lauantai 26. joulukuuta 2015

LEPOA

Tänä vuonna joulu oli kuin maalilinja, jonka yli raahauduin viimeisillä voimilla, kontaten, kynnenaluset kuraa täynnä. Se kuuluisa joulufiilis ei tavoittanut tätä uupunutta edes loppusuoralla. 


En ostanut joululahjoja, en lähettänyt kortteja. Ei nähty ketään eikä menty mihinkään, paitsi kaksistaan torpalle. Joulukoristeluista vastasi pari valkoista hyasinttia, vain koska pidän niiden tuoksusta. Kaikki jouluaiheiset blogikirjoitukset olen järjestelmällisesti jättänyt lukematta jo kuukausia. Tein yhden lanttulaatikon, mies paistoi pienen kinkun. Jouluksi ostettu glögi on vielä korkkaamatta.


Parasta joulussa oli se, kun avattiin vieraita varten ostettu ilmapatja kammarin sohvan eteen, täytettiin se peitoilla, tyynyillä ja koirilla, ja vietettiin makuuasennossa koko joulupäivä. Tähtien sota -leffamaraton pyöri taustalla, minä luin kirjaa ja torkuin sujuvasti vuorotellen kolmen leffan läpi. Lumettomuuteensa turhautunut joulukuu raivosi ulkona ja helisytteli ikkunoita hetkittäin niin, että koiratkin kaivautuivat syvemmälle peittojen alle. Illalla leivottiin pizzaa, kun kumpikaan ei jaksanut väkisin syödä jouluruokia enää kolmatta kertaa. 




Olen koko syksyn odottanut, että minulla olisi tarpeeksi aikaa uppotua tämän kirjan sivuille. Eilen oli aikaa; tempauduin mukaan tarinoihin ja lopulta sisäinen villinainen ulvoi kuuta etäällä, vilahti hädin tuskin silmäkulmassa, pimeiden nurkkien varjoissa. Odotan, että se uskaltautuu lähemmäksi, tekee minuun majansa. 


Olen oikeastaan tosi helpottunut, että joulu alkaa olla jo ohi. Että koko tämä vuosi alkaa olla jo ohi.
Tänään herättiin auringonpaisteeseen. Tuuli kolisutteli vielä nurkissa, lämpömittari vetäytyi jo miinuksen puolelle. Tehtiin pitkä lenkki metsässä, naureskeltiin vapaudesta hurmioituneille koirille. Niillekin taisi pötköttely tehdä ihan hyvää.
Onko syynä sitten yötaivaalla loimottava täysikuu vai parin päivän totaalilepo, mutta energiat palautuvat hiljalleen, keräytyvät ja tiivistyvät ympärilleni. 
Tuntuu, kuin pystyisin ajattelemaan kirkkaasti ensi kertaa viikkoihin.

(Kuulen hänet jo lähempänä, roaarrghh!)

maanantai 14. joulukuuta 2015

VALOA


Vihdoinkin; lunta, valoa! Eilen ollessani koirien kanssa aamulenkillä, taivas yläpuolellamme tiivistyi pumpuliksi. Tunsin lumisateen luissani jo hetkeä ennen kuin ensimmäiset valkoiset hiutaleet, siinä vaiheessa vielä ujot ja pienet, leijailivat maahan.


Tänään aamupäivällä havahduimme miehen kanssa läppäreittemme ääreltä kun kirkas valokiila yhtäkkiä leikkasi tuvan poikki. Aurinko! Valo viipyili vain hetken, kiersi nurkat kuin tarkastaakseen kaiken olevan kunnossa, laskeutui metsän reunan taakse kun vasta etsin kameraa ja kiskoin ulkovaatteita päälle. Ei se mitään, jo nämä pienet hetket riittivät lataamaan akkuja alkavan viikon varalle ja viimeiseen puristukseen ennen joulua. Sielu tuntuu heti muutaman kilon kevyemmältä.


 
Iso Vaalee oli lumen vuoksi onnesta sykkyrällä. Raukka ei varmaan ole aiemmassa elämässään päässyt kunnolla kuoputtamaan lunta, niin onnellisena se pöllytti menemään. Kukkapenkissä, tietenkin. En jaksa pahastua tai komentaa, korjataan kuopat keväällä sitten.


