Sudensyömä

Löysimme torpalle johtavan metsätien varrelta, kymmenisen metriä tieltä sivuun, päättömän peuran haaskan, vain n. 100 metrin päässä pihaltamme. Juttelin naapurin isännän kanssa (paikallisia metsästäjiä) ja murhamysteeri lähimetsässä vahvistui susien aikaansaannokseksi. Myös riistakameralle oli tallentunut kolme sutta lähialueella. 

Kanta-Hämeessä tehtiin ensimmäiset havainnot susista vuosikymmeniin vasta viime vuonna. Asiantuntijoiden arviot susireviirien laajenemisesta idästä etelään näyttäisivät olevan totisinta totta. Susien reviiri voi olla säteeltään useita kymmeniä kilometrejä ja uusia reviirialueita etsiessään ne saattavat vaeltaa jopa satoja kilometrejä. Kesällä luin susihavainnoista Forssa/Tammela-seudulla, joulukuussa niistä uutisoitiin jo 30 km päässä Kalvolassa. Tämän perusteella ei ollut enää kuin ajan kysymys milloin ne ilmaantuisivat meidänkin pitäjille.

Silti olimme miehen kanssa hämmentyneitä; emme kumpikaan ole olleet aiemmin missään kosketuksissa susien kanssa emmekä osanneet odottaa sen tapahtuvan keskellä hämäläistä perämetsää, käytännössä omissa nurkissa. Aiemmin vain kansantarinoista ja luontodokkareista tutut myyttiset hahmot saivat hetkessä konkreettisen muodon pään sisällä.  

En tunne inhoa enkä pelkoa, ehkä toki hieman huolta koirien puolesta, itse kun olen viime kädessä vastuussa niiden turvallisuudesta. Jatkossa mietin varmasti tarkemmin, missä ja milloin pidän koiria vapaana. Tyypillisesti sudet pysyttelevät mielellään kaukana ihmisestä. Meidän pihatielle ne ovat päätyneet todennäköisesti pidemmän takaa-ajon lopputuloksena, päivänä jolloin emme ole olleet itse paikalla emmekä siis pitämässä ääntä tai levittelemässä koiranhajua ympäriinsä.

Myöhemmin kävelin vielä uudestaan kameran kanssa raadon luokse. Kylmäävän syvä kunnioitus hiipi iholle hiljaisuuden keskellä seisoessani. Tuntui, että läsnä oli aavistus jotain sanojen ulkopuolelle jäävää alkukantaista. Uskon, että taistelu elämästä ja kuolemasta jättää paikkoihin oman energialatauksensa, se oli tuossa hetkessä käsin kosketeltava. 

Toivottavasti erämaan soturit olivat vain läpikulkumatkalla ja jolkottelevat jo kohti uusia seikkailuja, jonnekin muualle.

SYKSYN VÄRIT

Syvältä-blogin Sanna heitti taannoin syksyn värit -haasteen. Tapani mukaan vastaan siihen tyylikkäästi viikkoja myöhässä. Toisaalta, mikä voisikaan olla sopivampi hetki palata syksyn väreihin kuin marraskuinen tiistai, josta sade on huuhdellut jo kaikki sävyt mukanaan?

Kuvat puhukoon puolestaan – tämän värinen oli lokakuuni. Muut aistikanavat luovat väreille oman merkityksensä...

 

...kuten höyryävä kuppi kahvia aamun kohmeisessa kirpeydessä... 

...syksyn viimeisten lempeiden tuulien silittämä ruispelto...

(Seuraavana päivänä saapui puimuri.)

...Piha-aronian hullaantunut purppura...

...leikistä väsyneet, mullalla maustetulle popcornille tuoksuvat koirantassut...

...lehtikuusen auringossa kimaltava ylväs kulta...

...ja ne ensimmäiset pakkasenpuremat. Se hurmiollinen valo.

MARRAS

Sana "marras" tarkoittaa kuolemaan liittyviä ilmiöitä ja ennusmerkkejä, kuoleman enteitä. Toisinaan sillä on viitattu myös kuolleen ihmisen sieluun. Marraskuussa kuoleva kasvillisuus vetää viimeiset henkäyksensä ja luonto pysähtyy, valmistautuu lepoon. Marraskuu imee viimeisetkin sävyt maisemasta muistuttaen siitä, kuinka myöhäissyksyn kurssi kääntyy hitaasti mutta vääjäämättömästi taas kohti talvea.

Toisaalta vanhan suomenuskon mukaan kekristä käynnistyy uusi vuodenkierto ja marraskuu on sen ensimmäinen kuukausi. Vanhan loppu vai uuden alku – näkökulman valinta on jokaisen omissa käsissä. Vuodenkierrossa ja jatkuvan kiertokulun ajatuksessa on mielestäni jotain lohdullista ja tyynnyttävää. Siksi olenkin kantanut sen symbolia vasemmassa olkapäässäni jo 18-vuotiaasta saakka.

