perjantai 7. helmikuuta 2014

Elämää kahdessa kodissa - kahden koiran kanssa

Minulta kysytään toisinaan, että miten te oikein jaksatte reissata kahden kodin väliä kahden ison koiran kanssa. Mielenkiintoinen kysymys, ja välillä havahdun itsekin miettimään, minkälaista elämää oikein pystymme nelijalkasillemme tarjoamaan ja miten se on muuttunut Torpan oston myötä.

Maalle lähdöstä on muodostunut oma rutiininsa, jonka vaiheet perheemme nelijalkaiset tunnistavat hyvin tarkasti. Kaivaessani "viikonloppulaukun" esiin, ne siirtyvät eteisen ja keittiön väliin tarkkailuasemiin, ikäänkuin varmistaakseen, etteivät vaan jää tällä(kään) kertaa kyydistä. Autolle mentäessä ei tarvitse kuin vähän takaluukkua raottaa, niin sisään hypätään hyvin varmaotteisin liikkein. Koiramme ovat tottuneita matkustajia, eivät kärsi matkapahoinvoinnista ja ottavat ajomatkat iisisti farkkuautomme takaosaan patjoilla ja vilteillä sisustetussa "sviitissään". Vanhempi tykkää katsella maisemia taka-ikkunasta, nuorempi lepuuttaa päätään takapenkkien välissä ja korkeintaan kitisee vähän risteyksissä. Välillä ne molemmat katoavat näkyvistä alas patjalle pötkölleen.

On ne mahtunut joskus pienempäänkin autoon...

Torpalle saapuminen onkin sitten aina yhtä riemua!

En malta odottaa, että kevään tullen saamme rakennettua aidan piha-alueen ympärille, ja koirat saavat käyskennellä vapaana sisältä pihalle ja takaisin. Tällä hetkellä niitä ei voi pitää vapaana, koska molemmilla on taipumus painua sopivan hetken tullen (tai jäljen perässä) niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, ja tiputtaa korvat metsään siinä matkalla. Ekana iltana Torpalla teimme sen virheen, että päästimme koirat vapaaksi. "Eihän ne nyt vieraalla pihalla kauas lähde". Eipä vissiin niin, totesimme hakiessamme niitä 1,5 km päästä naapurista.


Vanhempi koiristamme on kaupunki-oloissa todellinen sohvaperuna, jonka mielestä hihnalenkkeily on ihan yliarvostettua toimintaa. Hänen kanssaan lenkkeillemmekin n. 1-2 kertaa päivässä, koska neljällä tassulla vastaan hankaavan koiran perässään raahaamisessa ei vaan ole mitään järkeä. Onneksi meillä on aidattu takapiha, jonne hänen korkeutensa tulee kuitenkin mielellään leikkimään ja jaloittelemaan. Vaan maalla on toisin. Vanhempi on etunokassa ovella odottamassa, kun mainitsenkin sanan "pissalle". Lenkillä hän innostuu riehumaan kuin pentukoira, ja ylpeänä kanniskelee käpyjä lenkin varrelta aina pihamaalle asti. Tällaista ei tapahdu IKINÄ kotona, joten varsinainen pöndekoira on siis hänestä kuoriutunut. Toki maaseutu tarjoaa paukkuaralle remmirähjälle myös hieman stabiilimmat lenkkeilyolosuhteet.
Prinsessa.
Olemme pyrkineet minimoimaan mukana kulkevan tavaran määrän mahdollisimman pieneksi. Koirien kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että Torpalle on heille hankittu omat ruoka- ja vesikipot, ja varastossa on aina koiranruokaa, lohiöljyä ja MSM-jauhettakin. (Jota syön muuten itsekin, samasta purkista. Tekee ihmeitä iholle ja nivelille.) Maalta löytyvät myös omat lelut ja pedit. Jälkimmäisiä ei tosin edes tarvita, koska toisin kuin kotona, maalla koirat nukkuvat kanssamme alkovissa. Kotona ei sänkyyn ole mitään asiaa, joten voitte kuvitella sitä onnen määrää, kun pääsee sänkyyn ja kainaloon pötkölleen koko yöksi!