Väitän, että aurinko on kuluneen syksyn aikana paistanut keskimääräistä useammin maanantaisin.

Tottakai, tietenkin aina juuri silloin, kun parin sysipimeässä sateessa vietetyn päivän jälkeen suuntaamme auton nokan kohti kaupunkia. 

Valoa alkavaan viikkoon!

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Joulumieli...


...kiteytyy hyvin pitkälle tähän kuvaan. Minun ja levollisen joulufiiliksen välissä on vielä lukematon määrä deadlineja, palauttamattomia tehtäviä ja kaksi tenttiä. Kaksi viikkoa tuntuu ikuisuudelta.

Olen pyörittänyt Instagramin puolella pienimuotoista DogXmas-kalenteria, josta yllä oleva kuvakin on napattu. Blogi tulee olemaan enemmän tai vähemmän tainnoksissa kunnes tehtäväpino tuosta hieman pienenee. Siihen saakka; jaksaa, jaksaa!

maanantai 30. marraskuuta 2015

TSAIKKA

Timo Sarpanevan suunnittelemat (1957) Tsaikka-lasit vievät muistoissa vahvasti lapsuuteni mummolan jouluihin. Aikuiset joivat niistä aikuisten mehua, lapset katselivat uteliaina vierestä. Miten hienolta ja arvokkaalta se tuntuikaan, kun sai pidellä kuumaa tsaikka-lasia itsekin ensi kertaa käsissään!

Aikoinaan lahjaksi saatu tsaikka-lasipari on eletyn elämän varrella kadonnut jonnekin. Ehkä jäänyt eksän nurkkiin, kenties rikkoutunut jossain niistä yhdeksästä aikuisiän muutosta? Päätin vihdoinkin korjata vahingon ja hankkia meille huuto.netistä kuusi kappaletta kauan kaipaamiani Tsaikka-laseja hopeanvärisillä pidikeillä. Kaksi kaupunkiin, loput Torpalle.


 
Ne vanhan malliset, ne mummolan Tsaikat. 


Tänään kohotettiin glögi-maljat marraskuulle, joka ei päättynyt hetkeäkään liian aikaisin. Jos kulunutta kuukautta voisi jotenkin ruokatermein kuvailla, niin se on ollut kylmää, tahmeaa ja klönttistä kaurapuuroa, sellaista lautasen reunoille jähmettynyttä. Ilman hilloa.

En jää kaipaamaan, joten tervetuloa Joulukuu!

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Ullakkounelmia

Kattorempan (joka on siis edelleen puoliksi kesken...) yhteydessä varmistui, että lisätilan rakentaminen kylmävinttiin on todellakin mahdollista. Vanhoihin taloihin erikoistuneen remppamiehen kanssa sovittiin jo alustavasti ullakkoprojektista keväälle 2016. Vintille tulee kaksi pientä makuukammaria ja lisäsäilytystilaa seinustoille. Haaveissani näen jo makuukammarit valmiina vastaanottamaan ensi kesän vieraat. Mutta kuten näiden remppajuttujen kanssa on kantapään kautta opittu, en usko enkä toivo enää mitään, ennen kuin omin silmin näen. Siihen asti jatkan siis vaan haaveilua Pinterestin parissa. Tässä muutamia inspiraatiokuvia unelmieni ullakkokammarista:




Kammarit tulevat talon päätyihin ja ne erottavat toisistaan talon keskeltä kulkeva tiilirapattu hormi ja jonkinlainen rakennettava seinärakenne. Kapeat portaat alakerrasta nousevat keskelle, kuistin yläosan ja hormin väliseen tilaan.  

Molempien kammareiden päädyssä on kuusiruutuinen ikkuna. Harjakaton linja on hyvin jyrkkä, joten kammaritilat jäävät melko pieniksi. Se ei haittaa, koska ne rakennetaankin lähinnä vaan majoituskäyttöön. Kattoa tukevat hirsiparrut saavat jäädä näkyviin. 





