Mehikasvi gone wild

En ole mikään varsinainen hortonomi mitä sisäkasveihin tulee. Olen järjestelmällisesti tappanut jokaikisen viherkasvin, joka kanssani on samaan talouteen päätynyt. (Yhden rahapuun sain myös kerran muuttumaan punaiseksi. Melkoinen urotyö, jota en kuitenkaan kirjannut CV:seeni.) Siispä olenkin hieman hämmentynyt, että elokuussa ostamani mehikasvi on edelleen hengissä - ja varsin voimissaan. Asettelin sen joku aika sitten Torpan vetoisimpaan paikkaan keittiön ikkunan eteen (älkää kysykö miksi, en tiedä), ja toisin kuin emäntänsä, tämä kaveri nähtävästi tykkää kylmästä. Uutta vihreää (ei punaista! toim.huom.) versoa puskee hurjaan tahtiin.

Tunteeko joku teistä paremmin mehikasvien sielunelämää? Tekevätkö ne näin keskellä talvea? Onko kasvini normaali vai henkisesti vammautunut marginaalitapaus? Onko minulla vielä toivoa?

 Toisaalta, muistin juuri että äitini taisi Torpalla vieraillessaan antaa sille vettä muutama viikko sitten. Hmmm. HMMM.

Valoa kohti

Olen nauttinut maalaisidyllijoulun tarjoamasta sävyskaalasta kaikilla aisteilla. Jouluaatto toi tullessaan oikean talven ja lumen, joka pehmentää maiseman taianomaiseksi ja maalaa sävyjä pimeään.

Salaa huokaisen kuitenkin helpotuksesta, että joulupyhät ovat nyt takanapäin. Lomaa on vielä jäljellä viikko ja saan suunnata katseeni ja ajatukseni kohti valoa ja jättää kuluneen vuoden ihan konkreettisesti taakseni. Olenko ainoa, jossa pitkät pyhät aiheuttavat helposti hieman ristiriitaisia tunnelmia? Joulun aika on mielikuvien avulla ladattu niin täyteen positiivisuutta, hyvää oloa ja "pakkorentoutumista", että tätä mielikuvaa vasten heijastettuna omat negatiiviset tuntemukset, alakulot ja ärsytykset, tuntuvat kokoaan suuremmilta ja niiden havaitseminen saa suorastaan hypähtämään pelästyksestä. Apua miksi mä olen näin pahalla tuulella?! Syyllisyyden tunne lisää ärsytystä ja kierre on valmis. Kun kerrankin on aikaa olla ja kuunnella itseään, kasvaa pään sisäinen papatus välillä niin kovaksi, että sisäänrakennetut korvatulpat olisivat tarpeen vaimentamaan omat ajatukset edes hetkeksi.

(Toisaalta tarkemmin ajatellen, olen ollut kyllä ihan luokattoman pahalla tuulella koko syksyn, joten sinänsä ei mitään uutta. Ja tämä on yksi asia, mihin on tultava, ja tuleekin, muutos.)

Olemme tehneet koirien kanssa päivittäin pitkiä lenkkejä metsässä. Koirat ovat hullaantuneet hangesta ja nauttineet vapaudestaan, minä hengittänyt metsän taikaa sisääni ja tuntenut, kuinka voimat alkavat hiljalleen palautumaan ja mieli virkoamaan.

Siivosin tuvan pöydältä olkipukin jo pois, hyasintti saa jäädä vielä hetkeksi. Se oli symbolisesti kasvattanut uuden nupun, ikään kuin vahvistaakseen päässäni kasvavana velloneet ajatukset siitä, että vuosi 2015 on tuova tullessaan uusia nuppuja, uusia versoja ja uusia hedelmällisiä alkuja, monellakin tasolla. Tervetuloa vaan, olen valmis!

"Even the darkest night will end and the sun will rise" -Victor Hugo-

Jouluseiväs

Ladosta löytynyt vanha heinäseiväs toimittaa tänä vuonna meillä joulukuusen virkaa. Aiemmassa postauksessa uhkailin hakevani joulukuusen ainoastaan siinä tapauksessa, että maassa on lunta. Noh, maa on kyllä ujosti ja ohuesti valkoinen varsinaisen lumisateen antaessa odottaa itseään. Päätimme kuitenkin säästää vaivan (ja neulasten siivoamisen) ja vaihtaa joulukuusen jouluseipääseen, jonka koristelin valosarjalla ja viime vuonna ostamillani olkisilla koristeilla.

