Kaaos nimeltä kaupunkikoti &ajatuksia ostamisesta

Terveisiä kaaoksen keskeltä! Lauantai-aamuna heräsin ja muistelin nähneeni, että kaiken tämän sotkun ja rojun alla olisi joskus ollut meidän koti. (Tähän sunnuntai-iltaan mennessä, armottoman raivauksen ja imuroinnin jälkeen, olen löytänyt jo osia siitä.) Kahdessa kodissa asumisen varjopuoli on se, että toinen niistä jää aina väkisinkin paitsioon. Meillä se on kaupunkikoti, joka toki palvelee arjen kiintopisteenä, tankkaus-, lepo- ja huoltopaikkana, mutta samalla myös saapuvien ja lähtevien (ihmisten, koirien, pyykkien, ostosten, younameit) loputtomana vaihtoasemana ja maksullisena säilytyslokerona. Lähin sisustamista muistuttava asia on viime aikoina ollut se, kun kerään pyykkiin menossa olevat vaatteet lattialta matkalla makuuhuoneesta kylppäriin tai mies ehtii vihdoinkin avata viikkoja huonosti vetäneen kylpyhuoneen viemärin.

Siis KENEN ja MITÄ nämä roinat ovat ja MIKSI ne ovat päätyneet keittiön lipaston päälle?

Kuluneen syksyn ajan olen ahdistunut yhä enemmän tavaran määrästä ja uuden ostamisesta. Tuntuu, että minne tahansa katsonkin ympärilläni, kotona tai työpaikalla, näen vaan tavaraa, romua ja roinaa. Blogien ja lehtien selailu tarjoaa loputtomasti yllykkeitä ostaa ja hankkia lisää. (Eipä sillä, siivousrätti on heilunut myös lukulistan puolella.)

Ollaanpa nyt rehellisiä: todennäköisesti en tule seuraavan(kaan) vuoden aikana laihtumaan niin paljon, että mahtuisin pieneksi jääneisiin kesämekkoihin ja farkkuihin, joita kassit sisältävät. Ei jatkoon!

Olen viikonlopun aikana tietoisesti raivannut tilaa ympärilleni, kolunnut läpi vaateläjät ja lehtipinot, keittiön kaappien perimmäiset hyllyt ja ruokapurnukat. Meikkipussinkin, sillä kuka tarvitsee viisi vuotta vanhoja huulipunia? (Ei ainakaan ihminen, joka ei koskaan edes käytä huulipunaa.)
Olen kuskaillut pusseja, laatikoita ja kasseja UFF:n vaatekeräykseen, lahjoituksiin, lajitteluasemalle tai roskikseen, naputellut tavaraa myyntiin huuto.nettiin ja erinäisiin FB-ryhmiin. (Ja silti meillä näyttää edelleen tältä.)

JOKU sotkee työhuonetta meidän poissaollessa...

Olen yrittänyt miettiä käyttötarkoitusta, alkuperäistä tai uutta, jokaisen kaapissa pyörivän yksittäisen tavaran kohdalla ja tarkastella sitä ikään kuin uusin silmin; tarvitsenko tätä, tykkäänkö tästä todella? 

Olen yrittänyt piirtää esiin viivaa tarvitsemisen ja haluamisen välille. Kumman puolelle ostoskäyttäytymiseni kallistuu?

Epämääräisiä kasoja ja laatikoita pyörii nurkissa edelleen, mutta tavara tavaralta olo kuitenkin kevenee ja mieli kirkastuu. Ajattelukin sujuu sitä soljuvammin, mitä väljempää ympärillä on. Jospa jatkossa olisi haluamisen ja asioista haaveilun sijaan helpompi keskittyä kaikkeen siihen mitä ON, nyt ja tässä.

"Todellinen vauraus ei synny siitä, mitä olet hankkinut, vaan siitä, mitä olet antanut pois." - David Wolfe

Sotajalalla

Alussa oli Vehkosuo-blogissa puitiin joku aika sitten mysteeriä nimeltä sänkyyn ilmestyneet kivikasat. Meillä seurattiin hieman samankaltaista jännitysnäytelmää kun kävi ilmi, että leivinuunin pangolle kuivumaan unohdetut jätetyt leipäkrutongit (siis koko pellillinen) oli kannettu viimeistä murua myöten alkoviin tyynyn alle. Löytyipä kasasta myös yksi mieheni hiuslenkeistä. Samalla oli järsitty menemään yksi tyynyliina ja kakkailtu riehakkaasti ympäriinsä. (Mistä syystä, toisin kuin Vehkosuolla, tekijän henkilöllisyys paljastuikin nopeasti.)