Myös sisustus tulee olemaan hyvin simppeliä; ikkunan alle patjoista koottu parisänky, sen eteen itämainen matto, pari jakkaraa/puulaatikkoa yöpöydiksi ja kenties puuarkku petivaatteiden ja vilttien säilytystä varten. That´s it. Pari pientä kohdevaloa ja valosarjaa tunnelmanluojaksi, ikkunoihin bambukaihtimet. Boheemihenkeä, paljon luonnonmateriaaleja ja -sävyjä.




Lattiamateriaaliksi haluaisin vanhaa patinoitunutta lankkua, yritän metsästää sitä purkutavarakirppiksiltä vielä ennen kevättä. Jos kuulette myynnissä olevista lankuista, niin saa vinkata!

(Kaikki kuvat kerätty Pinterest-tililtäni)

tiistai 24. marraskuuta 2015

Tekemistä vai olemista?

Läppärin kovalevyn hajoamisesta seurasi tahaton tauko (blogi)elämään. En ole viime päivinä tehnyt juurikaan muuta kuin leikkinyt ja lenkkeillyt koirien kanssa ja tuijottanut lamaantuneena antaumuksella sitä edellisessä postauksessakin mainittua Modern Family-sarjaa. (Se on muuten loistava, vielä neljä tuotantokautta jäljellä!)

Tai siis tuijottanut sen jälkeen, kun tokenin läppärin hajoamisen aiheuttamasta sisäisen kovalevyni pirskoutumisesta, mikä oireili paniikinomaisena pintahengityksenä, lohduttomina itkukohtauksina, valvottuina öinä ja raastavana tunteena siitä, että deadlinet kaatuu päälle, kaikki menee päin helvettiä ja kohta mulla ei ole enää sitäkään vähää duunia, joka pitäisi saada tehtyä. 

No kaatuiko maailma ja duunit niskaan parin päivän tauon aikana? No eivät kaatuneet.

Sen sijaan leivoin toista kertaa elämässäni pari pellillistä korvapuusteja. 
(Lopputuloksen (eimennäsiihennyt) voi käydä katsomassa Instagramissa.)


Tartuin myös kirjaan ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Siis tenttikirjojen sijaan ihkaoikeaan kaunokirjalliseen teokseen. (Enteilevästi löysin edellisellä viikolla teinirakkauteni kirpparilta. Patinoitunut tarjotin on lahja maailman parhaan anoppilan kätköistä. )


Totesin, että maailmankaikkeus; viesti tuli taas perille. Josko sitä vaikka laskisi hiljalleen kierroksia tai ainakin etsisi jo sen käsijarrun valmiiksi ennen joulupyhiä. Ensi vuonna ehtii taas.

Hämmentävää huomata, kuinka iso osa identiteettiä on kiinni läppärissä; tiukasti pesiytyneenä sen kansioihin, projekteihin ja muistioihin. Koko siihen viitekehykseen, mitä ne edustavat. Saakeli sentään, kuin osa sielua olisi sammunut kovalevyn mukana! Kuinka orpoa on olla ilman. Kuinka tyhjältä tuntuu, kun yhtäkkiä en voikaan peilata itseäni työn alla olevan duunin kautta. Pyörin heikkopäisenä olkkarissa ympyrää ja pureskelin kynsiäni: kuka mä oon ja mitä mä nyt teen?!

Rakastan (suurimmaksi osaksi) kaikkea sitä, mitä teen. Ne jutut ovat tärkeä osa minua. Pitäisi kuitenkin pysähtyä useammin miettimään, mitä jää olemisen tasolle, kun tekemisen tason asiat katoavat? Miten määrittelen itseni, jos en voikaan tehdä sitä sen kautta, mitä teen, en tee, saan tai en saa aikaiseksi?

Kuten joku viisas on aikoinaan todennut: "We are human beings, not human doings."

