Väliaikoja

Maaliskuu, tuo omituinen kuukausi joka ei oikein itsekään tiedä, ollakko talvea vai kevättä.
Täynnä hetkiä, joissa asiat vaihtuvat, muuttuvat toisiksi, syntyvät hitaasti uudelleen.
Raukeita välitiloja, joissa on parasta olla kiirehtimättä, kaataa vielä kupillinen kahvia ennen kuin ottaa askeleen seuraavaan.

 

 

Eilen aamu kuiskutteli tuvan verhottomien ikkunoiden takana jo aikaisin, en malttanut enää nukkua. Rakastan aamuhetkiä, kun muut vielä nukkuvat ja voin vain istua kahvikupin kanssa ja selailla, lueskella ja haaveilla. Ruokkia koirat, jotka venyttelevät nopeasti tiensä takaisin sänkyyn.

Lopulta aamun kuulas kajo taittui päiväksi ja vanhat hirret pidättelivät hetken hengitystään ennen kuin antautuivat auringonvalon syleiltäviksi. Kevään ensimmäinen päivä, tai siltä se ainakin tuntui.

Valo herättää välittömästi kaipuun pihalle. Kaikenlaisia puuhommia onneksi löytyy aina vaikka varsinaiset pihatyöt odotuttavatkin itseään vielä lumipeitteen alla. Halkokuorman purkamisen ohessa kaivettiin aurinkolasit ja puutarhatuolit esiin; auringossa istuessa tuli suorastaan kuuma.

Valo saa myös haaveilemaan vihreästä. Käsistä syvällä mullassa, mullasta kynsien alla vielä saunan jälkeenkin. Märästä, orgaanisesta tuoksusta, joka nousee maan povesta, leijuu väkevänä sieraimiin ja sieltä sieluun saakka.

(Sielu tunnistaa sen omakseen, tietää että tänne minä kuulun.)

SYKSYN VÄRIT

Syvältä-blogin Sanna heitti taannoin syksyn värit -haasteen. Tapani mukaan vastaan siihen tyylikkäästi viikkoja myöhässä. Toisaalta, mikä voisikaan olla sopivampi hetki palata syksyn väreihin kuin marraskuinen tiistai, josta sade on huuhdellut jo kaikki sävyt mukanaan?

Kuvat puhukoon puolestaan – tämän värinen oli lokakuuni. Muut aistikanavat luovat väreille oman merkityksensä...

 

...kuten höyryävä kuppi kahvia aamun kohmeisessa kirpeydessä... 

...syksyn viimeisten lempeiden tuulien silittämä ruispelto...

(Seuraavana päivänä saapui puimuri.)

...Piha-aronian hullaantunut purppura...

...leikistä väsyneet, mullalla maustetulle popcornille tuoksuvat koirantassut...

...lehtikuusen auringossa kimaltava ylväs kulta...

...ja ne ensimmäiset pakkasenpuremat. Se hurmiollinen valo.

TALVI LEVITTÄÄ VERKKONSA

Eilen keskiviikkona oli vuoden talvipuolen ensimmäinen päivä.

Vanhan kansan vuodenkierto noudattaa vanhaa pohjoismaista vuoden jakoa, jossa vuosi jaetaan talvipuoleen ja kesäpuoleen. Talven keskikohta on Heikin päivän tienoilla tammikuun puolivälissä ja keskikesä heinäkuun puolivälissä. Vuosi jakautuu siis kaikkiaan neljään osaan. Lokakuun 14. päivä eli »talvipäivä» aloittaa vuoden talvipuoliskon. Vanhoissa kalenterisauvoissa sitä kuvastaa lehdetön puu, ensimmäisen talvipäivän merkki. Talvipuoliskon päättää huhtikuun 14. eli »suvipäivä». 

