RUUHKAVIIKKOJA & HATTARAA

Syksy nielaisi minut hetkeksi. Viime viikkoihin ei ole mahtunut juuri muuta kuin töitä ja opiskelua, töitä ja opiskelua. Päivät kulkevat kiivaina kohti seuraavaa ja kalenteri on täynnä minuuttiaikataulumerkintöjä. Blogin kirjoittaminen on häivähtänyt mielessä joka päivä, sitten tulee aina jotain akuutimpaa kirjoitettavaa. (Uskokaa pois, olisin kirjoittanut niin paljon mielummin blogia kuin esimerkiksi sitä politiikan esseetä, jonka kanssa painin tuntikausia.)

Pinnan alla, siellä tietoisen ja tiedostamattoman mielen välimaastossa, kuplii lähes maaninen tarve valokuvata, kirjoittaa blogia, ideoida, inspiroitua, haaveilla. Hoen itselleni että nämä(kin) ruuhkaviikot ovat vaan vaihe. Ne menee ohi, asiat muuttuvat, koulutehtävät valmistuvat. Sitten –ihan kohta– on taas aikaa raottaa kattilan kantta ja päästään kaikki siellä kytenyt valloilleen.

Joskus pahimman paniikin yrittäessä saada otetta ajattelen, että teen vielä tämän, sitten istahdan sohvalle, hengitän vaan, rapsutan koiraa. Oleminen ja hengittäminen, yllättävän vaikeaa kiirestressin keskellä.

(Viime torstaista lähtien niitä koiria onkin riittänyt rapsutettavaksi kun meille saapui toimitus Viipurista. Kaiken kiireen lisäksi elän pää vaaleanpunaisessa hattarapilvessä (uskokaa pois, hankaloittaa töiden tekoa ja esseiden kirjoittamista entuudestaan) ja syy siihen löytyy tästä kuvasta.)

Neiti Tähtisilmä on kotiutunut meille paremmin kuin hyvin ja lauma tuntuu taas kokonaiselta. Koiralapsikuvia spämmään seuraajieni iloksi (...) päivittäin mun Instagram-tilin puolella, sinne siis!