Ravistelen kuluneen vuoden hartioiltani ja kropastani, läpituuletan mielen ja ajatukset. Otan mukaani vain sen, mitä tarvitsen, jättää turhan ja kuluttavan taakseni. Valitsen valon ja uuden vuoden ensimmäisen päivän, sillä se on tänään ja tässä. 

(Kuvat on napattu muutama aamu sitten kaupunkikotimme takapihalla.
Ilmassa väreili jotain taianomaista, olen siitä ihan varma.)

TALVI LEVITTÄÄ VERKKONSA

Eilen keskiviikkona oli vuoden talvipuolen ensimmäinen päivä.

Vanhan kansan vuodenkierto noudattaa vanhaa pohjoismaista vuoden jakoa, jossa vuosi jaetaan talvipuoleen ja kesäpuoleen. Talven keskikohta on Heikin päivän tienoilla tammikuun puolivälissä ja keskikesä heinäkuun puolivälissä. Vuosi jakautuu siis kaikkiaan neljään osaan. Lokakuun 14. päivä eli »talvipäivä» aloittaa vuoden talvipuoliskon. Vanhoissa kalenterisauvoissa sitä kuvastaa lehdetön puu, ensimmäisen talvipäivän merkki. Talvipuoliskon päättää huhtikuun 14. eli »suvipäivä». 

Talvipäivän aikoihin, maan alkaessa jäätyä, ihmisten työt keskittyivät asuinpihalle ja tupaan. Toisaalta tähyiltiin riistamaille ja metsähakkioille. Talvipäivänä Hämeessä myös ennustettiin sian sisälmyksistä tulevan talven säätä.

(Lähde: Taivaannaula.org)

 

Illoissa tuoksuu jo vahvasti loppusyksy, makeanhapan lehtien kuolema. Kosteus kerääntyy pelloille ja teiden varsiin väistääkseen pakkasta, joka heittää peittonsa öiden ylle. Pipo ja sormikkaat ovat olleet vakiovarusteena aamuisilla koiran pissatusreissuilla jo parin viikon ajan. 

 

Nämä kuvat ovat muutaman viikon takaa, kun vielä oli vihreää. Aamun valjetessa usva maalasi esiin seitit ja verkot, ne olivat yön aikana levittäytyneet kaikkialle. 

Toisaalla väläytellään jo joulua, itse haluan nauttia lokakuusta ja syysfiilistelystä viimeiseen tippuvaan lehteen asti. Ja parin viikon päästä juhlitaan koko vuoden kohokohtaa, kekriä.

Lokakuussa on jotain erityistä sellaista, mitä muissa kuukausissa ei. Vuodenaikojen törmäyskursseja, siirtymäkohtia, painopisteiden muutoksia, uusia alkuja ja vanhojen loppuja. 

Kuoleman kauneutta, pimeän lohdullisuutta. Täydeksi tulemista ja erilleen erkanemista. 

Taikaa kaikkialla. 

 

Uinuva lampi, hiipivä kevät

Maanantai on ollut harmaa ja kontrastiton, niin ikkunan takana kuin pään sisälläkin. Aamun kolmannen kahvikupin jälkeen (ei merkittävää vaikutusta) päätin luovuttaa kaiken järkevän tekemisen suhteen ja omistaa päivän haaveilulle. Ja sehän ON tärkeää ja järkevääkin; siinä missä elimistö kaipaa ruokaa ja lepoa toimiakseen kunnolla, haaveilu on mielen hyvinvoinnin elinehto. Se ruokkii ja kannattelee unelmia, silloinkin kun tuntuu, ettei niiden omat siivet jaksa kantaa.

 Tänään haaveilin keväästä ja kesästä, tein suunnitelmia niityn ja lammen varalle.

 Kuinka keväällä pyydän naapurin isäntää äestämään niitylle pari kylvövakoa perunoita ja juureksia varten.

Kuinka ruoppaamme lammen rannan ylimääräisistä kaisloista ja siistimme reunojen pientareet keväällä,
kun kasvukausi on vasta aluillaan. (Note to self: pyydä kahlauspuku appiukolta lainaan.)

Kuinka rantaan vasemmalle nousee terassipatio painekyllästetystä laudasta
ja sen päähän pieni pontonilaituri, josta voi pulahtaa uimaan ilman mutaisilla rantakivillä liukastelua.

 

Kuinka "salaojitan" vanhan soutuveneen pohjan soralla, täytän sen mullalla ja asettelen täyteen istutuksia, 

sekä silmäniloa että salaattilautaselle päätyviä. 

Kuvat ovat viikkojen takaa, kirpeänkuulaana pakkaspäivänä otettuja. Olin niin lumoutunut näkemästäni, että sinipunaiseksi muuttuneista sormista huolimatta kuvasin, kunnes kameran akku sanoi kylmyydestä johtuen sopimuksensa irti. Silloin kevät oli vasta etäinen haave kaukana tulevaisuudessa. Nyt se on jo ihan nurkan takana, tai ainakin haluan uskoa niin, ja mikä parasta; mitä lähemmäs se saapuu, sitä vakuuttuneempi olen, että suurin osa haaveista on tarkoitettu toteutettaviksi.

