sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Syksyn sisustushankinnat: Lampetti ja Luppakorva

Viime yönä käännettiin kellot talviaikaan. Ensi viikolla on jo marraskuu. 
Mihin hittoon tämä syksy on oikein luikahtanut?!

Täysi kalenterillinen työ- ja koulujuttuja on aina pois jostakin muusta. Sisustusrintamalla onkin ollut kovin hiljaista, ellei sitten likapyykkien noukkimista lattioilta makuuhuoneesta kylppäriin laahustaessa lasketa sisustukseksi. Ainoa hankinta on tuvan seinälle tori.fistä löytynyt kauniin krumeluuri lampettivalaisin.


Kaunis ulkomuoto hyvittäköön sen faktan, että lukulampuksi (joksi sitä alunperin suunnittelin) 
siitä ei oikein ole. 


Eiku hetkinen, onhan meille hankittu jotain muutakin sisustukseen mätsäävää. 



Viipurin Isla lepatti korvineen ja lapiotassuineen suoraan syrämmeen 
ja nyt se on virallisesti meidän oma. 


Väittäisin, että kevyesti vuoden paras löytö!

torstai 22. lokakuuta 2015

JOULU MAALLA -LEHDESSÄ

Huh, nyt se kauan pelätty odotettu Joulu Maalla -lehti sitten vihdoinkin tipahti postiluukusta. Haastattelu ja kuvaukset tehtiin jo alkuvuodesta, joten on tässä tovin saanut odottaakin. Kovin tutunnäköinen tupa osui silmiin lehden kannesta ja kädet täristen selailin pidemmälle. Olin toki saanut tekstin pääpiirteissään luettavakseni jo aiemmin, mutta ainahan se jännittää, miltä asiat näyttävät ja kuulostavat lopullisessa versiossaan. (Huomio: torpan oikea rakennusvuosi on 1929.) Itse juttua löytyykin sitten 4,5 aukeaman verran.

Yllätyin, kuinka hienoja kuvia Hanne Mannelius oli saanut torpaltamme tallennettua. Omiin silmiin nurkat kun näyttävät usein jotenkin paljon arkisemmalta. Edesmennyt Lyyti-koirakin oli saanut oman sivun kokoisen kuvansa, tuon kuvan tahtoisin kehystyttää Torpan seinälle muistoksi.



Torppamme joulutunnelmainen esittely löytyy siis tuoreesta Joulu Maalla -lehdestä.

Kiitokset Ilona Pietiläiselle kivasta jutusta ja Hannelle upeista kuvista!

maanantai 19. lokakuuta 2015

IHAN TAVALLINEN SUNNUNTAI

Herään haukoittelevan ja jäseniään oikovan Ison Vaalean märkään huomentervehdykseen, kun se kömpii sohvalta alkoviin. Ai sä oletkin jo hereillä täällä tassujeni syleilyssä, miten ihanaa!

Aamiaispöytään katetaan voileipägrillissä paistetut kalkkuna-tomaatti-cheddar-toastit. Hitot hiilareista, kolmen euron kirpparilöytö lunasti paikkansa tuleviinkin sunnuntai-aamuihimme. Ensimmäisen kahvikupillisen aikana toinen ehtii sanoa ääneen sen, mitä toinen vielä pyörittelee mielessään: lähdetäänkö takaisin kaupunkiin vasta huomenna?

Metsälenkillä koirat ovat tohkeissaan, kaikki aistit avoinna. Ilma on kirpeä, vedän syksyisen metsän tuoksua syvälle keuhkoihin. Etäältä kuuluu laukauksia, hirvenmetsästyskausi on alkanut. Iso Vaalee säpsähtää – pidätän hetkeksi hengitystäni – mutta tokenee pian ja jatkaa nuuskuttelua. Henkäisen helpotuksesta, uusin tulokkaamme ei onneksi vaikuta olevan paukkuarka.