Joulun jälkeen koristeet kerätään takaisin kaappiin mutta valaistu talviseiväs 

saa jatkoaikaa ainakin pääsiäiseen. 

Aatonaaton kinkunvalvojaisiin kuului Taru Sormusten Herrasta-marathon, 

josta selvisin hereillä ensimmäisen elokuvan puoleenväliin. Jaa mikä univelka?

Mies valvoi kinkun kanssa aamuyöhön, joten annan hänen nukkua ja katan ensimmäisen aamiaisen vain itselleni. 

Riisipuuron ja luumukiisselin ehtii hauduttamaan vaikka lounaaksi.

Vietämme elämämme toista joulua Torpalla kahdestaan (anteeksi, nelistään) ja mitään velvollisuuksia tahi väkisin noudatettavia perinteitä ei ole, vaan voimme halutessamme luoda ne ihan itse - tai olla luomatta. 

Päivän suunnitelmiin kuuluu pitkä lenkki koirien kanssa ja joulusauna vielä pidemmän kaavan kautta. 

Lähipäivien ohjelmassa paljon ruokaa ja unta siinä järjestyksessä kun ne sattuvat kohdalle osumaan.

(Ja toki itseni tuntien tiedän, että en malta "vaan olla" kahta tuntia kauempaa, 

joten uutta sisältöä blogiinkin taatusti luvassa...) 

Jouluruuistakin teimme vain edellämainitun kinkun ja lanttulaatikoita, muut laatikot ei meille oikein edes maistu. Saaristolaisleipää lohitäytteellä, kymmenen sortin juustoa ja kuohuviiniä - siinä allekirjoittaneen tärkeimmät ainekset joulupöytään.

Seuraavaksi ajattelin optimoida itseni sohvalle telkkarin ja ikkunan välittömään läheisyyteen odottamaan toisesta Lumiukko-ohjelman alkua ja toisesta sitä kauan kaivattua lumisade-lähetystä.

Kauniin levollista joulua kaikille, olkaa kiltisti!

Jouluräyhän julistus

Ja tapahtui niinä päivinä, että äitihahmolta kävi käsky: tytär, lääkäriin on sinun nyt mentävä. 

Ja niin lähti Enne Corolla-ratsullaan kohti lääkäriasemaa. Ahtaassa parkkihallissa toisen auton kanssa kohtasivat ja parkkeerasivat, kumpikin omaan vierekkäiseen ruutuunsa. 

Ja kävi niin, että Ennen parkkikiekkoa esiin kaivaessa naapuriautoilija syntiinlankesi, 

ja sivupeili edellä päin betonipylvästä peruutti.

Nousi Enne ylös autosta, astui pois parkkiruudusta ja huomasi ruutuja erottavan viivan 

päälle toisen takarenkaan jättäneensä. 

Ja yhtäkkiä edessään seisoi Kaljupää, ja Kaljupään raivo ympäröi heidät. 

Ja Kaljupää huusi tälle: "Sinun vikasi on, että päin pylvästä peruutin ja autoni näin tälläsin! 

Vi*un puunhalaajahippi!" 

(Ja kaikki, jotka kuulivat Kaljupään sanat, olivat ihmeissään.) 

Lääkärikäynnin aikana Enne kätki hämmentyneenä sydämeensä kaiken, 

mitä oli tapahtunut,

 ja tutkisteli sitä.

Ja lopulta astui hän kolmannesta kerroksesta alas parkkihalliin, 

istui etupenkin pehmeään syleilyyn, 

kirjoitti kuitin taakse lempeän viestin "opettele mulkku ajamaan" 

ja jätti tervehdyksensä Kaljupään tuulilasiin. 

Sillä niin ovat puunhalaajahipit ulkonäköään vittumaisempia kun niitä tarpeeksi ärsytetään. 

Kun hän oli tehnyt kaiken, mitä Viidakon laki vaati, 

palasi hän kotiinsa kaupunkilähiöön

ja on sieltä käsin ikuisesti tuleva tuomitsemaan ne,

jotka sivupeilinsä rikkovat

ja kanssa-ihmisilleen syyttä suotta huutavat.

