Arki on tällä hetkellä lähinnä erinäisiä paperille raapustettuja listoja kalenterin välissä ja neljää piiiitkää ja venyväääää työpäivää ennen kesälomaa. Sitten. Ainakin neljä viikkoa Torpalla. Tänä aikana tullaan kerran viikonloppu"lomalle" kaupunkiin (Tuska-festarit) mutta muuten kesä kuluu lintukodossa metsän keskellä. En malttaisi enää odottaa ja samalla nämä viimeiset päivät ennen lomaa tuntuvat raskailta ja ahdistavilta; miten voinkin yhtaikaa stressata sekä lomalle lähtöä, loman viettoa että jo lomalta paluuta?
Taimet on edelleen istuttamatta (joo, ei taida tulla uutta pottua juhannukseksi) ja saunakammarikin pitäisi raivata ja siivota ennen juhannusvieraita. Kattoremppa odotuttaa itseään. Pitäisi tehdä yhtä ja toista ja vähän kolmattakin. Pitäisipitäisipitäisi.
Yritän muistaa armollisuuden itseäni kohtaan; eikös ekan varsinaisen kesän saakin viettää vielä ihmetellen ja hämmästellen kaikkea ympärillä kasvavaa, sitä miten kesän taika muokkaa Torpan ääriviivoja silmien edessä taas aivan uudenlaiseksi?
Persiljan siemenet eivät koskaan lähteneet kasvuun mutta mitä hittoa, saahan sitä kaupastakin. Iltaisin koirien kanssa ulkona keskityn hengittämään sateenraikasta ilmaa keuhkot täyteen ja pysymään omien ääriviivojeni sisällä, tässä ja nyt. Olen koko kevään juossut kaiken tekemisen perässä hieman itseltäni karkuun, nyt on aika kiriä kertynyttä etäisyyttä takaisin. Ja jotenkin tuntuu että olen sen velkaa: miehelleni, koirilleni, Torpalle ja ennenkaikkea itselleni.
Kuvat ovat parin viikon takaa, otettu ukkosen jälkeisenä, henkeäsalpaavan kauniina sunnuntai-iltana. Tuntuu ihan toisarvoiselta edes miettiä omaa epäonnistunutta puutarhurin uraa kun kuitenkin saan viettää koko kesän tuossa maagisessa paikassa, niiden rakkaiden ja tärkeiden kanssa.
Kotitie.