Palaamme takaisin kotiin kylän raitin kautta. Osumme kohdakkain vanhemman pariskunnan kanssa, he pakkaavat jo omaa torppaansa talviteloille. Koirille kaivetaan heti nameja auton takaluukusta, ne ovat tietenkin mielinkielin. Vaihdetaan kuulumiset: hiekkakuopan reunalla metsässä on tehty havaintoja karhusta, juuri siellä mistä äsken kierrettiin. Kontio on tallentunut riistakamerallekin. Kuulitteko jo, että kylän vanha kansakoulu on vihdoinkin myyty? (Onnittelut uusille omistajille, se on hieno.) Jokos teillä on näkynyt hiiriä? Tavataan taas, viimeistään ensi keväänä sitten!


 Lounasaika. Onnittelen itseäni toimivasta valinnasta korvata lohikeiton kerma kookosmaidolla. Keitto tuntuisi maistuvan koirillekin, heille tarjoillaan kuitenkin omat naudannilkat pihalle.
Iltapäivä kuluu pihahommissa. Kannan ladosta halkoja saunalle, kuistin pöydän alle ja keittiöön puuhellan viereen. Nappaan sekapuukuormaan eksyneet koivunklapit erikseen, ne poltetaan leivinuunissa. Silmäilen puutilannetta ja totean miehelle, että pari mottia pitäisi tilata lisää.

Siistin pation ja saunan terassin talvikuntoon. Haravoin talon edustalta pahimmat lehtikasat, onpahan sitten peltimiesten helpompi pystyttää telineet ensi viikonloppuna. Viereeni leijailee yksittäinen lehti ja vilkaisen ylös: taidan olla haravointini kanssa turhan ajoissa. Lehtiä tippuu vielä lisää. Välillä jään hymyillen nojailemaan haravaan ja seuraan hurjaan hippaleikkiin pihamaan ympäri intoutunutta koirakaksikkoa. 

 Kiikutan kesäistutusten raadot puutarhakompostiin. Harmittaa kun Tokmannin tarjous-callunat olivat loppu. Olin jo miettinyt niille paikatkin valmiiksi. Ehkä ensi viikonloppuna sitten. 

Myöhemmin illalla istun voipuneena saunan lauteilla ja puristan jäisenkylmää tölkkiä kädessäni. Saunajuomiksi varattuja siidereitä löytyi vielä kuistilta pari. Aamuiset liki seitsemän kilometriä ja kompostiin kannetut lehtikassit tuntuvat kropassa. Välillä istutaan miehen kanssa terassilla viilentymässä, tuijotellaan kuinka taivaalle syttyy tähtiä yksi toisensa jälkeen. 
Pimeys ja hiljaisuus ympäröi meidät. 


Nieleskelen kyyneleitä (naamioin ne hikipisaroiksi) kun tajuan, kuinka järjettömän onnellinen olen tässä hetkessä. Elämäni ei taatusti ole täydellistä minkään mittapuun mukaan, mutta minulle se on juuri nyt, tällaisenaan, paras mahdollinen. En oikeastaan keksi, mitä kaipaisin siihen lisää. (No rahaa tietty aina.) Olen niin kiitollinen vastaan tulleista työtilaisuuksista (joiden vuoksi vietin lauantainakin neljä tuntia metsässä, don`t ask), Torpasta ja eritoten miehestä, joka jakaa kanssani metsälenkit, kuraiset piskit, puukuormalaskut, lohikeitonkin. 

Pimeyden, hiljaisuuden ja sen tähtitaivaan.

torstai 15. lokakuuta 2015

TALVI LEVITTÄÄ VERKKONSA

Eilen keskiviikkona oli vuoden talvipuolen ensimmäinen päivä.

Vanhan kansan vuodenkierto noudattaa vanhaa pohjoismaista vuoden jakoa, jossa vuosi jaetaan talvipuoleen ja kesäpuoleen. Talven keskikohta on Heikin päivän tienoilla tammikuun puolivälissä ja keskikesä heinäkuun puolivälissä. Vuosi jakautuu siis kaikkiaan neljään osaan. Lokakuun 14. päivä eli »talvipäivä» aloittaa vuoden talvipuoliskon. Vanhoissa kalenterisauvoissa sitä kuvastaa lehdetön puu, ensimmäisen talvipäivän merkki. Talvipuoliskon päättää huhtikuun 14. eli »suvipäivä». 