Olkaa kilttejä toisillenne niin maan päällä kuin parkkihallissa, älkääkä turhaan räyhätkö, tai muutoin toisianne sopimattomalla tavalla häiritkö, kauppajonossa, jouluruuhkaliikenteessä tai muuallakaan elämässä <3

Kuvat: Pinterest

Oy Universiumi Ab

Kuten ehkä olette huomanneet, tässä blogissa ei ole askarreltu saatika sitten lähetetty joulukortteja, ei paketoitu kauniita, kekseliäitä lahjapaketteja eikä fiilistelty sormet syvällä piparkakkutaikinassa. Joulufiilis on antanut hieman odotuttaa itseään, vaikkakin muiden blogeista olen jouluvalmisteluja ihan mielenkiinnolla seurannut.

Joulukoristeiden suhteen olen aina ollut vähän narttu kranttu ja sitä mieltä, että pari valkoista hyasinttia ja kynttilät riittävät oikein hyvin kahdelle aikuiselle henkilölle. Torpan oston myötä heittäydyin ihan villiksi ja viime vuonna meillä kammaria koristi ensimmäinen ihkaelävä joulukuusi. (Toivuin henkisesti tästä spektaakkelista vielä juhannuksena.)

Tänä jouluna vedetäänkin sitten kuulkaa ihan ranttaliksi: ostin, tai oikeastaan tilasin, nimittäin ihan oikean Joulukoristeen. Sellaisen, josta olen aina salaa vähän haaveksinut.

Naputtelin siis tilauksen maailmankaikkeuden verkkokauppaan ja toimitus tapahtuikin heti seuraavana viikonloppuna kun paikallisella kirpparilla minua odotti Olkipukki, 2 €.

Oy Universiumi Ab on allekirjoittaneen suosikkikauppa. Valikoimat ovat suorastaan rajattomat ja hinnat usein varsin lompakkoystävälliset. Tilaaminen on helppoa; sen kun vaan laatii mielessään listaa haluamastaan ja perustelee sen hyvin. Energy flows where attention goes, tai jotain. Olenhan Rhonda Byrneni lukenut. Toimitusaika ja -tapa eivät ole aina tiedossa tilausta tehdessä, mutta hyvää kannattaa odottaa ja noutaa voi vähän kauempaakin. Samaisesta kaupasta ovat peräisin niin monet parhaista kirpparilöydöistäni, etten jaksa edes muistaa.

Toisaalta joitakin puutteita olen toimituksissaan kuitenkin havainnut, koska tilaamani ponilähetys ei ole vieläkään saapunut perille.

Yksi tällainen, kiitos.

Olkipukki ja kammarin ikkunassa roikkuva olkivalotähti riittävät joulukoristeluiksi Torpalle. Joulukuusi haetaan sillä ehdolla, että ulkona on lunta. Muuten en ala. Tällä hetkellä sääennuste näyttää siltä, että kirves olisi hyvä kaivaa jo esiin. Seuraamme tilanteen kehitystä. Tärkeintä tunnelmassa ovat kuitenkin kynttilät, takkatuli, pitkätukka ja sen viereen sohvalle rinkeleiksi kiertyneet koirat.

(JA TIETTY paljon, paljon punaviiniä, ruokaa pullisteleva jääkaappi ja Frank Sinatran joululevy. Muuten en ala. )

Matkustaja vai kuljettaja?

Vuosi 2014 ei ole ollut henkisesti ihan sieltä helpoimmasta päästä. Erityisesti kulunut syksy on ollut hetkittäin melkoista räpiköintiä pilkkopimeissä mielenmaisemissa. Jos saisin euron jokaisesta murehtien valvotusta tunnista, olisin jo varakas nainen. Mitään sen suurempaa konkreettista syytä ei löydy, olen vaan joutunut kyseenalaistamaan ja uudelleenarvioimaan niin montaa osa-aluetta elämästäni. Miettimään valintojani, katsomaan silmästä silmään virheitäni ja heikkouksiani. Välillä se kirpaisee.

"I am the passenger

I stay under glass

I look through my window so bright

I see the stars come out tonight

I see the bright and hollow sky

Over the city's ripped backsides

And everything looks good tonight..."

