Väliaikoja

Maaliskuu, tuo omituinen kuukausi joka ei oikein itsekään tiedä, ollakko talvea vai kevättä.
Täynnä hetkiä, joissa asiat vaihtuvat, muuttuvat toisiksi, syntyvät hitaasti uudelleen.
Raukeita välitiloja, joissa on parasta olla kiirehtimättä, kaataa vielä kupillinen kahvia ennen kuin ottaa askeleen seuraavaan.

 

 

Eilen aamu kuiskutteli tuvan verhottomien ikkunoiden takana jo aikaisin, en malttanut enää nukkua. Rakastan aamuhetkiä, kun muut vielä nukkuvat ja voin vain istua kahvikupin kanssa ja selailla, lueskella ja haaveilla. Ruokkia koirat, jotka venyttelevät nopeasti tiensä takaisin sänkyyn.

Lopulta aamun kuulas kajo taittui päiväksi ja vanhat hirret pidättelivät hetken hengitystään ennen kuin antautuivat auringonvalon syleiltäviksi. Kevään ensimmäinen päivä, tai siltä se ainakin tuntui.

Valo herättää välittömästi kaipuun pihalle. Kaikenlaisia puuhommia onneksi löytyy aina vaikka varsinaiset pihatyöt odotuttavatkin itseään vielä lumipeitteen alla. Halkokuorman purkamisen ohessa kaivettiin aurinkolasit ja puutarhatuolit esiin; auringossa istuessa tuli suorastaan kuuma.

Valo saa myös haaveilemaan vihreästä. Käsistä syvällä mullassa, mullasta kynsien alla vielä saunan jälkeenkin. Märästä, orgaanisesta tuoksusta, joka nousee maan povesta, leijuu väkevänä sieraimiin ja sieltä sieluun saakka.

(Sielu tunnistaa sen omakseen, tietää että tänne minä kuulun.)