torstai 19. marraskuuta 2015

Olemisen sietämätön apeus

Sanat ovat olleet kadoksissa viime perjantain tapahtumien jälkeen. Massamurhan viitekehys oli liian omakohtainen ja koskettava; siellä keikalla olisi hyvinkin voitu olla me, tai joku ystävistä. 
Blogifeedissä vilisevät otsikot joulutunnelmoinneista ja pikkujoulutarjoiluista tuntuvat triviaaleilta, en ole kyennyt tai halunnut avata niistä ensimmäistäkään. Omat ideatasolla olevat postaukset ovat nyt aivan liian merkityksettömiä julkaistavaksi, tai edes loppuun kirjoitettaviksi. Ehkä myöhemmin sitten. 


Taivaalta alas satava marraskuu ei ole juuri parantanut tunnelmaa. Tällä viikolla olen vetänyt verhot sen vähäisenkin valon eteen, taistellut pimeydellä hämärää vastaan. Surrut ystävän kanssa ja hänen puolestaan. Tuijottanut jokaisessa mahdollisessa välissä vielä yhden jakson Modern Familya, sen kepeys on lähes ainoa asia, joka mahtuu samaan tilaan raskaitten ajatusteni kanssa.



Ja koirat, tietenkin. En jaksa välittää lenkin jäljiltä märistä turkeista tai kurasta eteisen lattialla, vaan vedän ne molemmat kainaloon ja rutistan. En voi olla miettimättä facebook-tuttavaa, joka sunnuntaina menetti omansa. Väitän kosteutta silmäkulmassa irtokarvan aiheuttamaksi.


Toivon hartaasti, että pimeys tiivistyisi pian, puhkeaisi miljooniksi valkoisiksi lumihiutaleiksi, leijailisi alas keveys ja valo mukanaan.

10 kommenttia:

  1. Ymmärrän. Silloin kaikki pysähtyy ja kaikki ennen niin tärkeä menettää merkityksensä. On vain se nyt-hetki läheisten kanssa. Silloin ei tee edes mieli avata tietokonetta, ei välttämättä tv:täkään. Voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset Mima! Kyllä nämä tapahtumat taas muistuttavat, mikä elämässä on oikeasti tärkeää.

      Poista
  2. Sama täällä, ensin syksyn apeus, sen aiheuttamat homeoireet kehossani ja sitten järkyttävän suuri viha, joka maailmalla riehuu, ne saa kyllä käpertymään itseensä. Pelkäämään, voiko täälläkin tapahtua vastaavaa. Tosiaan koirien nappisilmät ainoastaan lohduttaa, ne hassut ei tiiä mitään tästä ihmisten maailmasta. Niitten ilo ja onni pienistäkin jutuista saa muistuttamaan asioista, mitkä itsellä on vielä hyvin. Ne saa mut elämään hetkessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä olisi kyllä niin paljon opittavaa koirien sielun- ja mielenmaisemista <3

      Poista
  3. Vähän samat fiilikset täällä… omat kuviot ja normaalit jutun aiheet tuntuvat kumman ontoilta tällaisena aikana. Mutta silti, elämä jatkuu ja myötätuntoa ei vähennä se, että elää omaa normaalia arkeaan. Täytyy yrittää vaan ajatella näin ja katsoa eteenpäin! Tsemppiä kaamokseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Pilvi ja samoin sinne! Tosiaan, elämä jatkuu ja tällaisina hetkinä ehkä just ne pienet arkiset asiat ovat niitä, jotka pitävät "pinnalla" ja saavat rämpimään seuraavaankin päivään. Myötätunto ja rakkaus ovat tunteita, jotka eivät kulu vaikka kuinka niitä käyttäisi kuinka paljon!

      Poista