Klapihommia ja putoamisen pelkoa

Torpalla kävi pari viikkoa sitten metsuri. Leppoisa paikallinen poltteli piippua pihamaalla, kertoi pari kullanarvoista neuvoa aina polttopuiden oikeaoppisesta säilyttämisestä moottorisahan toiminnallisuuteen (me stadilaiset kuunneltiin tietty huuli pyöreänä) ja totesi lopulta, että mennääs sitte pistää koivu pötkölleen.

Ja sinnehän se kiipesi, monen kymmenen metrin korkeuteen. Puihin, joiden korkeutta ja haasteellista sijaintia ihan seinän vieressä olimme katselleet ja kauhistelleet. Ei aristellut hän, ei pudistellut päätään haastavalle työtehtävälle. Apupoika köysineen teki työtä käskystä maan tasalla.

Tuli siinä sivusta seuratessa mieleen, että paljon olisi opittavaa tältä oman työnsä taitajalta: rohkeutta, pelottomuutta, taitoa ja kokemuksen ohjaamia varmoja otteita. Konstailematonta tekemisen meininkiä, joka ei kaipaa jatkuvia vakuutteluja ja oman osaamisen alleviivaamista. Tajusin hämärästi samalla, kuinka suuren osan arjestani, sekä työ- että henkilökohtaisessa elämässä, vietän huolestuneena tai epävarmana itsestäni ja osaamisestani tai muuten vaan epämääräisen pelon vallassa. Milloin mistäkin syystä. 

Entä jos kokeilisin entistä enemmän luottaa siihen, että elämä kyllä kantaa; puita kaatuu mutta ne on mahdollista ohjata oikeaan suuntaan? 

Että joskus pitääkin kaataa vanhaa jotta uusi pääsee kasvamaan tilalle. 

Että vaikka jalka saattaa lipsahtaa, köysi kyllä pitää ja alhaalta löytyy aina kaveri toisesta päästä varmistamasta.

Harrastan lajeja, joissa putoamisen pelko on jatkuvasti läsnä. Silti joka kerta selätän uudestaan pelkoni ja kiipeän hevosen selkään tai valjaiden varassa seinälle. En muista tai ehdi pelätä, koska se tekeminen on niin palkitsevaa, että se menee pelkäämisestä ohi. Putoamisen pelko on oikeastaan aika turhaa ajanhukkaa. Mutta miten saisin tuon fiiliksen lavennettua harrastusten ulkopuolelle, elämään ylipäänsä? Miten muistaisin sen sitten, kun seuraavan kerran taas päästän pelon jäytämään ajatuksissa, heräilen keskellä yötä huolista huokaillen, menneitä tai tulevia tapahtumia ja keskusteluja murehtien?

Se rauhallisen itsevarma mennääs sitte pistää koivu pötkölleen. Kuulen lausahduksen päässäni, ja hetki hetkeltä pystyn jo paremmin kuvittelemaan itseni sinne puuhun: taitavana, arvostettuna, pelottomana.