Voihan maanantai.

Se tunne, kun havahdut miettimään, josko kahvinkeitin jäi sittenkin päälle siellä 130 kilsaa pohjoisempana. Pyörittelet ja kaivelet mielessäsi aamun tapahtumia, tuloksetta. Otinkohan töpselin irti seinästä? Napsautinko edes virrat pois päältä? Mitäs kaikkea se meidän vakuutus kattaa? Jäytävä, savuava kelailu täyttää ajatukset ja jatkuu läpi päivän, kunnes syttyy täyteen liekkiin ja on pakko soittaa hieman lähempänä asuva äiti hätiin.

Onneksi unohdin myös eilen leivotun omenapiirakan jääkaappiin. Ei tarvinnut pelkästään sen kahvinkeittimen takia.

Ja olihan se pois päältä, piuhakin irti. Tietenkin.

(Tää vetää melkein vertoja viime maanantaille, jolloin töistä kotiin tullessa keittiön lattialla odotti koiran ripulipa*kat.)

Maanantait ei vaan oo mua varten. Tai marraskuut. Voisin mieluusti hautautua talviunille ja herätä sulattelemaan lumia sitten joskus huhtikuussa.

Onneksi eräät meidän perheessä ei stressaa, kahvinkeittimestä tai paljon muustakaan.