 Ystäväni vieressä, ihan muina koirina.
Aamuriehu!
Malla koiratkin tuntuvat olevan paljon rennompia kuin kaupungissa. Kaupungissa syödään ja ulkoillaan lähes militanttisella aikataululla (aamuruokaa vaaditaan duettona makuuhuoneen ovella klo 7) pöndellä se ei ole niin justiinsa. Urheiluhullu kakkonenkin nautiskelee päiväunista pidempään kuin normaalisti, eikä saa hulluuskohtausta joka kerta, kun vedän ne tietyt kahisevat housut jalkaan.

Sain anopilta tuliaisiksi hienot koira-naulakot. Juuri sopivat pieneen eteiseen valjaita varten. Maalla pakollisia ulkoiluvarusteita ovat myös otsalamppu ja heijastinliivi, joille kaupungissa on harvoin, jos koskaan, käyttöä. Heijastinliivi on paras henkivakuutus siltä varalta, mikäli se kerran tunnissa ohi ajava auto sattuu samaan aikaan kanssamme "isolle tielle", eikä osaa edes olettaa, että siellä tien reunassa saattaisi liikkua jalankulkijoita. Auton ajovalojen ulkopuolelle jäävä alue kun on ihan sysipimeää, tämä on tullut todettua ratin takana itsekin.



9 kommenttia:

  1. Heh, en ihan ymmärrä tuota ihmetyksen aihetta. Mitä hankalaa on nimenomaan koirien kanssa kulkemisessa? Meillä koirat rakastavat autoilua ja jopa adhd pomppukettu käy kiepille nukkumaan heti auton takapenkille päästyään. Ovat aina tottuneet reissaamaan ja osaavat olla vieraassa paikassa yötä. Muutos omissakin koirissa on ollut iso, vaikka ei umpimetsään muutettukaan. Vanhemman koiran ravissa näkyvä vihreasento on esimerkiksi hävinnyt monipuolisemman liikunnan, pihalla riekkumisen ja yleisen rentoutumisen takia. Sekin oli ennen samanlainen sohvaperuna, mutta nyt suostuu metsälenkin toivossa jolkotella kymmenenkin kilsan kieppejä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, tottumis- ja kouluttamiskysymyshän se matkustaminen on. En tiiä oliko ihmettelijät sitten niitä, joiden omat koirat pyörivät autossa levottomasti, läähättävät, vinkuvat ja ovat kaikin tavoin raskasta matkaseuraa. Meillä oli kerran kotihoitokoira, jonka raasun maha ei vaan kestänyt autoilua, oksu tuli lyhyelläkin matkalla. Toki tilanteeseen vaikutti tuolloin myös se, että koira oli vasta tullut Suomeen ja stressitasot muutoksista johtuen korkeat. Pitääkin kysellä omistajalta miten tämä koira nykyään suhtautuu autoiluun...

      Poista
  2. Ihania kuvia :) Minusta taas ois kiva kulkea kahden kodin välillä. Mökkiä ollaan kyllä mietitty, mutta ehkä sekin aikanaan. Tai sitten se omakotitalo. Uskoisin, että lapsien kanssakin kulkeminen onnistuu. Esikoiseni onkin aikamoinen reissaaja, tottunut menemään isovanhempien kanssa asuntoautolla pitkin Suomea ja jopa Ruotsissakin pyörähtänyt. Autoilureissuista tykätään taas koko perhe, mutta kun ei oo sitä mökkiä minne mennä, nii nautitaan sitten random ajeluista maaseuduilla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totuttamisestahan se taitaa olla kiinni lapsienkin kanssa :) Random-ajelut on kyllä parhaita, varsinkin jos saa itse istua pelkääjän paikalla maisemiin unohtuneena...Meillä on haavena vielä joku päivä lentää jenkkilään, vuokrata auto ja ajaa Route 66 päästä päähän. Ehkä se juuri oikea mökki teidänkin elämään ilmaantuu nopeammin kuin uskotkaan! :)

      Poista
  3. Ihania kuvia - ja onnellisia koiria:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kyllähän ne aika tyytyväisiltä vaikuttavat. Mun pöljät <3

      Poista
  4. Ihania koiria! Mukavaa viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Johanna ja samoin sinulle! :)

      Poista
  5. Kiva, kun olit käynyt piipahtamassa Ihan pihalla, jotta löysin mainion blogisi :D Ihanat koiruudet teillä ja todella kiinnostavat huushollit!

    VastaaPoista