Myös kammarin sohvan sisuksiin oli rakenneltu perustuksia mahdollista talvipesää ajatellen. (Jumalauta, mun hienoon 70-luvun plyyssisohvaan!) Mikä oli tietenkin sinänsä "huvittavaa", että juurikin kyseisen sohvan vieressä pistorasiassa oli kiinni ensi kertaa käyttöön otettu jyrsijäkarkoitin. Yhden käyttökokemuksen perusteella en voi suositella. Hiiret ovat takuulla kerääntyneet sohvan reunaan karkoittimen eteen osoittelemaan sitä pienillä hiirenkäpälillään ja nauramaan kovaäänisesti. Perkeleet.

Siirryimme puolustussodasta hyökkäysasemiin ja viritimme hiirenloukkuja ympäri huushollia. Yksi hiiri sieltä loukusta viimeksi Torpalle saavuttaessa jo löytyikin. (Viime syksynä yhteensä neljä.) Loukuttaminen aiheuttaa allekirjoittaneessa ristiriitaisia tunteita, se tuntuu vanhasta kettutytöstä jotenkin julmalta. Onneksi meidän loukut on niin massiivisia, että nirri lähtee taatusti kertalaakista eikä kenenkään tarvitse jäädä loukkuun kitumaan. Itsehän en pysty edes kurkkaamaan loukulle ja juoksen hysteerisenä huutaen ulos kun mies kantaa hiiriparan viimeiseen lepopaikkaansa metsän reunaan.(Maalaiselämä-Enne 6-0.)

Kunnioitan vainajan muistoa enkä julkaise kuvaa loukkoon jääneestä hiirulaisesta, hän eli varmasti hyvän, kakkaamisen ilolla ja leivänmuruilla täytetyn elämän. Kevyet mullat.

(Ja olen ihan varma, että jonain yönä vielä ne kaikki palaavat sieltä metsän laidalta kostonhimoisina zombie-hiirinä. Terveisin Enne, 35-vee.)

Lusikka nurkkaan.

Heh, mitään otsikon lupaamaa dramatiikkaa ei nyt kuitenkaan ole luvassa, vaan kysymys teille arvon lukijat:

Osaako joku kertoa nimeä/mallia kuvassa esiintyvälle lusikalle?

Lusikan kuviointi on mielestäni tosi kaunis ja se vie muistoissa suoraan mummolaan. Jo torppaa ostaessamme päätin, että aterinlaatikostamme tulee jatkossa löytymään ensisijaisesti kyseisiä "mummola"yksilöitä. Olen keräillyt näitä nyt hiljakseltaan kirppareilta ja anopin aarrelaatikoista ja ilmeisesti tätä mallia on käytetty paljon myös palkinto- ja muistolusikkana, kun kaiverrettuinakin näitä tulee vastaan. Malli ja valmistaja kiinnostaisi kovasti?

Vastaanotan mielelläni myös kaikki vinkit tummentumien poistamiseen vanhoista lusikoista. 

(Marttaliiton jäsenhakemus on myös vakavassa harkinnassa.)

Päivät niinkuin varisparvi raahautuu

Pimeyttä, raskassuotuisia viikkoja ja huonosti nukuttuja öitä, niistä on näköjään tämä marraskuu tehty. Nukun levottomasti ja heräilen aamuöisin päänsisäiseen kirppusirkukseen; tuhannet ajatukset hyppivät ylös-alas-ylös-alas enkä tunnu saavan yhdestäkään kunnolla otetta. Jotain on prosessissa: päätöksiä muotoutumassa ja muutoksia tulossa  - en vaan itsekään vielä selkeästi tunnista niitä tai näe, mihin ne liittyvät. Voin vaan odottaa mitä tuleman pitää. (Kärsivällisyys ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliani.)

Perjantai-iltana olin juuri kantamassa saunalle puita kun taivaalta alkoi leijailemaan ujoja, valkoisia hiutaleita. Pian hiutaleet sakenivat kunnon lumisateeksi ja maailma ympärillä valaistui kuin taikaiskusta. Heti tuntui kevyemmältä hengittää.

