Hyvää matkaa, Vaari.

94-vuotias vaarini sai aivoverenvuodon maaliskuussa 2015. Siitä lähtien häntä hoidettiin laitoshoidossa, saattohoitopotilaana, ilman toivoa kotiutumisesta. Tätä ennen vaarini asui yksin kotonaan ja oli ikäisekseen hyvinkin itsenäinen ja tarkkaälyinen, huumorintajuaan hän ei kadottanut kai koskaan.

Kulunut vuosi on ollut lähiomaisen roolissa raskas. Vaarini puhe- ja ymmärryskyky palautui hetkittäin kunnes se viimeisinä kuukausina hiipui kokonaan pois.  

Olimme läsnä, mutta emme enää tavoittaneet häntä.

Tuntui, kuin olisin menettänyt vaarini joka vierailulla uudestaan.

 

Vaarini teki pitkän työuran erään kanta-hämäläisen kartanon tilanhoitajana. Tiedän hänen olleen erittäin arvostettu henkilö sikäläisten keskuudessa, sekä persoonansa että ammattitaitonsa vuoksi. Kun ajattelen vaaria, ajattelen usein myös tuota paikkaa. Kartano oli vaarille rakas ja merkityksellinen – sekä koti- että työpaikkana vuosikymmenien ajan – ja myös minulle se on toiminut näyttämönä lukuisille lapsuusmuistoille. Kuljinhan jo polvenkorkuisesta vaarini lahkeessa kiinni peltojen pientareilla, joen rannalla, metsissä, rekan hytissä ajamassa sokerijuurikkaita tehtaalle. Näitä muistoja olen kantanut mukanani ja vaalinut ylpeydellä läpi elämän.

Nuorempana monet näistä asioista olivat kapinoivalle ja levottomalle sydämelle itsestäänselvyyksiä enkä juuri käyttänyt aikaa niiden pohtimiseen. Vasta aikuisiällä olen pysähtynyt tunnistamaan ja miettimään omia elämänarvojani ja sitä, mistä ne kumpuavat. Uskon, että vaarillani on ollut suuri vaikutus siihen, millaisia arvoja olen elämääni omaksunut. Kunnioitus ja rakkaus maaseutuun, luontoon ja eläimiin, arvostus työteliästä ja yksinkertaista elämäntyyliä kohtaan – nyt ymmärrän mistä ne tulevat.

Muistoissani vaarini on pukeutuneena vihreisiin työhaalareihin, riuskana ja hymyilevänä, aina valmiina auttamaan. Mielikuvissani näen vieläkin puimurin etäänpänä pellolla, tutun hahmon sen hytissä. Traktorin ratissa, hallilla hitsaamassa ja koneita korjaamassa, metsässä saunavihtaa tekemässä.

Kolme vuotta sitten veri veti takaisin maalle ja ostimme oman pienen maalaispaikkamme. Olen onnellinen, että vaarini ehti vierailemaan Hauholla. Uskon hänen olleen salaa mielissään hankinnastamme ja siitä, että torpan myötä tavallaan palasin takaisin juurilleni. 

Mielissään hän on ollut varmasti myös huomatessaan niiden arvojen, joita hän on omassa elämässään vaalinut, siirtyneen eteenpäin ja jatkaneen elämäänsä vahvana meissä jälkipolvessa, minussa ja serkuissani. Se on epäilemättä ollut hänelle todella tärkeää. 

Vaarini hiipui hitaasti pois vaikka hän olisi varmasti itse valinnut mielummin lähteä saappaat jalassa. Sydän oli vahva, sanoivat lääkärit. Se ei antanut periksi, piti kiinni tässä maailmassa, vaikka tästä elämästä hän poistuikin jo kuukausia aiemmin. 

Siihen sydämeen mahtui niin paljon rakkautta ja viisautta huolimatta sodan varjoista, joita se kantoi mukanaan vuosikymmenten läpi.

  

Helmikuussa silitin linnunluiseksi kuihtunutta käsivartta ja kuiskasin mielessäni: "Päästä irti, Eeva odottaa sinua jo."

Vaarini nukkui pois pääsiäisenä ja hänet haudattiin Eevan viereen eilen, lauantaina 23.4.2016.

Ainoa jäljellä oleva ovi lapsuuteeni sulkeutui viimeistä kertaa. Isovanhempani ovat olemassa enää muistoina sydämessäni ja valokuvina torpan seinällä.

 Suru on suuri ja ikävä valtava, mutta kiitollisuus ja rakkaus jota vaariani kohtaan tunnen – ne ovat aina suurempia.

Minulla on kunnia olla mukana Haaga- Helia ammattikorkeakoulun kuvajournalistien Vapaus on jokaisen vastuulla -valokuvanäyttelyssä. Näyttelykuvani kuvaavat vaarini vimeistä vuotta – ja viimeistä taistelua – ja ovat nähtävissä Sanomatalossa 3-15.5. sekä Finlandia-talossa 3.5.-31.5.2016. 

Lisätietoja näyttelystä täällä.

Lämpimästi tervetuloa moikkaamaan minua avajaisiin Sanomataloon 3.5. klo 17 alkaen tai katsomaan näyttelyä toukokuun aikana. <3