perjantai 28. lokakuuta 2016

Makuuhuoneen kautta


Nähdessäni sen ensi kertaa tiesin; tämän minä haluan. 
Ja jos tämän saan, en enää koskaan kaipaa toisenlaista.

(Muistan ajatelleeni näin kerran aiemminkin; se oli silloin, kun tapasin mieheni.)



En osaa tarkalleen sanoa, mitä makuuhuoneessamme rakastan eniten. Valkoisen ja tummaksi petsatun puun liitto on vaan niin mielettömän kaunis. Valkoiset seinät ja lautalattia heijastavat hohtavaa valoa, niitä kehystävät puuraamit ja listat piirtävät huoneen ääriviivat esiin ja pitävät kokonaisuuden kasassa. Muistuu mieleen yöt japanilaisissa ryokan-majataloissa.



Makuuhuone on valtava, kuvat eivät oikein tee oikeutta mittasuhteille. Huoneen toisella puolella, harjakaton alla, on avohyllyt ja tangot vaatteille. Ne on tarkoitus häivyttää verhon taakse, sitä päivää odotellessa.

Vanhat huonekalut tuovat säröä viimeisteltyyn ilmeiseen (emme ota kunniaa remontista) ja taittavat liian itämaisuuden. Sängyn päähän löytyi puupenkki, joka odottaa päivää, jolloin minulla olisi aikaa hioa ja lakata se uuteen uskoon. Sängyn runko on tori.fi -löytö, siihen Porin Villa&Peitteeltä hankitut futonpatjat kenties vuoden (tai tulevien vuosien) parhain ostos.




Vanhat matkalaukut toimittavat toistaiseksi liinavaatekaapin virkaa. Syvennys on tarkkaan mitoitettu, joten tulevan liinakaapin tulee olla sekä mitoiltaan että ulkonäöltään just eikä melkein. Toistanko itseäni jos sanon, että ootellaan, ootellaan.


Kakluunista pitäisi purkaa sähkövastukset pois, jotta se pääsee alkuperäiseen tarkoitukseensa. Tämä tapahtuu toivottavasti ennen joulua. (Hah!)
Sitä odotellessa tyydyn vain hymyilemään typertyneenä ihastuksesta joka kerta, kun aamuisin avaan silmäni.

maanantai 24. lokakuuta 2016

Sana kiposta, toinen kupista


Suhtautumiseni astioihin on enemmän käytännönläheinen kuin merkkiuskollinen. Saatan ostaa silmää viehättäviä astioita (kirppareilta) hyvinkin impulsiivisesti, merkistä viis. En keräile mitään tiettyä sarjaa, pääasia että samanhenkisiä astioita löytyy riittävästi puhtaana yhteen kattaukseen. Poikkeuksen vahvistavat Iittalan Essence-sarjan viinilasit – niiden suhteen olen hyvin tiukkapipoinen.

(En ole vieläkään päässyt kokonaan yli siitä kriisistä, kun muuttokuormaa pakatessa rikoin viinilasin ja niitä jäi jäljelle pariton määrä.)

Muuton yhteydessä kevenivät myös lautaspinot. Totesin, että nyt on korkea aika hyvä hetki luopua jo ensimmäisestä omasta kodistani asti mukana kulkeneista mustista Arcoroc Octime -klassikoista ja astiasto sai fb-kirpparin kautta nopeasti uuden kodin. 

Elämä on toisinaan tarpeeksi synkkää ilman mustia lautasiakin.


Ruskeat retrohenkiset kahvimukit löysivät tiensä Torpalle kesän mittaan eri pihakirppareilta. Hintaa niille kertyi yhteensä parin euron verran. Tykästyin heti mukien ulkonäköön ja reiluun kokoon; en voi sietää pieniä kahden hörppäyksen kahvikuppeja.


Ja juuri kun pääsin sanomasta, etten keräile mitään tiettyä astiastoa, niin muistin pari muutakin viime aikojen kirpparilöytöä. Arabian Kosmos-sarja kiinnostaa koko ajan enemmän! Tätä hurahdusta vaalin maltillisesti – kokoelma karttuu ajan kanssa lautasella sieltä, toisella täältä. 

Ei se päämäärä, vaan matkanteko. 
Ja erityisesti matka, jonka varrelta voi hyvällä syyllä poiketa lähikirpparille.

perjantai 21. lokakuuta 2016

Maalaiskonttorista päivää!


