Sijoiltaan.

   
Se päivä, jolloin aurinko paistoi ja samaan aikaan taivas kaatoi rakeita niskaamme.

Hieman epätodellisia tunnelmia on ollut muutenkin ilmassa lähiaikoina: viimeiset kaksi viikkoa olen omistautunut työprojektille, josta olen sekä nauttinut ihan suunnattomasti ja samaan aikaan pelännyt sen valmistumista. Tai sitä, että se ei valmistukaan. Nyt pitäisi vielä uskaltaa päästää irti. 

Olo on kuin heliumista tyhjentyneellä vappupallolla. Kevyt, huimaava, väsynyt. Toukokuu toi tullessaan levottomuuden, joka pitää hereillä aamun ensimmäisinä tunteina ja saa tuntemaan olevansa paikalla mutta ei aina ihan läsnä. Ihan kuin ääriviivat ja ihminen niiden keskellä olisivat pienesti menneet sijoiltaan toisistaan.

En voi käsittää sitä tosiasiaa, että kesäloman alkuun ei ole enää kuin reilu kuukausi. "Sit joskus keväällä"-projektit ovatkin yhtäkkiä muuttuneet "nyt jos meinaa ennen kesää"-projekteiksi. En ole saanut vielä edes kasvihuonetta pestyä tai maakellaria raivattua. Koira-aita valmistuu laiskasti portti kerrallaan, kattoremontti toivottavasti ennen ensimmäisiä pakkasia. Siemeniä sentään istutin, vappu-aaton iltana, yksin kotona.

Toukokuu ikkunan takana näyttää olevan ihan yhtä hölmistyneen sijoiltaan kuin minäkin. Se on paikalla mutta räntä- ja raekuuroineen ei todellakaan kovin läsnä. Siinä olisi opeteltavaa meillä molemmilla.