellä varovasti uuteen elämään ennen ensimmäistä kunnon roihua.