(Hieman jo naurattaa omppuhuollon tyypin ilme, kun sopertelin itkua vääntäen kiitoksia saadessani takaisin entistä ehomman ja tehokkaamman läppärin, jossa kaikki kansiot, ohjelmistot ja palaset olivat tallessa ja paikoillaan omassa pikku mikrouniversiumissaan. Taisin kuitata ansaitun reunamerkinnän asiakastietoihin...)

torstai 19. marraskuuta 2015

Olemisen sietämätön apeus

Sanat ovat olleet kadoksissa viime perjantain tapahtumien jälkeen. Massamurhan viitekehys oli liian omakohtainen ja koskettava; siellä keikalla olisi hyvinkin voitu olla me, tai joku ystävistä. 
Blogifeedissä vilisevät otsikot joulutunnelmoinneista ja pikkujoulutarjoiluista tuntuvat triviaaleilta, en ole kyennyt tai halunnut avata niistä ensimmäistäkään. Omat ideatasolla olevat postaukset ovat nyt aivan liian merkityksettömiä julkaistavaksi, tai edes loppuun kirjoitettaviksi. Ehkä myöhemmin sitten. 


Taivaalta alas satava marraskuu ei ole juuri parantanut tunnelmaa. Tällä viikolla olen vetänyt verhot sen vähäisenkin valon eteen, taistellut pimeydellä hämärää vastaan. Surrut ystävän kanssa ja hänen puolestaan. Tuijottanut jokaisessa mahdollisessa välissä vielä yhden jakson Modern Familya, sen kepeys on lähes ainoa asia, joka mahtuu samaan tilaan raskaitten ajatusteni kanssa.



Ja koirat, tietenkin. En jaksa välittää lenkin jäljiltä märistä turkeista tai kurasta eteisen lattialla, vaan vedän ne molemmat kainaloon ja rutistan. En voi olla miettimättä facebook-tuttavaa, joka sunnuntaina menetti omansa. Väitän kosteutta silmäkulmassa irtokarvan aiheuttamaksi.


Toivon hartaasti, että pimeys tiivistyisi pian, puhkeaisi miljooniksi valkoisiksi lumihiutaleiksi, leijailisi alas keveys ja valo mukanaan.

perjantai 13. marraskuuta 2015

Torpan nurkalla


Ystävä rakensi asetelman torpan edustalle. Itse en olisi osannut (nähdä), tai ehkä tajunnut. En kai koskaan lakkaa hämmästelemästä sitä, miten eri vinkkeleistä asioita voi tarkastella. Miten jotkut näkevät mahdollisuuksia siellä, missä toiset uhkakuvia. Jollekin maassa makaavat kattotiilenpalaset ovat ärsyttävää romua, toiselle taas juuri ne oleellisesti asetelmasta puuttuvat palaset. Molemmissa tapauksissa yhtä todellisia.


On myös virkistävää päästä näkemään tutut nurkat ikään kuin toisen silmin. Ehkä pitäisi joskus pyytää ystäviäni kuvaamaan torppaa, miltä meillä näyttää heidän silmiensä kautta?

Tämä kuva kiteyttää mielestäni jotain oleellista marraskuusta.

tiistai 10. marraskuuta 2015

SYKSYN VÄRIT

Syvältä-blogin Sanna heitti taannoin syksyn värit -haasteen. Tapani mukaan vastaan siihen tyylikkäästi viikkoja myöhässä. Toisaalta, mikä voisikaan olla sopivampi hetki palata syksyn väreihin kuin marraskuinen tiistai, josta sade on huuhdellut jo kaikki sävyt mukanaan?

Kuvat puhukoon puolestaan – tämän värinen oli lokakuuni. Muut aistikanavat luovat väreille oman merkityksensä...

 
...kuten höyryävä kuppi kahvia aamun kohmeisessa kirpeydessä... 


...syksyn viimeisten lempeiden tuulien silittämä ruispelto...
(Seuraavana päivänä saapui puimuri.)


...Piha-aronian hullaantunut purppura...


...leikistä väsyneet, mullalla maustetulle popcornille tuoksuvat koirantassut...


...lehtikuusen auringossa kimaltava ylväs kulta...