Talvipäivän aikoihin, maan alkaessa jäätyä, ihmisten työt keskittyivät asuinpihalle ja tupaan. Toisaalta tähyiltiin riistamaille ja metsähakkioille. Talvipäivänä Hämeessä myös ennustettiin sian sisälmyksistä tulevan talven säätä.

(Lähde: Taivaannaula.org)




Illoissa tuoksuu jo vahvasti loppusyksy, makeanhapan lehtien kuolema. Kosteus kerääntyy pelloille ja teiden varsiin väistääkseen pakkasta, joka heittää peittonsa öiden ylle. Pipo ja sormikkaat ovat olleet vakiovarusteena aamuisilla koiran pissatusreissuilla jo parin viikon ajan. 


 


Nämä kuvat ovat muutaman viikon takaa, kun vielä oli vihreää. Aamun valjetessa usva maalasi esiin seitit ja verkot, ne olivat yön aikana levittäytyneet kaikkialle. 





Toisaalla väläytellään jo joulua, itse haluan nauttia lokakuusta ja syysfiilistelystä viimeiseen tippuvaan lehteen asti. Ja parin viikon päästä juhlitaan koko vuoden kohokohtaa, kekriä.


Lokakuussa on jotain erityistä sellaista, mitä muissa kuukausissa ei. Vuodenaikojen törmäyskursseja, siirtymäkohtia, painopisteiden muutoksia, uusia alkuja ja vanhojen loppuja. 

Kuoleman kauneutta, pimeän lohdullisuutta. Täydeksi tulemista ja erilleen erkanemista. 
Taikaa kaikkialla. 

 

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

RUUHKAVIIKKOJA & HATTARAA

Syksy nielaisi minut hetkeksi. Viime viikkoihin ei ole mahtunut juuri muuta kuin töitä ja opiskelua, töitä ja opiskelua. Päivät kulkevat kiivaina kohti seuraavaa ja kalenteri on täynnä minuuttiaikataulumerkintöjä. Blogin kirjoittaminen on häivähtänyt mielessä joka päivä, sitten tulee aina jotain akuutimpaa kirjoitettavaa. (Uskokaa pois, olisin kirjoittanut niin paljon mielummin blogia kuin esimerkiksi sitä politiikan esseetä, jonka kanssa painin tuntikausia.)

Pinnan alla, siellä tietoisen ja tiedostamattoman mielen välimaastossa, kuplii lähes maaninen tarve valokuvata, kirjoittaa blogia, ideoida, inspiroitua, haaveilla. Hoen itselleni että nämä(kin) ruuhkaviikot ovat vaan vaihe. Ne menee ohi, asiat muuttuvat, koulutehtävät valmistuvat. Sitten –ihan kohta– on taas aikaa raottaa kattilan kantta ja päästään kaikki siellä kytenyt valloilleen.

Joskus pahimman paniikin yrittäessä saada otetta ajattelen, että teen vielä tämän, sitten istahdan sohvalle, hengitän vaan, rapsutan koiraa. Oleminen ja hengittäminen, yllättävän vaikeaa kiirestressin keskellä.

(Viime torstaista lähtien niitä koiria onkin riittänyt rapsutettavaksi kun meille saapui toimitus Viipurista. Kaiken kiireen lisäksi elän pää vaaleanpunaisessa hattarapilvessä (uskokaa pois, hankaloittaa töiden tekoa ja esseiden kirjoittamista entuudestaan) ja syy siihen löytyy tästä kuvasta.)


Neiti Tähtisilmä on kotiutunut meille paremmin kuin hyvin ja lauma tuntuu taas kokonaiselta. Koiralapsikuvia spämmään seuraajieni iloksi (...) päivittäin mun Instagram-tilin puolella, sinne siis!