Läppärin kovalevyn hajoamisesta seurasi tahaton tauko (blogi)elämään. En ole viime päivinä tehnyt juurikaan muuta kuin leikkinyt ja lenkkeillyt koirien kanssa ja tuijottanut lamaantuneena antaumuksella sitä edellisessä postauksessakin mainittua Modern Family-sarjaa. (Se on muuten loistava, vielä neljä tuotantokautta jäljellä!)
Tai siis tuijottanut sen jälkeen, kun tokenin läppärin hajoamisen aiheuttamasta sisäisen kovalevyni pirskoutumisesta, mikä oireili paniikinomaisena pintahengityksenä, lohduttomina itkukohtauksina, valvottuina öinä ja raastavana tunteena siitä, että deadlinet kaatuu päälle, kaikki menee päin helvettiä ja kohta mulla ei ole enää sitäkään vähää duunia, joka pitäisi saada tehtyä.
No kaatuiko maailma ja duunit niskaan parin päivän tauon aikana? No eivät kaatuneet.
Sen sijaan leivoin toista kertaa elämässäni pari pellillistä korvapuusteja.
(Lopputuloksen (eimennäsiihennyt) voi käydä katsomassa Instagramissa.)
Tartuin myös kirjaan ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Siis tenttikirjojen sijaan ihkaoikeaan kaunokirjalliseen teokseen. (Enteilevästi löysin edellisellä viikolla teinirakkauteni kirpparilta. Patinoitunut tarjotin on lahja maailman parhaan anoppilan kätköistä. )
Totesin, että maailmankaikkeus; viesti tuli taas perille. Josko sitä vaikka laskisi hiljalleen kierroksia tai ainakin etsisi jo sen käsijarrun valmiiksi ennen joulupyhiä. Ensi vuonna ehtii taas.
Hämmentävää huomata, kuinka iso osa identiteettiä on kiinni läppärissä; tiukasti pesiytyneenä sen kansioihin, projekteihin ja muistioihin. Koko siihen viitekehykseen, mitä ne edustavat. Saakeli sentään, kuin osa sielua olisi sammunut kovalevyn mukana! Kuinka orpoa on olla ilman. Kuinka tyhjältä tuntuu, kun yhtäkkiä en voikaan peilata itseäni työn alla olevan duunin kautta. Pyörin heikkopäisenä olkkarissa ympyrää ja pureskelin kynsiäni: kuka mä oon ja mitä mä nyt teen?!
Rakastan (suurimmaksi osaksi) kaikkea sitä, mitä teen. Ne jutut ovat tärkeä osa minua. Pitäisi kuitenkin pysähtyä useammin miettimään, mitä jää olemisen tasolle, kun tekemisen tason asiat katoavat? Miten määrittelen itseni, jos en voikaan tehdä sitä sen kautta, mitä teen, en tee, saan tai en saa aikaiseksi?
Kuten joku viisas on aikoinaan todennut: "We are human beings, not human doings."
(Hieman jo naurattaa omppuhuollon tyypin ilme, kun sopertelin itkua vääntäen kiitoksia saadessani takaisin entistä ehomman ja tehokkaamman läppärin, jossa kaikki kansiot, ohjelmistot ja palaset olivat tallessa ja paikoillaan omassa pikku mikrouniversiumissaan. Taisin kuitata ansaitun reunamerkinnän asiakastietoihin...)
Hei mä oon just pohtinut viime päivät tätä kysymystä. Et mikä ja mitä mä oon ja mitä jos kaikki pinta raapastas pois. Mitä jäis. ...en tiedä vielä vastausta.
VastaaPoista