Talvipäivän aikoihin, maan alkaessa jäätyä, ihmisten työt keskittyivät asuinpihalle ja tupaan. Toisaalta tähyiltiin riistamaille ja metsähakkioille. Talvipäivänä Hämeessä myös ennustettiin sian sisälmyksistä tulevan talven säätä.

(Lähde: Taivaannaula.org)

 

Illoissa tuoksuu jo vahvasti loppusyksy, makeanhapan lehtien kuolema. Kosteus kerääntyy pelloille ja teiden varsiin väistääkseen pakkasta, joka heittää peittonsa öiden ylle. Pipo ja sormikkaat ovat olleet vakiovarusteena aamuisilla koiran pissatusreissuilla jo parin viikon ajan. 

 

Nämä kuvat ovat muutaman viikon takaa, kun vielä oli vihreää. Aamun valjetessa usva maalasi esiin seitit ja verkot, ne olivat yön aikana levittäytyneet kaikkialle. 

Toisaalla väläytellään jo joulua, itse haluan nauttia lokakuusta ja syysfiilistelystä viimeiseen tippuvaan lehteen asti. Ja parin viikon päästä juhlitaan koko vuoden kohokohtaa, kekriä.

Lokakuussa on jotain erityistä sellaista, mitä muissa kuukausissa ei. Vuodenaikojen törmäyskursseja, siirtymäkohtia, painopisteiden muutoksia, uusia alkuja ja vanhojen loppuja. 

Kuoleman kauneutta, pimeän lohdullisuutta. Täydeksi tulemista ja erilleen erkanemista. 

Taikaa kaikkialla. 

 

SYYS

Pari viikkoa sitten se oli vasta aavistus iltojen kirpeydessä. Nyt, sateen hakatessa ikkunaan, tuntuu kuin kesästä olisi jo pieni ikuisuus.

Syksy on lohdullisella tapaa arkinen ja käytännöllinen, se ikään kuin järjestelee takaisin paikoilleen kaiken, minkä kesä levitteli ja viskoi ympäriinsä. Elokuun herättelemät energiat saavuttavat syyskuun myötä lakipisteensä - joka syksy tuntuu, kuin syntyisin uudelleen. Haukon henkeäni uusien ideoiden ja ajatusten pyörteessä, ne ovat samaan aikaan loistokkaita, pelokkaita, pakokauhuisen ihania, täysin vailla järkeä ja juuri siksi toteuttamiskelpoisia. Rakastan sitä tunnetta, kun saan tasaisesti tihenevään tahtiin raapustaa merkintöjä kalenterin -kyllä, tulisin hulluksi ilman paperikalenteria- vielä tyhjänä ammottaville sivuille. Kolmen viikon päähän kirjattu tapaaminen, olkoonkin hammaslääkäri, luo turvallisuuden tunnetta ja uskoa siihen, että kaikki menee loppujen lopuksi ihan hyvin.

Ja sitä uskoa tarvitaan tänä syksynä ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Samaan aikaan ympäröivän maailman pahoinvointi tuntuu raskaana painona harteilla ja saa lähes jokaisen blogipostausidean ja kattoremonttihuolen tuntumaan epärelevantilta. Uutistulvan vyöryessä päälle on hetkiä, jolloin haluaisin vain kääriytyä iltojen pimeyteen kuin lämpimään vilttiin ja sulkea - niin verhojeni, blogini kuin ajatustenikin - ulkopuolelle yyteet, pakolaisvirrat, ääriliikkeet ja someraivot. Lienee turha mainita, että aika ristiriitaisten energiavirtojen pyörteessä uiskennellaan.