Heräsin lauantai-aamuun silti vielä ahdistavien painajaisunien väsyttämänä. Entisöintikurssille lähtö sai tällä kertaa jäädä - totesin tarvitsevani hitaan aamun pitkän kaavan kautta.Vanhenemisessa on se hyvä puoli, että vuosien myötä tulee herkemmäksi kehon tuntemuksille, oppii lukemaan sen viestejä ja tämän kautta kenties vähän armollisemmaksi itseään kohtaan. Joskus on ihan ok jättää väliin ja olla tekemättä. Ottaa rauhassa ja käydä vähän hitaalla.

Joskus mikään ei ole niin tärkeää kuin se, että sytyttää kynttilät heti herättyään, keittää pannukahvia ja hauduttaa vuoden ensimmäisen riisipuuron, unohtuu tuijottelemaan puuhellan liekkejä määrittelemättömän pituiseksi ajaksi ja käy välillä nuuskimassa nukkuvan koiran korvia.

Levollista sunnuntai-iltaa!

Alkovista minä heilan löysin. (Ja yleensä pari koiraa kaupan päälle.)

Kammarin päässä on alkovi, pieni makuusoppemme. Kantavien hirsien sijainti kertoo, että alkovi on ollut aikoinaan osa pikkueteistä ja seinä on erottanut sen kammarista. Alkovin päältä on kenties kulkenut portaat yläkertaan? Tehty muutostyö on mielestäni varsin onnistunut ja vaikka leveyttä ei alkovilla ole kuin 160 cm, niin hyvin olemme sinne mahtuneet, kaikki me neljä. Kyllä sopu sijaa antaa. (Patja pitäisi kylläkin vaihtaa, kärsimme molemmat nykyisin epämääräisistä selkäkivuista useamman Torpalla vietetyn yön jälkeen. Sillä, että jakaa nukkumatilansa kahden leveyssuunnassa poikittain losottavan koiranrohjon kanssa niin, ettei mahdu yön aikana kylkeään kääntämään, ei luonnollisestikaan ole mitään tekemistä asian kanssa.)

Alkovin ikkunasta avautuu Torpan parhaat vahtinäkymät ja joka aamuinen "avara luonto"-lähetys. 

Maailman kauneimman tapetin, Pihlgren ja Ritola Oy:n valikoimista löytyvän vihreäsävyisen Keisarin, sekä seinälampettien tarina löytyy täältä. 

Alkovin viereistä seinää koristaa ladosta löytynyt liinavaatekaappi ja se blogissani jo lähes legendaarista mainetta nauttiva ruusutapetti. Uskokaa tai älkää, hankkiudun tuosta (tuossa kohtaa) vielä eroon. En ole vaan päättänyt, että minä vuonna. 

Riemunoranssinen värimaailma jatkuu keittiöstä tuvan ja kammarin kautta alkoviin saakka. Mihinkäs sitä hippi höyhenistään pääsisi. Kultaa hohtava vanha silkkitäkki on ihan puhdasta rakkautta ja tietenkin, kirpparilta kotoisin. Enne <3 maalaiskirpparit.

Rakkaita esineitä

Olen ollut hieman huono näiden haasteiden kanssa, niin mielenkiintoisia kuin ne yleensä ovatkin. Näin marraskuun pimeydessä on hyvä purkaa haastesumaa (kun ei ole valoa kuvata oikein muutakaan...)

Ketunkolon Miia haastoi aikoinaan minut mukaan kertomaan omista rakkaista esineistä. Tarkoituksena on esitellä kodistaan 7 esinettä (esittelen nyt kuusi), jotka ovat syystä tai toisesta rakkaita ja joista ei haluaisi luopua. Jokaisesta esineestä tulee laittaa kuva ja kertoa lyhyehkö tarina, miksi juuri se esine on rakas.

Mietin pitkään tämän postauksen tekemistä ja se osoittautui yllättävän hankalaksi. Yllättävän siksi, että jopa näin kirppisharakan/"sisustus"bloggarin näkökulmasta aika harvassa ovat lopultakin ne tavarat, joista en olisi valmis luopumaan nopeammin kuin ehtii kissaa sanoa. Perintö- tai vahvoja tunnesiteitä kannattelevia esineitä meillä ei oikeastaan ole, joten valintani ovat hyvin arkisia.

