Elojuhlia & latotansseja & haikeutta

Torpalla vietettiin viikonloppuna elojuhlia. Ja kuten yleensä käy aina silloin, kun tajuaa jo alku-illasta viettävänsä niitä ikimuistoisempia hetkiä vähään aikaan, kamera ei käynyt mielessä kertaakaan illan aikana. Lauantai-iltana lähdettiin käymään kyläyhdistyksen järjestämissä latotansseissa. Pukukoodi oli selkeä; pojille puvut, tytöille kukkamekot. En tiedä oliko se se ladon nurkan taakse jemmattu neuvoa antava vai päivällä kirpparilta löydettyjen teryleenipukujen ja lakerikenkien tuoma itsevarmuus, mutta seurueemme raskaaseen musiikkiin kallellaan olevan miesväenkin askel nousi ja lanteet keinuivat valssin tahtiin kuin eivät olisi koskaan muuta tehneetkään. Latotanssit kruunasi letkajenkka ja jatkot Torpan pihamaalla (teemana mahdollisimman huono musiikki ja tanssiminen paljain jaloin kirpeän kosteassa nurmikossa) taisivat jatkua aina aamun sarastukseen saakka. Ihana, täydellinen ilta!

Parhaimpienkin bileiden ja viikonloppujen jälkeen koittaa silti aina se seuraava päivä, sunnuntai, lähdön hetki. Aamusta mieli oli vielä kepeä ja brunssi pihamaalla jatkui kunnes raju sadekuuro pakotti sisätiloihin. Iltapäivästä iskee alakuloinen haikeus; vieraat pakkaavat tavaroitaan ja vaikka edessä on vielä yksi yö (niin monena sunnuntaina olemme pyörtäneet päätöksen kotiinlähdöstä ja jääneet maanantai-aamuun, että se on jo sanomaton sääntö), arki häämöttää taas vääjäämättä edessä. Ja hitusen raskassuotuisemmalta sen saa tuntumaan vasta kahden viikon päässä odottava seuraava viikonloppu maalla.

Tuulenpuuska tiputti puutarhatuolille nipun kellastuneita lehtiä ja iltapissalla koirien kanssa syksyinen usva tuntui kiemurtelevan villatakin hihansuista sisään niin kalseasti, että paksumpi maiharitakki ei olisi ollut yhtään liioittelua. Taisimme juuri viettää kesän viimeistä viikonloppua.