Sunnuntain lähes helteinen auringonpaiste tuntui ärsyttävältä huijaukselta - mieleni on jo virittäytynyt villasukkien, syyssateiden ja punaviinin taajuudelle. Siivosin kesän pois kuistilta ja kasvihuoneesta ja kuin vihjeestä, flunssa ilmoitteli illalla saapumisestaan. (Punaviiniä ei siihen hätään löytynyt, tilkka elojuhlista jäänyttä valkoviiniä kylläkin. Syksyllä vietetään myös viinipäiväntasausta, jolloin valkoinen vaihtuu virallisesti punaiseen.) Kesämekot ja kepeät hippikauhtanat kulkivat pyykkikassissa takaisin kaupunkiin, vielä aavistuksen savulta tuoksuen. Viikkasin ne pestyinä kaappiin odottamaan seuraavaa - jospa ensi kesänä niille löytyisi enemmän käyttöä.

SOUL KITCHEN

Let me sleep all night
in your soul kitchen
Warm my mind
 near your gentle stove

Learn to forget, 

learn to forget.

Sunnuntaina rannalla

Suru tekee hiljalleen tilaa laiturin rakentamiselle, peräkärrylainalle ja polttopuukuormalle. Palautettaville kirjastokirjoille, kanaburritoille, kirpparikierrokselle ja kirjanpitoasioille. Joukkoon on mahtunut jo iloa helteisestä kesä-illasta, onnellisuutta uudesta työkuviosta ja mustan huumorin siivittämää naurua ajatukselle rajan takaa haukkuvasta koirasta, jonka kumea ääni saa uurnan kannetkin vielä pomppimaan. Hautajaiset, tai lähtöbileiksi me niitä kutsutaan, vietetään kahden viikon päästä. 

Eilen havahduin siihen, etten ole itkenyt enää kahteen päivään. Tunteihin mahtuu jo minuutteja, jolloin asia ei ole mielessä päällimmäisenä. Äitini oli käynyt vilkuilemassa kotia etsiviä koiria eri järjestöjen sivuilta. Totesin jotta hold your horses, siihen on vielä liian aikaista. 

 

Sunnuntaina seisoin ison veden äärellä -kuulostellen- ja totesin minussa olevan vielä paljon ehjää, kokonaista, tallessa. 

Lopultakin niitä on aina kaksi vaikka toinen ei kanssamme täällä enää olekaan.
Hän kulkee varjona mukana, heijastumana veden pinnassa, pilvien piirtäminä ääriviivoina taivaalla.

Terveiset syreenipuun alta

"I lost myself on a cool damp night
Gave myself in that misty light
Was hypnotized by a strange delight
Under a lilac tree..."

 "I made wine from the lilac tree
Put my heart in its recipe
It makes me see what I want to see
and be what I want to be..."

"When I think more than I want to think
Do things I never should do
I drink much more that I ought to drink
Because (it) brings me back you..."

Päivät vierivät eteenpäin vielä pari viikkoa jatkuvan kesätyön merkeissä. Iltaisin olen niin fyysisen työn uuvuttama (mutta onnellinen!), etten ole jaksanut avata läppäriä vaan käytän vapaat tunnit mielummin uudenlaiseen kukoistukseen kasvaneen puutarhani hoitoon tai saunan terassilla tyytyväisenä hykertelyyn. (Hihittelen muun muassa sille ajatukselle, että mulla oikeasti on, yli kolmekymppisenä, kesäduuni. Ja että sen ansiosta olen kadottanut sekä muutaman kilon että kaikki niskajumit ja hymyillyt enemmän kuin kuukausiin. Alan vaihto hortonomiksi on käynyt mielessä useamman kerran.)

Kesä antaa vielä odottaa itseään mutta syreeni tuoksuu huumaavana illoissa ja se riittää nyt. Jos ette kuule minusta enää ennen juhannusta, niin tiedätte kuitenkin että kaikki on täällä jotenkin simppeliä, paikoillaan ja hyvin.

(Lilac wine -biisin nerokkuudesta kertoo jo se, että sen on levyttänyt peräti kaksi rakastamaani artistia, Nina Simone ja Jeff Buckley. Molemmat täydellisiä versioita omalla täydellisen erilaisella tavallaan.)