tiistai 30. kesäkuuta 2015

Suru saapui taloon

Viime viikolla hän katsoi minua vakavana ja sanoi että mamma, nyt on tullut aika päästää irti. Ei jaksanut enää ulkoilla, ei leikkiä pikkuveljen kanssa kuten vielä edellisellä viikolla. Viikonloppuna hän valmistautui omalla tavallaan lähtöön ja muuttui, kipulääkityksestä huolimatta, hetki hetkeltä levottomammaksi ja tuskaisemmaksi. Tiesimme, että päätöksen aika on koittanut. Maanantai-aamuna mieheni soitti elämänsä raskaimman puhelun, sen johon en itse enää itkultani pystynyt. Tuplasin kipulääkkeen ja viimeiset tunnit vietimme takapihalla, söimme lihapullia ja pussailimme paljon, se oli Lyytin pravuuritemppu.


Ensimmäisen rauhoituspiikin jälkeen ahmatti kuono hamuili vielä lihapullapussille ja vasta toinen rauhoittava sai hänet asettumaan aloilleen. Olimme vieressä loppuun asti, silittelimme ja rapsuttelimme, kuiskailin korvaan että vie terveiset kaikille tutuille. Vedimme viimeisen henkäyksen yhdessä samaan aikaan ja hän nukahti syliini uneen, josta ei koskaan enää herätä. Elämän ja kuoleman välillä on lopultakin vain yksi pieni silmänräpäys.


Tunsin, kuinka energia nousi ja kerääntyi nukkuvan yläpuolelle ja katosi hiljalleen pois. Tilanne ei ollut niin tuskaisen hajottava kuin etukäteen pelkäsin, oikeastaan se oli hyvinkin rauhallinen, enää ei ollut kiire mihinkään. Vaikeinta oli astua ulos huoneesta, kun teki mieli vielä kerran palata takaisin ja nuuhkia pähkinälle tuoksuvia silkkisiä korvia, yhä lämpimiä.

Ajattelen, että jokaisella eläimellä on meille jokin elämänmittainen kotiläksy annettavanaan. Lyytin oppikirjassa oli minulle omat kappaleet kärsivällisyydestä, luottamuksesta, huumorintajustakin. Viimeisenä seurasivat luvut luopumisesta ja surusta. Sitten on jäljellä enää kiitoslista, se on pitkä. Takakansi sulkeutuu viimeisen kerran mutta koiran minulle opettamat asiat on tallennettu sydämeeni, jossa voin palata niihin aina uudelleen.

Suru on valtava mutta jollain tapaa lohdullinen. Se hyökyy aaltoina päälle ja vie mennessään, palauttaa kuitenkin takaisin pinnalle. Kyynelten läpi voin nähdä surun kuulaan kauneuden. Kipu on voimakasta mutta ei liian musertavaa. Tiedän, että lohduttomien iltojen jälkeen tulee aina uusia aamuja, jolloin kipu on taas askeleen verran etäänpänä. Ikävä on kuin vieras varjoni vastarannalla, se kulkee mukanani ja seuraa askeleitani, kuitenkin kohteliaasti pienen etäisyyden päästä. Ajan myötä meistä tulee vielä tuttavia.


Hyvää matkaa rakas ystävä, Elämäni Suuri Vartijakoira. Nyt saat makoilla kaikista isoimpien kivien päällä ja vahtia rauhassa, vapaana ja ilman kipuja. Jonain päivänä me vielä tavataan.


15 kommenttia:

  1. <3 Otan osaa. Omista lemmikkieni menetyksistä on jo paljon vuosia, mutta kyllä heitä vieläkin kaipaan. Suru ei ole enää musertava, vaan enemmänkin haikea. Mutta kyllä se siellä jollain tavalla vielä on. Tätä lukiessani nousi kyllä omat vastaavat muistot pintaan. Halaisin jos olisin nyt siellä <3

    VastaaPoista
  2. Niin kaunis kirjoitus ja niin miljoona muistoa joit sinulle. Ikävä on varmasti lohduton ja voin vain kuvitella kuinka vaikea on lähteä ilman koiraa kotiin, pähkinäkorvaa. Jouduin keskeyttämään lukemisen monesti kun en kyyneleiden läpi nähnyt enää lukea. Olen niin pahoillani teidän puolesta. Lemmikkien omistaja tietää varmasti, että näin lopulta käy, mutta silti Se suunnaton ikävä on uskomaton. Halaus <3

    VastaaPoista
  3. Aivan ihana kirjoitus, tosiaan - täällä kyyneleet virtaa, mutta silti on jotenkin kaunis olo. Siellä taitaa kuitenkin kuulua tassujen ääntä ja nuuhkimista - kun Suuri Vartijakoira käy teitä morjenstamassa ja ilmoittamassa, että kaikki hyvin nyt. Ihana koira! Uskon vakaasti eläinten viisastuttavaan vaikutukseen, myös tässä elämän rajallisuuden asiassa. Halaus sinne, rakas blogiystävä!