1. Sormukset

Tärkein yksittäinen esine minulle ovat kihla- ja vihkisormus, koska niihin kulminoituu kaikki tärkeä: rakkaus, luottamus, yhteinen elämä. Niitä katsellessa muistan aina olla kiitollinen, kuinka hienon ihmisen kanssa saan elämäni jakaa. Molemmat sormukset ovat harjattua titaania, vihkisormukseen on upotettu musta timantti. Mies lupasi aikoinaan puolileikillään isomman timantin 5-vuotishääpäivän kunniaksi, jota vietettiin viime syksynä. Ei tullut timanttia, tuli Torppa. Meidän yhteinen sininen timantti.

2. Auto

Siis oikeastiko auto? Voi kyllä! Ei siksi, että se on auto, vaan koska sen olemassaolo mahdollistaa niin paljon muuta, esimerkiksi rakkaan harrastukseni ratsastuksen. Ja millä me muka muuten Torpalle kuljettaisiin? Parasta on perjantait, kun ajelen koirien kanssa kohti kanta-hämettä (ja nappaamme miehen matkan varrelta kyytiin). Corolla kulkee, rokki soi lujaa, kuski laulaa antaumuksellisen epävireessä mukana ja mitä konkreettisemmin kaupunki jää taakse, sen leveämpi hymy näkyy taustapeiliin vilkaistessa.

3. Muistivihkot

Olen aina kirjoittanut päiväkirjaa, joten siinä mielessä blogin aloittaminen tuntui aikoinaan luonnolliselta. Vihkojen sivut täyttyvät hajanaisilla ideoilla, kauppalistoilla ja merkinnöillä. Rakastan tyhjiä sivuja, vielä edessä olevia havaintoja, oivalluksia - ja mahdollisuuksia! Kenties juuri tämän vihkon sivuille tarkentuu se loppuelämäni seuraava paras idea?

4. Kamera

Kesti pitkään, ennen kuin löysin oikean kanavan kaikelle sisälläni asuvalle luovuudelle tai tekemisen tarpeelle. Kamera tuntui heti omalta välineeltä. Valokuvaus on opettanut paljon, ottanut ja antanut. Avannut silmäni tarkastelemaan maailmaa ihan erilaisesta näkökulmasta. Olen kameroiden suhteen aika kranttu ja välineurheilija. Aiemmin olin henkeen ja vereen Canonisti, sitten löysin Olympuksen Pen-sarjan. (Nyt käytössä siis molemmat.)

5. Valokuvat
Vanhat valokuva-albumit ja kehykset olisivat ensimmäinen asia (ihmisten ja eläinten jälkeen), jotka pelastaisin tulipalon sattuessa. Ikuisuusprojektina on myös teettää paperikuvia tuhansista kovalevylle tallennetuista kuvatiedostoista, noin edellisen kymmenen vuoden ajalta.

6. Levyt
Erityisesti vinyylit. Musiikilla on aina ollut merkittävä rooli elämässäni, ja vaikka nykyään useimmiten kuuntelenkin musiikkia Spotifysta, joskus on ihan parasta laittaa rahiseva Doorsin levy levysoittimeen, kaataa punaviiniä lasiin, sytyttää kynttilät avata ikkunat ja antaa ulkona ropisevan sateen kompata kaiuttimista vellovaa soundimaailmaa.

Tämä haaste lienee kiertänyt jo joka blogissa, joten saa napata mukaan jos siltä tuntuu!

Hämäränvaloja

Pimeys on maalla niin erilaista kuin kaupungissa, jossa siitä löytyy aina jotain heijastumia tai sävyjä: katuvaloja, rakennuksista heijastuvia mainosvaloja, pimeyttä halkovia ajovaloja. Maalla pimeys on parhaimmillaan (vai pahimmillaan?) niin tiheää, että sitä vasten voisi melkein nojata. Se on hämmentävä tunne, kun Torpalla kävelen pihatietä muutaman metrin mutkan taakse ja ojennan käden eteeni, enkä enää erota omia sormiani. Tai jos tulee sähkökatkos ja ympärillä onkin yhtäkkiä 360 astetta pilkkopimeää.