...ja ne ensimmäiset pakkasenpuremat. Se hurmiollinen valo.

torstai 5. marraskuuta 2015

Ebba Masalinia vuoteeseen

Olen ollut koko vuoden tietoisen itsepintaisesti selaamatta nettikauppoja (no okei toria olen ihan vähän kurkistanut), välttänyt spontaaneja piipahduksia houkutteleviin pikkuputiikkeihin, sulkenut silmäni alennusmyynneiltä, tarjouskupongeilta, poistoeriltä ja ystävätarjouksilta.

Tarpeeseen tulleita hankintoja on toki tehty, mutta ruoka- ja rautakauppaa lukuunottamatta niitä on ollut yllättävän(kin) vähän. Meillä on jo ihan kaikkea ja liikaa. Ilokseni olen huomannut, että mitä vähemmän ostaa, sitä vähemmän haluaa. Tai edes tarvitsee.



Mutta nyt, kuluvan vuoden marraskuun viidentenä päivänä, eteeni osui jotain sellaista, joka herätti alkukantaisen Tahtoo!Tahtoo!Tahtoo! -reaktion, ja liipaisinsormi osta-painikkeen kohdalla oli herkillä. En kaipaa opetustauluja seinilleni (ovat kärsineet kevyttä inflaatiota silmissäni) mutta tekstiileinä kyllä, kiitos!


Viime hetkellä maltoin mieleni. Eikös marraskuussa saa jo esittää kainoja toiveita Korvatunturille?
Tai ainakin odotan siihen saakka, kunnes pussilakanoita saa myös Kallioimarre-kuviolla.  

(Saahan niitä?! Yeees pliiis?!)


Ebba Masalinin vanhoja opetustauluja saa nyt sisutustekstiileinä Taito-Shopista. Ostamalla tuet suomalaista käsityöyrittäjyyttä, mikä on tässä ajassa ja tilanteessa enemmän kuin toivottavaa. Tällaisiin asioihin haluankin ne vähäiset, mutta tarkkaan harkitut pennoseni käyttää.

Taito-Shopin sivuilla kerrotaan näin: "Olemme suurin suomalaisen käsityön myymäläketju. Myymme käsi- ja pienteollisesti valmistettuja, persoonallisia ja ajanhenkisiä tuotteita niin lahjaksi kuin oman arjen piristämiseen. Olemme merkittävä yhteistyökumppani käsityöläisille ja pienyrittäjille. Tuottomme menee kokonaisuudessaan käsityöyrittäjyyden ja -kulttuurin edistämiseen.
Tuotteiden suunnittelusta vastaavat kotimaiset muotoilijat ja käsityöläiset. Valmistus tapahtuu käsityövaltaisissa yrityksissä eri puolella Suomea."

Kuvat: Taito-Shop

tiistai 3. marraskuuta 2015

Tulentekohommia

Tämä saattaa kenties olla blogihistoriani eniten "tikusta asiaa" -henkinen postaus mutta menköön. 
Taloudessa, jossa on puulämmitteisen saunan lisäksi leivinuuni, varaava takka sekä puuhella, vessapaperirullien tyhjät hylsyt ovat kovaa valuuttaa. Varsinkin kun niistä askartelee toisen kodin talo-yhtiön lehtipaperiroskiksesta dyykattujen (meille kun tulee uutiset nykyisin vaan digitaalisesti) sanomalehtien avustuksella käsikranaatteja. Näillä pommeilla syttyy tulet ns. heittämällä. Maksaa kuulkaas vaivan raahata niitä kaupungista noin 130 km pohjoiseen.


Allekirjoittaneella saattoi olla Torpan alkutaipaleella hieman käynnistysongelmia tulenteon kanssa. Ei liene sattumaa, että saunamme nimettiin ystävieni toimesta V*tun H*omosaunaksi (ja tämä ei ole sitten millään muotoa sukupuolivähemmistöihin liittyvä kannanotto) kun viljelin termiä saunalta tupaan palatessani jokseenkin ahkeraan esimerkiksi lauseiden "toi piip ei syty palamaan" tai "en todellakaan oo menossa enää lähellekään tota piip" tai "antakaa bensakanisteri niin saan ton piip vihdoinkin tuleen" yhteydessä.