Jokin aika sitten ajoin yksin pilkkopimeää moottoritietä kohti pohjoista. Radiosta soi Iggy Pop ja hieman elokuvamaisen kliseisesti (tiedättehän, pimeässä tasaisena jonona Lost Highway-henkisesti vilahtavat kaistamerkit...) jäin miettimään omaa elämääni: olenko matkustaja vai kuljettaja? Kenen unelmien perässä kuljen eteenpäin? Joskus tuntuu, että roikun käsijarrussa kiinni tai istun edelleen vain pelkääjän paikalla jännittämässä.

Eniten pelkään havahtuvani jonain päivänä siihen, ettei sitä sopivaa hetkeä omien unelmien tavoittelemiselle koskaan tullutkaan. Että on ollut vaan sitku, sitku ja mutku. Että elämä on vilahtanut ohitse sillä aikaa kun olen itse istunut odotussalissa oikeaa, täydellistä ajoitusta odottaen.

Vastoin kaikkia sääennusteita perjantai-illan pimeys oli yön aikana muuttunut lauantai-aamuna ikkunan takana odottavaan tyyneen, lumikinosten valaisemaan maisemaan. Pitkästä aikaa olo tuntui seesteiseltä ja rauhalliselta.

Lumi oli taivuttanut oksat kaareksi saunalle johtavan polun yläpuolelle.  

Mielen täytti usko siihen, että vaihtoehdot ovat auki ja ne kaikki ovat hyviä. Kaikki on mahdollista, nyt pitää vaan päättää suunta, mitä kohti kulkea. Umpikujia ei ole, ainoastaan erilaisia reittejä.

Ajattelin, että juuri nyt, tässä hetkessä, kaikki on hyvin. Minulla on jo kaikki ja se on tässä, ihan käsien ulottuvilla. Kunpa vaan pääsisin tuohon tunteeseen kiinni useammin.

On meillä stereot, televisio, mikroaaltouuni ja videonauhuri.

Vajaa kolme vuotta sitten keittiörempan yhteydessä ostettu mikroaaltouuni otti ja laukes. Plesana on kuulkaas koko vehje. Vikaa on vaikea hahmottaa, koska näitä nykyajan vempeleitä ei ole lähtökohtaisestikaan rakennettu kestämään, purettavaksi tai (edes pitkätukka-basisti-insinöörin) korjattavaksi. Surullista. En halua olla osana sitä jatkumoa, joka säännöllisin väliajoin ostaa ostaa ostaa uutta, vain koska "vanhaa" ei voi korjata, sen käyttöjärjestelmää ei voi enää päivittää tai uusin malli tekee itsestään jollain muulla tapaa (muka) välttämättömän. Tässä kohtaa päästään taas siihen haluamisen ja tarvitsemisen dialogiin kiinni. (Ja en tiedä, jotenkin sairasta jo se, että käsitteellä "vanha" tai "vanhentunut" viitataan usein tuotteeseen, joka hyvässä tapauksessa on kaivettu joululahjapaketista vuosi sitten?)

Teimme päätöksen elää ihan kokonaan ilman mikroa. Vähällä käytöllä se on ollut tähänkin saakka, enkä ihan hetkessä keksi mitään, mitä ei voisi lämmittää (samaisen keittiörempan yhteydessä hankitulla) induktioliedellä jokseenkin samalla vaivalla ja samassa ajassa.

(Ounouuuu, punaviiniglögi tekee kyllä poikkeuksen!!)

Nakkasin paskan varastoon ja kas, keittiöömme vapautui lisää aukeaa hyllytilaa. Kaikella on puolensa. Jos ei muuta, niin ylä- ja alapuoli ainakin.

Jos meillä onkin mikrossa lämmitetty lähinnä sitä punaviiniglögiä, niin mites teillä? Onko mikroaaltouuni arkikäytössä vai keittiön pakollisena varusteena? Vai elättekö kokonaan ilman?

Poissa pelistä

Kuluneen loppusyksyn aikana olen hukannut itseni pimeän kosteaan ja kylmään suohon. Siellä olen astunut stressin ja unettomuuden upottaviin suonsilmäkkeisiin, vuorotellen ja samanaikaisestikin. Ja kun tarpeeksi kastuu ja itsensä kylmettää, niin tietäähän sen, että kipeäksihän siitä tulee. Menee vähän rikki.

Tänään vilkaisin ensimäistä kertaa aikoihin päiväsaikaan olohuoneen ikkunasta takapihalle. Kas, mikäs valo-ilmiö se siellä vilkuttaa puiden takana?