Alussa pelkäsin pimeää ihan luvattoman paljon, tai ehkä enemmän omaa mielikuvitustani siellä pimeässä. Tuntuu kuin kiepsahtaisi evoluutiossa takaisin tuhansien vuosien taakse, jolloin pimeän pelkääminen oli kai järkevää ihan jo henkiin jäämisen kannalta.(Jaa no kurkkaanpa huvikseni mitä täältä luolasta löytyyyääärrrggghpakoon!)

Onneksi pimeyteenkin tottuu tai siedättyy, ja mielikuvitus hiljenee kun sille takoo tarpeeksi kauan järkipuhetta. (Siellä pimeässä ei ihan oikeasti ole ketään tai mitään, ja jos onkin, niin onneksi! on niin pimeää etten erota sitä.) Näköaistin ollessa heikoilla muut aistit terävöityvät ja oman pihan kuopat ja reitit tulevat ajan myötä niin tutuiksi, että saunalle osaa suunnistaa jo vaiston varassa ilman taskulamppuakin.

Toisin kuin voisi ehkä kuvitella, näinä marraskuun pimeimpinä hetkinä tekee mieli sammuttaa kaikki ylimääräiset sisävalot. Sain melkein kohtauksen kun aamulla astuin toimiston keittiöön ja siellä loisti kirkasvalolamppu täydellä teholla. Omaa kelmeää ja väsynyttä peilikuvaansakin tarkastelee mielummin armollisen pehmeässä hämärässä.

Tupa hirsiseinineen on paraimmillaan monien pienten tunnelmavalojen lämpimässä hehkussa. Ikkunasta heijastuva kynttilänliekki tuntuu lohdullisimmalta silloin, kun se takana on pelkkää hyistä mattamustaa.

(Ja mistäs sitä tietää, vaikka siellä metsän reunassa joku seisoisikin, hiljaa paikallaan tuijottaen verhottomista ikkunoista sisään...)

Ja luurankojulisteen voittaja on...

*fanfaareja* Elise! *fanfaareja*

Arkistojen kätköistä löytynyt kuva ketunleivistä toimittakoon nyt onnittelukimpun virkaa. 

Arvonta tapahtui niin, että pyysin miestäni randomisti sanomaan jonkun luvun asteikolla 1-19 (vastauskommentteja tuli 20, mutta yksi niistä tuplana.) Hän sanoi numeron 2. 

Elise, laitatko yhteystietosi sähköpostitse casaxblogi@gmail.com niin postitan julisteen uuteen kotiin. 

ISO kiitos vastanneille! Ihan mieletöntä huomata, miten mielenkiintoista ja kanssani samaa arvomaailmaa jakavaa porukkaa siellä ruudun toisella puolella onkaan ja miten kauniisti ja rohkaisevasti olette kuvailleet tätä blogia. Flunssakuume sai minusta Lontoosta palattuani otteen, ja sen(kin) liikuttamana olen lueskellut kommentteja läpi lähes tippa linssissä. Sanoinko jo, KIITOS!

Valoisaa perjantaita!

Nuore(hko)n Ennen muistiinpanoja Lontoosta

Pikaiset terveiset Lontoosta. Olen tehnyt muutamia havaintoja:

- Lontoossa niin vesihanat kuin sähkökatkaisimetkin toimivat VÄÄRIN. Paikallisille voisi myös vinkata vesisekoittajan olemassaolosta, eihän sen keksimisestä ole vasta kuin, mitäh, ehkä n. 50 vuotta.

- Oxford Streetillä on suora portti helvettiin, sen nimi on Primark. Luovutin shoppailun suhteen jo kahden kaupan jälkeen ja kävelin lähimpään viinibaariin, joka olikin sitten lähes taivaallinen paikka.

(Kun viiden minuutin sisään kävelee otsa edellä lasioveen ja maistaa näytteeksi saamaansa saippuanpalaa, saattaa ihminen tuntea itsensä hieman vajaaksi.)

- Teatteri-ilta Lontoossa (Wicked) oli juuri niin maaginen kuin muistinkin sen olevan. Ehdottomasti must see- Lontooseen matkaaville!

-Tekisi mieli keskustella vakavasti aiheesta nimeltä kokolattiamatot.

Löysin arvottavaksi jotain seinälle kehystettävää, johon liittyy ihmisen luusto koko komeudessaan. Sen verran hieno palkinto on kyseessä, että ostin yhden myös itselle. Käykää siis vastaamassa ja osallistumassa! Arvonta jatkuu torstaihin klo 23 asti.