Tulenteko on taitolaji. Jokainen tulipesä on omanlaisensa ja vaatii ne kikkakolmoset, jotka voi oppia vain ajan kanssa ja kantapään (tai mustuneiden rystysten) kautta. Aluksi hieman paperia sulattelemaan ja tuomaan lämpöä kohmeiseen pesään. Sitten jotain (pahvia tai kaarnaa), jonka pintaa varovaiset liekit voivat tarttua nuolemaan kevyemmin. Sytkypuuta varmistelemaan liekkien säilyminen ja lopulta kokonaista pökköä pesään viimeistelemään haluttu lopputulos.

(Ei, tämän ei ole tarkoitus kuulostaa eroottiselta novellilta.)

Ja voi sitä onnea, kun tuhkaluukku on vihdoinkin millilleen sopivassa määrin auki, sytkypuut (ja planeetat) oikeassa kulmassa toisiinsa nähden ja pesä leimahtaa suostuvaisesti liekkeihin ilman turhaa kiroilua ja hikoilua. Jossain vaiheessa meillä pidettiin tukkimiehen kirjanpitoa siitä, kumpi saa enemmän tulipesiä liekkeihin ns. ykkösellä. (Eli sillä yhdellä ja ensimmäisellä tulitikulla.) Nykyisin voin jo kokemuksen tuoman tietotaidon varassa luottaa siihen, että kyllä se siitä lämpenee!

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

MARRAS

Sana "marras" tarkoittaa kuolemaan liittyviä ilmiöitä ja ennusmerkkejä, kuoleman enteitä. Toisinaan sillä on viitattu myös kuolleen ihmisen sieluun. Marraskuussa kuoleva kasvillisuus vetää viimeiset henkäyksensä ja luonto pysähtyy, valmistautuu lepoon. Marraskuu imee viimeisetkin sävyt maisemasta muistuttaen siitä, kuinka myöhäissyksyn kurssi kääntyy hitaasti mutta vääjäämättömästi taas kohti talvea.


Toisaalta vanhan suomenuskon mukaan kekristä käynnistyy uusi vuodenkierto ja marraskuu on sen ensimmäinen kuukausi. Vanhan loppu vai uuden alku – näkökulman valinta on jokaisen omissa käsissä. Vuodenkierrossa ja jatkuvan kiertokulun ajatuksessa on mielestäni jotain lohdullista ja tyynnyttävää. Siksi olenkin kantanut sen symbolia vasemmassa olkapäässäni jo 18-vuotiaasta saakka.


Ravistelen kuluneen vuoden hartioiltani ja kropastani, läpituuletan mielen ja ajatukset. Otan mukaani vain sen, mitä tarvitsen, jättää turhan ja kuluttavan taakseni. Valitsen valon ja uuden vuoden ensimmäisen päivän, sillä se on tänään ja tässä. 

(Kuvat on napattu muutama aamu sitten kaupunkikotimme takapihalla.
Ilmassa väreili jotain taianomaista, olen siitä ihan varma.)

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Syksyn sisustushankinnat: Lampetti ja Luppakorva

Viime yönä käännettiin kellot talviaikaan. Ensi viikolla on jo marraskuu. 
Mihin hittoon tämä syksy on oikein luikahtanut?!

Täysi kalenterillinen työ- ja koulujuttuja on aina pois jostakin muusta. Sisustusrintamalla onkin ollut kovin hiljaista, ellei sitten likapyykkien noukkimista lattioilta makuuhuoneesta kylppäriin laahustaessa lasketa sisustukseksi. Ainoa hankinta on tuvan seinälle tori.fistä löytynyt kauniin krumeluuri lampettivalaisin.


Kaunis ulkomuoto hyvittäköön sen faktan, että lukulampuksi (joksi sitä alunperin suunnittelin) 
siitä ei oikein ole. 


Eiku hetkinen, onhan meille hankittu jotain muutakin sisustukseen mätsäävää. 



Viipurin Isla lepatti korvineen ja lapiotassuineen suoraan syrämmeen 
ja nyt se on virallisesti meidän oma. 


Väittäisin, että kevyesti vuoden paras löytö!