Ammuslaatikosta pöydäksi

Siis mitäh! Väittävät, että on jo helmikuu. Vastahan me viikko sitten juhlittiin vuoden vaihtumista? Olen vahvasti sitä mieltä, että joku on varastanut tammikuustani ainakin 15 päivää. Olen ollut kuluneen viikon koirien yh-äitinä miehen seikkailessa työmatkalla, ja tuntuu, etten ole ehtinyt töiden lisäksi tekemään muuta kuin ulkoiluttamaan koiria, ruokkimaan koiria ja paijaamaan koiria. Vastuut, jotka normaalisti arjessa jakautuvat aika tasan kahdelle ihmiselle. Nostan hattua teille, jotka elätte koiran/koirien kanssa yksin. (Eikä lähdetä edes keskustelemaan yh-äitien ajankäytöstä...)

No, olen mä ehtinyt ihan vähän hiipparoimaan myös kirppareilla ja noutamaan huuto.net-löytöjä pitkin Helsinkiä. Kaupunkikodin olkkari sai uuden sohvapöydän vanhasta venäläisestä ammuslaatikosta. Harmaa laatikko on jotenkin vähän raikkaampi ja malliltaan sirompi kuin edeltäjänsä akaasia-puinen pöytä. Kannen alle saa piilotettua vaikkapa epämääräisiksi kasoiksi pitkin nurkkia kertyvät lehdet. Vielä pyörät alle rautakaupasta, niin on korkeuskin kohdallaan. Aluksi ajattelin tuunata tämän kuultovahalla valkoiseksi, mutta nyt laatikkopöytää muutaman päivän katseltuani, taidan sittenkin jättää ihan tällaiseksi. Mitä mieltä olette?

(Olkkarin pöydästä on ollut meillä miehen kanssa vähän vääntöä. Ratkaisin asian perinaisellisesti hankkimalla uuden hänen poissaollessaan. Vanhaa sanontaa mukaellen, kun hiiret on poissa, niin kissa tanssii pöydillä...)

Minusta on tullut tulppaani-ihminen. Hämmentävää. Vaatii totuttelua ajatella itseään tulppaani-ihmisenä. Tai kukka-ihmisenä ylipäänsä. Seuraavaksi poistun kunnon pikkuvaimon tavoin leipomaan sämpylöitä kotiin palaavalle miehelle. Tulppaaneita ja sämpylöitä. Mikä mua oikein vaivaa?