MARRAS

Sana "marras" tarkoittaa kuolemaan liittyviä ilmiöitä ja ennusmerkkejä, kuoleman enteitä. Toisinaan sillä on viitattu myös kuolleen ihmisen sieluun. Marraskuussa kuoleva kasvillisuus vetää viimeiset henkäyksensä ja luonto pysähtyy, valmistautuu lepoon. Marraskuu imee viimeisetkin sävyt maisemasta muistuttaen siitä, kuinka myöhäissyksyn kurssi kääntyy hitaasti mutta vääjäämättömästi taas kohti talvea.

Toisaalta vanhan suomenuskon mukaan kekristä käynnistyy uusi vuodenkierto ja marraskuu on sen ensimmäinen kuukausi. Vanhan loppu vai uuden alku – näkökulman valinta on jokaisen omissa käsissä. Vuodenkierrossa ja jatkuvan kiertokulun ajatuksessa on mielestäni jotain lohdullista ja tyynnyttävää. Siksi olenkin kantanut sen symbolia vasemmassa olkapäässäni jo 18-vuotiaasta saakka.

Ravistelen kuluneen vuoden hartioiltani ja kropastani, läpituuletan mielen ja ajatukset. Otan mukaani vain sen, mitä tarvitsen, jättää turhan ja kuluttavan taakseni. Valitsen valon ja uuden vuoden ensimmäisen päivän, sillä se on tänään ja tässä. 

(Kuvat on napattu muutama aamu sitten kaupunkikotimme takapihalla.
Ilmassa väreili jotain taianomaista, olen siitä ihan varma.)

Ajastaika

Olen toisinaan miettinyt, miksi juuri maalla koen olevani niin kokonainen ja läsnä. Vastaus on aika ilmeinen: siellä olen lähellä luontoa, lähellä juuriani. Enkä pelkästään lähellä, vaan luonnossa, sen keskellä, juuret tiukasti maassa.

Kristillisyys tai uskonnollisuus ylipäänsä on aina tuntunut vieraalta ja etäiseltä, epätodelta. Kävin rippikoulun, mutta erosin kirkosta heti, kun se täysikäisenä oli mahdollista. Olen elämäni aikana lukenut paljon pakanuudesta, wiccalaisuudesta ja sen eri "tyylilajeista" ja tullut siihen tulokseen, että minun maailmassani uskon tai henkisyyden (tai millä termillä kukin sitä haluaa kutsua, jokaisella on kai pohjimmiltaan tarve olla osa jotain suurempaa kokonaisuutta) tulee olla jotain konkreettista ja yksinkertaista, läsnä jokapäiväisessä elämässä. Maailmankatsomustani heijastaa parhaiten vanha suomalainen luonnonusko, joka pohjautuu luonnon kunnioittamiseen, sen vuotuisen kierron seuraamiseen sekä tasapainoon ja vuorovaikutukseen ihmisen ja luonnon välillä. Myös monet edelleen voimissaan olevat tavat ja uskomukset, vanhan kansan perinne, ovat muovautuneet tältä pohjalta. Niitä olen erityisesti vanhemmiten oppinut arvostamaan ja kunnioittamaan.

Vierastan käyttää sanoja usko tai uskonto, puhun mielummin elämänkatsomuksesta, josta minulle maalaiselämän myötä on tullut myös konkreettisempi osa varsinaista elämäntapaa. Jotain olennaista on loksahtanut paikoilleen. Ympyrä on tullut täydeksi.

Olemme viettäneet elämää Torpalla nyt yhden vuodenkierron, Ajastaian, verran.

Siellä metsä on minun kirkkoni.

Lehvistössä asuu hiljaisuus, johon vain tuuli kuiskailee kauniita virsiään.

Korkealle taivaalle kurkottavat puut, kuin katedraalit.

Ympärillä rauha, joka yltää sieluun saakka.