Vaikka kaupungissa nautimmekin ylellisyydestä nimeltä omat työhuoneet, maalla teemme sopuisasti töitä yhdessä tuvan pöydän äärellä. Tällä viikolla parkeerasin läppärini ja levittelin muistivihkoni pöydälle ihan omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä, lomalla oleva mies kun ei ole koskenut läppäriinsä pitkällä tikullakaan. (Hyvä niin, se kai onkin loman tarkoitus?) On meillä kammarissa työnurkkauskin, mutta yhä koleneva keli ja jääpuikkoja muistuttavat sormet vaativat takkatulen välitöntä läheisyyttä. 



Inkakuvioisten asioiden buumi taitaa suuressa maailmassa olla jo vähän passé, vaan ei meikäläisellä. En ole koskaan ollut mikään trendinperässäjuoksija, joten olen salaa helpottunut, että kohta saan taas tyylilleni uskollisena rakastaa rauhassa boho-kuvioita muotimaailman siirtyessä tuoreimpiin villityksiin. (Toinen hyvä puoli boho-tyylin hiipumisessa on se, että kohta minulle on myös enemmän shoppailtavaa kirppareilla.)



Hengissä pysymisen kulmakiviä maalla työskentelyssä ovat lampaantalja ja paksu villaponcho, johon kääriytyä. Ja nyt ollaan kuitenkin vielä plussan puolella ulkolämpötiloissa.
(Missäköhän mun läppärinnäpytyssormikkaat on?)


Jos jotain olen työelämässä oppinut, niin tämän:
kannattaa järjestää asiansa niin, että voi tehdä töitä Reinot jalassa. 
(Vai miksi näitä tyttö-Reinoja kutsutaan? Irmoiksi?)

Viikonloppua!

Ps. Mitä siellä maalaiskonttorissa sitten oikein tehdään?
Tuorein esimerkki löytyy Instagramin puolelta!

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Syyslomalla


Vietämme kuluvan viikon Torpalla syyslomaa. Miehellä on pitämättömiä vapaita ja itsekin järjestelin työkuviot niin, että viikon työlistalla on vain muutama pikkujuttu. Tarvitsen hengähdystauon; aikaa keräillä kesästä saakka mukana kulkeneita ajatuksen riekaleita ja muotoilla niistä kenties jotain uutta. Get my shit together, niin sanotusti. Vanha tuttavani Sirpa-Leenakin ollut taas melko äänekkäänä.

(Mitä tekee nainen, joka haluaa päästä elämässään kartalle, saada ajatuksensa järjestykseen ja keskittyä uuden ideoimiseen? Varaa mukaan muistikirjat, mindmapit, omanelämänaarrekartat ja tarot-kortit – ja aloittaa sen jälkeen kuivaruokakaapeista. Vieläkö vuonna 2014 parasta ennen-päivätty tonnikala on ihmisvatsalle kelvollista?)

Aamulla kompastelin toppatakkiin kääriytyneenä kahvikupin kanssa pihamaalle ja ensimmäisenä silmiini osui terveiset Storaensolta.


Kiitos universumi, vihje vastaanotettu ja ymmärretty.
(Pressun alla makaa yläkerran tuleva lattia.)
 
Päänsisäisten lisäksi on ollut vihdoinkin aikaa siivota myös pihamaata. Tyhjentää kasvihuone, kärrätä kuihtuneet kesäkukat kompostiin, kasata remonttijätteistä kaatiskuormaa ja leikkiä ihmistä, joka haravoi syksyisin. 


 Joskus parhaat ideat ovat ilmaisia. Pihasiivouksen yhteydessä keräilin ympäri tonttia pyörivät lyhdyt ja ulos sateeseen unohtuneet ruosteiset asiat yhteen vanhalle puupenkille pihan kukkapenkin (tai siis "kukkapenkin") päätyyn. Pelastin kompostikuormasta samettiruusun jäänteet ja lisäsin joukkoon kanervia. Olkoon tämä nyt sitten se Vuoden Virallinen Syysasetelma. (Dekadentisti rapistuneet samettiruusut sopinevat myös parin viikon päästä juhlittavan Halloweenin tunnelmaan.) 