Satanen täynnä & arvonta

Blogini kirjautuneiden lukijoiden määrä on hivuttautunut yli sadan kuin huomaamatta.

Iso kiitos teille kaikille, jotka jaksatte juttujani enemmän tahi vähemmän aktiivisesti lukea ja kommentoida! En voi kai liikaa alleviivata sitä, kuinka palkitsevaa ja motivoivaa vuorovaikutus teidän kanssanne on ollut ja tulee olemaan varmasti jatkossakin. (Vähän hassulta se kieltämättä tuntuisikin täällä itsekseen höpistä...)

Satasen kunniaksi ajattelin toteuttaa pienen kyselyn, koska minua oikeasti kiinnostaa, kuka ja mitä mieltä juuri SINÄ olet.

Vastaathan siis alla oleviin kysymyksiin:

1. Kuka olet? Mitä teet ja mikä on sinulle tärkeää?

2. Millä kolmella adjektiivilla kuvailisit Casa-X blogia?

3. Millä värillä/väreillä kuvailisit Casa-X blogia?

4. Mitä haluaisit tietää minusta/blogista/Torpasta?

5. Muuta mielessä blogiin liittyen? Kehuja, toruja, ehdotuksia...?

Vääriä vastauksia ei ole. (Erilaisia mielipiteitä kylläkin.) Jätä sähköpostiosoitteesi mikäli et ole lukija/tai et halua klikata itseäsi lukijaksi.

Karkaan hetken päästä muutamaksi päiväksi Lontooseen, ja vastaajien kesken arvotaan joku kiva teemaan sopiva Lontoon-tuliainen!

Siihen saakka, Adios!

Ps. Tiesithän, että Casa-X-blogia voit seurata myös

*Tässä kohtaa tekee mieli punastellen tuijotella sivuun ja potkiskella pikkukiviä, vähän sellainen hittoakositäitsestäännumeroatekemään-asenne puskee pintaan*

Facebookin ja Bloglovinin kautta, ja allekirjoittaneen visuaalista mielenmaisemaa myös Pinterestissä ja Instagramissa?

Pss. Uusia lukijoita varten tein blogin yläreunaan esittelysivun itsestäni ja blogista.
Tarinan Torppa-aikamme alkumetreiltä voit lukea täältä.

Taikoja keittiössä: Paahdetut kurpitsansiemenet

Viime viikonlopun kurpitsalyhtyilottelun jäljiltä meillä on syöty niin kurpitsapiirakkaa, kurpitsakeittoa kuin kurpitsasämpylöitäkin. Kurpitsaa siellä, kurpitsaa täällä. Tuntuu, että kurpitsaa tulee kohta jo korvistakin ulos. 

Viimeinen kurpitsaruoka vähään aikaan on kurpitsasoseen seasta kaivetut, 

paahdetut kurpitsansiemenet. Näin se tapahtuu: 

Huuhdo siemenet huolellisesti ylimääräisestä rihmasta, kuivaa talouspaperin päällä. 

Paahda 150-175 C uunissa n. puoli tuntia tai kunnes siemenet ovat rapeita ja saaneet aavistuksen väriä pintaansa. 

Ne ovat valmiita syötäväksi (esim. kurpitsakasvissosekeiton päälle ripotettuna) sellaisenaan, ja jos haluaa extraherkullista naposteltavaa vaikkapa leffaseuraksi, voi siemenet käyttää vielä pannulla öljyssä ja maustaa suolalla/paprikalla/chilillä/milläikinähaluaa. 

Kurpitsa, kurpitsa, KURPITSA, KURPITSAKURPITSAKURPITSA!

(Onneksi kurpitsasesonki on vain kerran vuodessa.)