Sunnuntaista lähtien olen kuumehourinut influenssan kourissa. Normaalisti menen lääkäriin korkeintaan vasta ns. pää kainalossa, nyt varasin ajan jo heti maanantaille kun lihas- ja nivelkivut yltyivät niin rajuiksi. (Ja googletin tietty kaikki mahdolliset oireet myyräkuumeesta ebolaan.) Veemäinen labratesti, (siihen liittyy pitkä tikku ja nenäontelot, ette varmastikaan halua kuulla asiasta enempää) paljasti influenssan.

Kuvia päänsisäisen jukeboxin inspiroimana: Kakskytä grammaa hassista on päääääiväannoksein...

Hankin siis makuuhaavoja sohvalla ja lueskelen silmät lupsuen blogeista toisten joulukoristeluista. Havahdun aina välillä rykimään ja röhimään sellaisia joulukoristeilta, esimerkiksi kävyiltä ja olkitähdiltä, tuntuvia asioita (lupaan, ettette halua kuulla niistäkään tämän enempää) kurkustani, samalla toivoen edes osan keuhkoista olevan vielä tallella taudin päästäessä otteestaan.

Lisää sitä jukeboxikamaa: Onnestain on puuuuuooolet sinun...

Kuumehorkka lyö läpi kehon vaikka kasaisi kaikki talon peitot ja koirat päälleen. Jyllätköön, koulikoon ja puhdistakoon kroppaa. Ehkä tämä oli ihan itse alitajuisesti tilattua. Kaivattu muistutus siitä, että omaa kehoaan ei sovi kohdella ihan miten sattuu. Pakollinen pysähtyminen pahimpaan (tai niin kuvittelin) kiirepiikkiin.

Räkäliinat - tyylikkäästi ympäri kämppää tiputeltuina. Codemax - teki mieli salmiakkia. Ainoa salmiakinmakuinen asia, jota talosta löytyi. (Ei sillä, että uskoisin siitä oikeasti mitään hyötyä olevan. )Puhelin - voi vinkua säälipisteitä facebookissa (eikä kukaan edes vastaa. Pitäkää tunkkinne.) Kuumemittari - taustalla heräilevän syyllisyydentunteen hiljentämiseen. 38,2 asteen kuumeessa EI mennä töihin. Kaukosäädin - hmm... missä on mun kaukosäädin?

Burana laskee kuumetta hetkeksi niin, että muistan taas panikoida. Vilkaisu työmeiliin kertoo, että valtakunnassa kaikki jokseenkin hyvin. Mitään kriittistä ei ole tapahtunut, itse asiassa sähköpostissa on tapahtunut yllättävän vähän yhtään mitään. Liekö ihmisten ajatukset jo niin vahvasti joulussa? Kukaan ei siis kuole eikä loukkaannu vakavasti, vaikka olisinkin poissa sairaslomani loppuun saakka ylihuomiseen ja katsoisin villaviltin alta (kiitos, Lapuan Kankurit!) vielä yhden tuotantokauden Mad Meniä. Onneksi kainalossa pötköttää kaksi henkilökohtaisesti lämmöntuotannolle omistautunutta karvaista ystävää.

Who let the dogs out? (Surely wasn´t me.)

Kuten jo ehkä ymmärsittekin, tässä postauksessa ei ole kerrassaan mitään järkevää sisältöä. Palataan siihen sitten, kun olen taas takaisin elävien kirjoissa. (Ja jos niin ei käy, kiitos ja anteeksi kaikesta.) Loppuun piti postaamani vielä kuva kasvissosekeitosta, jonka näppärästi viikonloppuna paahdetuista juureksenjämistä soseutin (ainoa asia, joka menee alas. Mandariinien lisäksi.) Jätän kuitenkin kuvan väliin, koska se muistuttaa ihan liikaa... no tiedättehän mitä kuume ja stydi lääkitys tekee herkkävatsaiselle? Tästä te ette TAATUSTI tahdo kuulla enempää.

Sotiemme Suomenhevoset

Tänään juhlitaan jälleen itsenäistä Suomea. Torpassa palaa kynttilät sodassa kaatuneiden ja siitä selvinneiden sotaveteraanien kunniaksi. Yksi heistä kahden sodan käyneistä, 95-vuotias vaarini, on edelleen elossa ja odotan häntä kovasti jouluna Torpalle vierailulle.