Sotajalalla

Alussa oli Vehkosuo-blogissa puitiin joku aika sitten mysteeriä nimeltä sänkyyn ilmestyneet kivikasat. Meillä seurattiin hieman samankaltaista jännitysnäytelmää kun kävi ilmi, että leivinuunin pangolle kuivumaan unohdetut jätetyt leipäkrutongit (siis koko pellillinen) oli kannettu viimeistä murua myöten alkoviin tyynyn alle. Löytyipä kasasta myös yksi mieheni hiuslenkeistä. Samalla oli järsitty menemään yksi tyynyliina ja kakkailtu riehakkaasti ympäriinsä. (Mistä syystä, toisin kuin Vehkosuolla, tekijän henkilöllisyys paljastuikin nopeasti.)

Myös kammarin sohvan sisuksiin oli rakenneltu perustuksia mahdollista talvipesää ajatellen. (Jumalauta, mun hienoon 70-luvun plyyssisohvaan!) Mikä oli tietenkin sinänsä "huvittavaa", että juurikin kyseisen sohvan vieressä pistorasiassa oli kiinni ensi kertaa käyttöön otettu jyrsijäkarkoitin. Yhden käyttökokemuksen perusteella en voi suositella. Hiiret ovat takuulla kerääntyneet sohvan reunaan karkoittimen eteen osoittelemaan sitä pienillä hiirenkäpälillään ja nauramaan kovaäänisesti. Perkeleet.

Siirryimme puolustussodasta hyökkäysasemiin ja viritimme hiirenloukkuja ympäri huushollia. Yksi hiiri sieltä loukusta viimeksi Torpalle saavuttaessa jo löytyikin. (Viime syksynä yhteensä neljä.) Loukuttaminen aiheuttaa allekirjoittaneessa ristiriitaisia tunteita, se tuntuu vanhasta kettutytöstä jotenkin julmalta. Onneksi meidän loukut on niin massiivisia, että nirri lähtee taatusti kertalaakista eikä kenenkään tarvitse jäädä loukkuun kitumaan. Itsehän en pysty edes kurkkaamaan loukulle ja juoksen hysteerisenä huutaen ulos kun mies kantaa hiiriparan viimeiseen lepopaikkaansa metsän reunaan.(Maalaiselämä-Enne 6-0.)

Kunnioitan vainajan muistoa enkä julkaise kuvaa loukkoon jääneestä hiirulaisesta, hän eli varmasti hyvän, kakkaamisen ilolla ja leivänmuruilla täytetyn elämän. Kevyet mullat.

(Ja olen ihan varma, että jonain yönä vielä ne kaikki palaavat sieltä metsän laidalta kostonhimoisina zombie-hiirinä. Terveisin Enne, 35-vee.)

Ajastaika

Olen toisinaan miettinyt, miksi juuri maalla koen olevani niin kokonainen ja läsnä. Vastaus on aika ilmeinen: siellä olen lähellä luontoa, lähellä juuriani. Enkä pelkästään lähellä, vaan luonnossa, sen keskellä, juuret tiukasti maassa.

Kristillisyys tai uskonnollisuus ylipäänsä on aina tuntunut vieraalta ja etäiseltä, epätodelta. Kävin rippikoulun, mutta erosin kirkosta heti, kun se täysikäisenä oli mahdollista. Olen elämäni aikana lukenut paljon pakanuudesta, wiccalaisuudesta ja sen eri "tyylilajeista" ja tullut siihen tulokseen, että minun maailmassani uskon tai henkisyyden (tai millä termillä kukin sitä haluaa kutsua, jokaisella on kai pohjimmiltaan tarve olla osa jotain suurempaa kokonaisuutta) tulee olla jotain konkreettista ja yksinkertaista, läsnä jokapäiväisessä elämässä. Maailmankatsomustani heijastaa parhaiten vanha suomalainen luonnonusko, joka pohjautuu luonnon kunnioittamiseen, sen vuotuisen kierron seuraamiseen sekä tasapainoon ja vuorovaikutukseen ihmisen ja luonnon välillä. Myös monet edelleen voimissaan olevat tavat ja uskomukset, vanhan kansan perinne, ovat muovautuneet tältä pohjalta. Niitä olen erityisesti vanhemmiten oppinut arvostamaan ja kunnioittamaan.

Vierastan käyttää sanoja usko tai uskonto, puhun mielummin elämänkatsomuksesta, josta minulle maalaiselämän myötä on tullut myös konkreettisempi osa varsinaista elämäntapaa. Jotain olennaista on loksahtanut paikoilleen. Ympyrä on tullut täydeksi.

Olemme viettäneet elämää Torpalla nyt yhden vuodenkierron, Ajastaian, verran.

Siellä metsä on minun kirkkoni.

Lehvistössä asuu hiljaisuus, johon vain tuuli kuiskailee kauniita virsiään.

Korkealle taivaalle kurkottavat puut, kuin katedraalit.

Ympärillä rauha, joka yltää sieluun saakka.