Ystäväni koira saapui meille myös syysloman viettoon. Aslak aka Kakkalakki, Kakkanakki, Kakkelson, Kakkis ja joskus ihan vaan Paskis. Nuorisokoirilla on karuselli päällä 24/7 ja parin päivän aikana juostuja kilometrejä taatusti yli sata. Vieraileva tähti on lempinimiensä vertainen pieni koira; mikään ei palauta läsnäolon hetkeen ja flow-tilaan yhtä tehokkaasti, kuin kuistin eteen väännetty mehevä jöötti sitä itseään kengänpohjassa. 


maanantai 3. lokakuuta 2016

Ensimmäinen

Olen jo pitkään miettinyt, miten aloittaisin kertomuksen uudesta kodista, uudessa kaupungissa. Voisin kertoa raastavista kesäkuukausista, kun möimme yhtä, ostimme toista ja remontoimme kolmatta. Kun pakkasimme, siivosimme, purimme ja ajoimme Helsingin ja Hämeenlinnan väliä valehtelematta kymmeniä kertoja parissa viikossa. Kun punnersimme pesukoneen muuttoautoon ylimääräisen lihasvoiman avulla vain huomataksemme 100 kilometriä myöhemmin, että se on 1,5 cm liian leveä uuteen kylpyhuoneeseen.

Kun ensimmäinen kuorma oli vihdoinkin uudessa kodissa ja vanhan ovi suljettu viimeistä kertaa.



Siitä hetkestä, kun poistin kännykän kirjanmerkeistä HSL:n reittisovelluksen, astuin uuden kodin pihaportista ulos koirien kanssa ja käännyin kaikista vastaantulevista risteyksistä ensimmäistä kertaa.

Hiljalleen alamme sopeutumaan taloon ja mahtumaan uuden kodin mittasuhteisiin. Tiedän, mihin keittiön kaapinoveen suurimmalla varmuudella lyön pääni. (Hitto ne on korkealla aiempaan verrattuna!) Muistan pimeässä reitin yläkerran aulan läpi vessaan. Olen jo tottunut makuuhuoneen ikkunan alta kulkevan kadun satunnaisiin ääniin ja tapaan, jolla vanha talo natisee ja huokailee.



Keskeneräistä on edelleen paljon; makuuhuoneessa lainehtii pyykki- ja vaatemeri, koska sopivaa liinavaatekaappia ja lipastoa ei ole vielä löytynyt. Jo asuntoa ostaessa päätimme, että tähän kotiin ei tule väliaikaisratkaisuja tai mitään "ihan kivaa". Maltan kärsivällisesti vaikka vuoden, että juuri oikean kokoinen, vanha ja puinen liinavaatekaappi löytyy. Kenties se odottaa meitä jo seuraavalla kirpparilla.



Ensimmäiset viikot olimme kuin turisteja uudessa kaupungissa. Miehen kesäloman vuoksi raivasin itsekin kalenteriin muutamia päiviä ylimääräistä aikaa, ja kävimme ulkona lounaalla, kaupungilla kävelemässä ja nähtävyyksiä katsomassa. Tiedättehän, kaikkea sitä, mitä vieraassa kaupungissa tehdään.

(Minulle Hämeenlinna oli toki entuudestaan tuttu, joskin hyvin erilainen kuin 90-luvulla, jolloin viimeksi täällä vietin aikaani. Pidän hurjasti siitä, millaiseksi kaupungin profiili on muuttunut.)

Muutto kaupunkiin, josta ei tunne ketään, tuntuu samaan aikaan jännittävältä, virkistävältä ja vapauttavalta. Tuntuu, kuin voisin määritellä uudelleen sen, kuka olen, mitä teen ja mitä haluan. Toki sopeutuminen hieman jännittää; miten arki asettuu aloilleen, tulevatko ystävät kylään, tapaammeko kenties uusia? Milloin astumme ulkopuolisuuden rajan yli, milloin sanon ensi kertaa olevani hämeenlinnalainen, sivulauseessa huolettoman luontevasti?

Tämä kaupunki on jo piirtänyt monia muistijälkiä minuun.
Hiljalleen, kortteli korttelilta, olen itsekin levitellyt omaa karttaani sen kaduille. 

Tätä puistorinnettä pitkin nousemme aamuisin koirien kanssa; katsomme korkealta kaupungin yli, linnan tornien läpi aina sen toiselle laidalle saakka. 
Tuon kulmauksen takaa löytyvät kaupungin mehevimmät korvapuustit. 
Tuota rantaa pitkin kulkee nopein ja kaunein reitti joogatunnille. 
Ja tuon vaahteran takaa häämöttää se eräs keltainen talo; kotimme.