Sytytin oman kynttilän myös sotilaiden rinnalla urheasti kamppailleille taistelutovereille, Suomenhevosille.

Sotiemme aikana suomenhevoset olivat korvaamaton apu sekä rintamalla että kotipelloilla ja -metsissä. Näiden uutterien kauramoottoreiden ansiosta onnistui joukkojen huolto, haavoittuneiden kuljetus sekä taistelujoukkojen ja tykistön maastoliikkuvuus ankarissa talviolosuhteissa.

Talvisodan alussa koko kenttä-armeijassa palveli kaikkiaan yhteensä yli 64.000 hevosta. Vertailun vuoksi todettakoon, että tänä päivänä Suomessa on kaiken kaikkiaan vähemmän hevosia, kuin tuolloin lähti (pakkoluovutettiin) sotaan. Talvisodan aikana menehtyi noin 8.000 hevosta, joista puolet vihollisen luoteihin. Hengissä selvinneet suomenhevoset palasivat koteihinsa syksyllä 1944. Tarinat kertovat hevosista, jotka vuosienkin jälkeen tunnistivat tutun kotiväen ja pihapiirin kuin eivät olisi koskaan poissa olleetkaan. Kuvaa hyvin sisukkaan, lempeän ja uskollisen suomenhevosen perusolemusta. (Ajatus kotiin palaavista kaviollisista perheenjäsenistä saa allekirjoittaneen nieleskelemään kyyneleitä.)

Ostin toissavuonna kaksi puuhevosta pienestä sisustusliikeestä Porvoosta. Ne kantakoon kaulassaan mitalia kaikkien kaatuneidenkin lajitovereittensa puolesta.

Suomenhevosilla on aina ollut erityinen paikka tämän heppatytön sydämessä. Ensimmäinen hoitohevoseni oli rodulleen epätyypillisen isokokoinen ja lähes kimo suokkitamma, ja suokkitovereita on vuosien mittaan tullut vastaan useampikin. Yhden tuoreimman tuttavuuden kanssa käytiin elokuussa seurakisoissa vähän ihmettelemässä mualimman menoa. 

Itse kisasuoritus meni enemmänkin viihteen puolelle (tuomarin kommentti hyväntuulinen suoritus kertoo kaiken oleellisen...), mutta sainpahan kokemusta epämukavuusalueista ja kasan kivoja valokuvia!

Lähde: Puolustusministeriö, Suomenhevosliitto ry

Timanttivalo

Viikonlopun raivaustöiden jäljiltä löysin työhuoneesta erään jo vuosi sitten (!) itselleni joululahjaksi ostamani timantin. Ison sellaisen. 

Lampunjalka on vanha kirpparilöytö, jonka spreijasin mattamustaksi.

Työhuoneen yksi seinä on maalattu punaiseksi, ja sen edessä seisoo punainen peltinen senkki. 

Psykedeelistä vaikutelmaa lisää kehystämäni kortti, jota katsellessa tekee välittömästi mieli laittaa Jefferson Airplanen White Rabbit soimaan. 

Eipä sillä, harvemmin meidän työhuoneessa töitä tehdäänkään. Lähinnä se toimii lastenhuoneena miehen kattavalle bassokokoelmalle ja hönkii sellaista kivan autenttista treenikämppäfiilistä. Kröhöm.

Kaaos nimeltä kaupunkikoti &ajatuksia ostamisesta

Terveisiä kaaoksen keskeltä! Lauantai-aamuna heräsin ja muistelin nähneeni, että kaiken tämän sotkun ja rojun alla olisi joskus ollut meidän koti. (Tähän sunnuntai-iltaan mennessä, armottoman raivauksen ja imuroinnin jälkeen, olen löytänyt jo osia siitä.) Kahdessa kodissa asumisen varjopuoli on se, että toinen niistä jää aina väkisinkin paitsioon. Meillä se on kaupunkikoti, joka toki palvelee arjen kiintopisteenä, tankkaus-, lepo- ja huoltopaikkana, mutta samalla myös saapuvien ja lähtevien (ihmisten, koirien, pyykkien, ostosten, younameit) loputtomana vaihtoasemana ja maksullisena säilytyslokerona. Lähin sisustamista muistuttava asia on viime aikoina ollut se, kun kerään pyykkiin menossa olevat vaatteet lattialta matkalla makuuhuoneesta kylppäriin tai mies ehtii vihdoinkin avata viikkoja huonosti vetäneen kylpyhuoneen viemärin.