    VastaaPoista
  4. Kauniisti kirjoitettu, riipi sydäntä, sumensi silmät ja toi toivon hymynkareen suupieleen. Eläinystävämme opettavat meille niin vahvasti hetkessä elämistä ja luopumista. -Tea

    VastaaPoista
  5. Itkin eilisen sitä, etten ikinä enää saa Lyytiä kainalooni enkä katsella sen hulvatonta iloriehumista Torpan pihalla. En saa kokea hetkiä sen kanssa enää. Yöllä asioita päässäni pyöritellessä tajusin. Meillä on ne yhdessä jo koetut hetket aina eikä kukaan saa niitä meiltä vietyä. Se on valtava rikkaus. Kiitos Lyyti ja kiitos T ja P, että toitte Lyytin munkin elämääni.

    VastaaPoista
  6. Olen pahoillani menetyksestäsi ja samaan aikaan iloinen siitä, että surulle on noin hieno ja merkityksellinen syy. Eläimen ja ihmisen yhteys voi olla juuri noin voimakas, mitä kuvailit. Parhaimmillaan se on juuri noin ja sen hintana on menetyksen suru, jonka jokainen meistä, joka on vastaavaa kokenut, on valmis maksamaan. Juuri noista syistä, joista kirjoitit.

    Hylättyjen koirien ottajien keskuudessa (meillähän on 2 rescaria) puhutaan sateenkaarisillasta, joten toivotan Lyytille hyvää matkaa sateenkaarisillan toiseen päähän. Kullan hän jätti tänne teille. Sen ikuisen aarteen <3

    Halaus ja rutistus!

    VastaaPoista
  7. Niin kauniisti kirjoitettu suuren surun keskeltä,liikuttavat kuvat ja kyyneleet täälläkin,elämän vaikeimpia luopumisia....mutta Lyyti kirmailee nyt ilman kipua ja vaivaa vihreillä niityillä kaikkien koirakamujen kaa sielä sateenkaarisillalla,sillä ei oo mitään hätää..
    Ja te näätte vielä!
    Lämmin osanottoni

    VastaaPoista
  8. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kauniisti kirjoitettu, otan osaa suureen suruun! Saman surun kävin itse läpi yli vuosi sitten, kun menetin ensimmäisen koirani! Sinun tekstisi ihanien kuvien kera sai kyyneleet silmiini! Paljon voimia sinne!

      Poista
  9. Lämmin osanotto. Kaunis kirjoitus. Voimia!

    VastaaPoista
  10. Heti kun näin otsikon ja silmäilin kuvat, tiesin, että tämä on sellainen kirjoitus jota on vaikea lukea. Meinasinkin jättää lukematta, mutta luin silti. Ja nyt on kyyneleet silmissä. Karvaystävistä luopuminen tekee aina niin kipeää, että koen vaikeaksi lukea minulle tuntemattomienkin poismenoista.

    Tämä kirjoituksesi on niin kaunis ja kertoo niin paljon.
    Erittäin suuri osanottoni rakkaan poismenosta.

    VastaaPoista
  11. Lämmin osanotto, meillä on sama pian edessä, 16,5 vuotiaan koiraherramme kanssa :(

    VastaaPoista
  12. Niin kaunis, surullinen ja elämänmakuinen kirjoitus. Täälläkin kyynelhanat aukesivat, ja muistot omista koiraenkeleistä tulivat rytinällä pinnalle.

    Hurjasti voimia surun keskelle! Kunhan musertavin suru jättää tilaa, tulee sieltä kuitenkin ne kaikki upeat muistot pinnalle, ja sitten voi jo hymyillen muistella Lyytin tempauksia.

    VastaaPoista
  13. Halaukset teille. Meillä käytiin tänään eläinlääkärissä. Sama tuska on meillä.

    VastaaPoista