Kolme väriä: tuvassa

Oma väripostaus-sarjani jatkuu keittiön jälkeen tuvassa. Tuvan värimaailma on lämmin ja sitä hallitsee auki jätetyt hirsiseinät, joihin rakastuin välittömästi ensi kertaa sisään astuessani. Paljaat hirsiseinät eivät ole talvisin se kaikista toimivin vaihtoehto lämmöneristyksen kannalta, mutta niin kauan kun villasukkia riittää maailmassa ja tulipesien hormit vetävät, en suostu mistään hinnasta peittämään niitä pinkopahvilla tai vastaavalla. (Tai käsittelemään valkoiseksi, mitä joskus näkyy tehtävän. Se pitäisi kieltää laissa. )

Haluan kunnioittaa 85-vuotiaita hirsiä ja niiden kaunista sävyä ja pitää sisustuksen seiniin ja aikakauden henkeen sopivana. Tummaa akaasia-puuta oleva ruokaryhmä ja valkoinen sohva olivat tuvassa jo valmiiksi ja mielestäni ne käyvät hyvin yhteen hirsiseinän kanssa. Väriläikät löytyvät sohvan peitteistä ja tyynyistä, joissa jatkuu keittiön puolelta tuodut punaisen ja oranssin sävyt, ja joita vaihtelen huolettomasti vuodenajan ja planeettojen asennon mukaan.

Tupaan on valikoitunut maanläheisiä materiaaleja ja sävyjä, joita korostaa patinoituneen messingin, pronssin ja kuparin hehku kynttilänjalassa, seinälle kiinnitetyssä peilissä ja takan reunalle kiivenneissä kupariastioissa (tuliaisia anoppilasta.)

Takan maalaaminen on edelleen to do-listalla. Keväällä oli niin paljon muutakin puuhaa ja kesäaikaan se ei tuntunut kovinkaan oleelliselta. Kenties innostus iskee nyt tulevan talven aikana? Sitä odotellessa.

Ne rakkaimmat sisustuselementit kulkevat kätevästi mukana kodista toiseen. 

(Ja mätsäävät kivasti molempien sisustukseen.)

Koukussa

Sattuipa niin hassusti, että sain kutsun Sateenkaaria ja Serpentiiniä-blogin Lauran ja Lankamaailman yhteistyössä järjestämään blogitapaamiseen viime torstaina. (blogitapaamiset eivät ole varsinaisesti kuuluneet oman blogini repertuaariin, mutta koska tunnen Lauran myös IRL ja asiasta (siis neulomisesta) oli ollut puhetta aiemminkin, niin...) Olin aluksi hieman epäileväisellä linjalla, en tapaamisen luonnetta tai sen järjestelyjä kohtaan, vaan lähinnä miten itse sopeudun joukkoon neulovaan.

Kun siellä olisi kaikki ne taitavat ja lahjakkaat käsityöbloggarit - ja sitten minä.

Mietin, että johan ne nauraa mut pihalle, kun kuulevat, että käsityökokemukseni rajoittuvat lähinnä ylä-asteen kässätunneilla tuherrettuihin villasukkiin (jäivät kesken) ja pariin hetken huumassa virkattuun patalappuun (innostuksen roihu kesti ehkä viikon ja patalapuista tuli ihan helvetin rumia.) Puukässässä olenkin onneksi sittemmin kunnostautunut. Ja niitä samoja uskomuksia jätin tämänkin illan saldona taas romukoppaan. Jei!

Ilta oli siis oikein miellyttävä ja innostava kokemus, ja paikalla olleet bloggarit sekä henkilökunta huippumukavaa porukkaa. Meitä hemmoteltiin kuohuvalla ja suklaalla (jälkimmäisestä kiitokset Funny Deli) ja kotiinviemisiksi saimme valita lahjakassiin lankoja ja puikkoja. Paras anti oli kuitenkin se liekkeihin leimahtanut innostus: meikäläinen on ihan koukussa! Ei muuta kuin pimeitä talvi-iltoja ja treeniä, treeniä, treeniä... Hyväksi voi tulla vain harjoittelemalla, ja mestarit harjoittelevat aina, vai miten se nyt meni?

Iha itte tein!

Sain taidokkaasti puhelimeni kameran rikottua saman päivän aamuna ja kamerakin unohtui illan aikana laukun pohjalle, joten kuvia voitte käydä vilkuilemassa muiden paikalla olleiden blogeista:

Taru
Laura
Heidi
Minna
Petra
Anana

Illan sponsoreina toimivat Lankamaailman lisäksi Funny Deli ja Huili-lehti.

Olen kiitollinen kaikille osapuolille illasta, seurasta ja mahdollisuudesta innostua ja onnistua itselleni vieraassa ja aiemmin lähinnä kauhunhikeä otsalle nostattavassa asiassa. Kannatti lähteä mukaan!

(Ja ei pelkoa, tuskin tästä siltikään mitään käsityöblogia tulee.)