Siis KENEN ja MITÄ nämä roinat ovat ja MIKSI ne ovat päätyneet keittiön lipaston päälle?

Kuluneen syksyn ajan olen ahdistunut yhä enemmän tavaran määrästä ja uuden ostamisesta. Tuntuu, että minne tahansa katsonkin ympärilläni, kotona tai työpaikalla, näen vaan tavaraa, romua ja roinaa. Blogien ja lehtien selailu tarjoaa loputtomasti yllykkeitä ostaa ja hankkia lisää. (Eipä sillä, siivousrätti on heilunut myös lukulistan puolella.)

Ollaanpa nyt rehellisiä: todennäköisesti en tule seuraavan(kaan) vuoden aikana laihtumaan niin paljon, että mahtuisin pieneksi jääneisiin kesämekkoihin ja farkkuihin, joita kassit sisältävät. Ei jatkoon!

Olen viikonlopun aikana tietoisesti raivannut tilaa ympärilleni, kolunnut läpi vaateläjät ja lehtipinot, keittiön kaappien perimmäiset hyllyt ja ruokapurnukat. Meikkipussinkin, sillä kuka tarvitsee viisi vuotta vanhoja huulipunia? (Ei ainakaan ihminen, joka ei koskaan edes käytä huulipunaa.)
Olen kuskaillut pusseja, laatikoita ja kasseja UFF:n vaatekeräykseen, lahjoituksiin, lajitteluasemalle tai roskikseen, naputellut tavaraa myyntiin huuto.nettiin ja erinäisiin FB-ryhmiin. (Ja silti meillä näyttää edelleen tältä.)

JOKU sotkee työhuonetta meidän poissaollessa...

Olen yrittänyt miettiä käyttötarkoitusta, alkuperäistä tai uutta, jokaisen kaapissa pyörivän yksittäisen tavaran kohdalla ja tarkastella sitä ikään kuin uusin silmin; tarvitsenko tätä, tykkäänkö tästä todella? 

Olen yrittänyt piirtää esiin viivaa tarvitsemisen ja haluamisen välille. Kumman puolelle ostoskäyttäytymiseni kallistuu?

Epämääräisiä kasoja ja laatikoita pyörii nurkissa edelleen, mutta tavara tavaralta olo kuitenkin kevenee ja mieli kirkastuu. Ajattelukin sujuu sitä soljuvammin, mitä väljempää ympärillä on. Jospa jatkossa olisi haluamisen ja asioista haaveilun sijaan helpompi keskittyä kaikkeen siihen mitä ON, nyt ja tässä.

"Todellinen vauraus ei synny siitä, mitä olet hankkinut, vaan siitä, mitä olet antanut pois." - David Wolfe

Sotajalalla

Alussa oli Vehkosuo-blogissa puitiin joku aika sitten mysteeriä nimeltä sänkyyn ilmestyneet kivikasat. Meillä seurattiin hieman samankaltaista jännitysnäytelmää kun kävi ilmi, että leivinuunin pangolle kuivumaan unohdetut jätetyt leipäkrutongit (siis koko pellillinen) oli kannettu viimeistä murua myöten alkoviin tyynyn alle. Löytyipä kasasta myös yksi mieheni hiuslenkeistä. Samalla oli järsitty menemään yksi tyynyliina ja kakkailtu riehakkaasti ympäriinsä. (Mistä syystä, toisin kuin Vehkosuolla, tekijän henkilöllisyys paljastuikin nopeasti.)

Myös kammarin sohvan sisuksiin oli rakenneltu perustuksia mahdollista talvipesää ajatellen. (Jumalauta, mun hienoon 70-luvun plyyssisohvaan!) Mikä oli tietenkin sinänsä "huvittavaa", että juurikin kyseisen sohvan vieressä pistorasiassa oli kiinni ensi kertaa käyttöön otettu jyrsijäkarkoitin. Yhden käyttökokemuksen perusteella en voi suositella. Hiiret ovat takuulla kerääntyneet sohvan reunaan karkoittimen eteen osoittelemaan sitä pienillä hiirenkäpälillään ja nauramaan kovaäänisesti. Perkeleet.

Siirryimme puolustussodasta hyökkäysasemiin ja viritimme hiirenloukkuja ympäri huushollia. Yksi hiiri sieltä loukusta viimeksi Torpalle saavuttaessa jo löytyikin. (Viime syksynä yhteensä neljä.) Loukuttaminen aiheuttaa allekirjoittaneessa ristiriitaisia tunteita, se tuntuu vanhasta kettutytöstä jotenkin julmalta. Onneksi meidän loukut on niin massiivisia, että nirri lähtee taatusti kertalaakista eikä kenenkään tarvitse jäädä loukkuun kitumaan. Itsehän en pysty edes kurkkaamaan loukulle ja juoksen hysteerisenä huutaen ulos kun mies kantaa hiiriparan viimeiseen lepopaikkaansa metsän reunaan.(Maalaiselämä-Enne 6-0.)

Kunnioitan vainajan muistoa enkä julkaise kuvaa loukkoon jääneestä hiirulaisesta, hän eli varmasti hyvän, kakkaamisen ilolla ja leivänmuruilla täytetyn elämän. Kevyet mullat.

(Ja olen ihan varma, että jonain yönä vielä ne kaikki palaavat sieltä metsän laidalta kostonhimoisina zombie-hiirinä. Terveisin Enne, 35-vee.)

Lusikka nurkkaan.

Heh, mitään otsikon lupaamaa dramatiikkaa ei nyt kuitenkaan ole luvassa, vaan kysymys teille arvon lukijat:

Osaako joku kertoa nimeä/mallia kuvassa esiintyvälle lusikalle?

Lusikan kuviointi on mielestäni tosi kaunis ja se vie muistoissa suoraan mummolaan. Jo torppaa ostaessamme päätin, että aterinlaatikostamme tulee jatkossa löytymään ensisijaisesti kyseisiä "mummola"yksilöitä. Olen keräillyt näitä nyt hiljakseltaan kirppareilta ja anopin aarrelaatikoista ja ilmeisesti tätä mallia on käytetty paljon myös palkinto- ja muistolusikkana, kun kaiverrettuinakin näitä tulee vastaan. Malli ja valmistaja kiinnostaisi kovasti?

Vastaanotan mielelläni myös kaikki vinkit tummentumien poistamiseen vanhoista lusikoista. 

(Marttaliiton jäsenhakemus on myös vakavassa harkinnassa.)

Päivät niinkuin varisparvi raahautuu

Pimeyttä, raskassuotuisia viikkoja ja huonosti nukuttuja öitä, niistä on näköjään tämä marraskuu tehty. Nukun levottomasti ja heräilen aamuöisin päänsisäiseen kirppusirkukseen; tuhannet ajatukset hyppivät ylös-alas-ylös-alas enkä tunnu saavan yhdestäkään kunnolla otetta. Jotain on prosessissa: päätöksiä muotoutumassa ja muutoksia tulossa  - en vaan itsekään vielä selkeästi tunnista niitä tai näe, mihin ne liittyvät. Voin vaan odottaa mitä tuleman pitää. (Kärsivällisyys ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliani.)

Perjantai-iltana olin juuri kantamassa saunalle puita kun taivaalta alkoi leijailemaan ujoja, valkoisia hiutaleita. Pian hiutaleet sakenivat kunnon lumisateeksi ja maailma ympärillä valaistui kuin taikaiskusta. Heti tuntui kevyemmältä hengittää.

Heräsin lauantai-aamuun silti vielä ahdistavien painajaisunien väsyttämänä. Entisöintikurssille lähtö sai tällä kertaa jäädä - totesin tarvitsevani hitaan aamun pitkän kaavan kautta.Vanhenemisessa on se hyvä puoli, että vuosien myötä tulee herkemmäksi kehon tuntemuksille, oppii lukemaan sen viestejä ja tämän kautta kenties vähän armollisemmaksi itseään kohtaan. Joskus on ihan ok jättää väliin ja olla tekemättä. Ottaa rauhassa ja käydä vähän hitaalla.

Joskus mikään ei ole niin tärkeää kuin se, että sytyttää kynttilät heti herättyään, keittää pannukahvia ja hauduttaa vuoden ensimmäisen riisipuuron, unohtuu tuijottelemaan puuhellan liekkejä määrittelemättömän pituiseksi ajaksi ja käy välillä nuuskimassa nukkuvan koiran korvia.

Levollista sunnuntai-iltaa!