Puutalohalaaja (Humanus Torppacus Hullucus)

Puutalohalaaja on henkilö, joka näkee kodin siellä, missä muut näkevät vain kasan 

puolimätiä hirsiä ja ruostuneita rautanauloja.

Puutalohalaajat voivat edustaa mitä sukupuolta tahansa ja ikäjakaumaltaan he ovat  n. 20-80-vuotiaita. Levinneisyys kattaa koko Suomen, joskin lajia tavataan tyypillisimmin pääkaupunkiseudun ulkopuolisilta alueilta.

Puutalohalaajien keskuudessa omakotitaloista ei puhuta omakotitaloina tai edes yleistermeillä talo ja mökki, vaan kyseessä on aina villa, torppa, huvila tai kartano. (Vrt. Uniikit lumihiutalelapset.)

Puutalohalaajan sydämeen ei mahdu kahta ämmää (kuten eräs kanta-hämäläinen äidinkielenopettaja tapasi sanoa) mutta sinne mahtuu ihan helposti kaksi (tai useampi) vanhaa hirsitaloa. Lajityypilliseen tapaansa Puutalohalaaja on uskollinen omalleen, mutta muiden talojen ihastelu ja vilkuilu “sillä silmällä” on yleisesti hyväksytty normi puutalohalaajayhteisöissä. 

Puutalohalaajien yhteisö elää vahvana sosiaalisen median eri kanavissa ja keskusteluryhmissä. Nämä tukiverkostot ovatkin usein Puutalohalaajan ainoat jäljellä olevat sosiaaliset kontaktit. (Kontaktien määrä on suoraan verrannollinen remontointiin käytettyjen vuosien määrään.) Puutalohalailun ennuste on yleensä synkkä: kroonistuessaan Puutalohalaaja tyypillisesti menettääkin sosiaalisten suhteidensa lisäksi myös rahansa, vapaa-aikansa, hermonsa ja lopulta järkensä.

Puutalohalaajien yhteisössä vallitsee tarkka hierarkia. Mitä vanhemman ja lahomman talon Puutalohalaaja omistaa, sitä korkeammalle hänen statuksensa nousee. Lisäarvostusta hankitaan muun muassa sähköttömyydellä, ulkovessalla ja kantovedellä. Ylimpään eliittiin pääsee 1800- tai jopa 1700-luvuilla rakennettujen talojen (anteeksi, torppien) omistajat, kun taas 1940-luvun jälkeen rakennettujen, niin kutsuttujen rintsikoiden omistajia tavataan katsoa hieman alentuen ja “Ai sun talo on niin uusi?!” huudahduksen säestämänä. Sanomattakin lienee selvää, että hierarkia-asteikon pohjalla ovat mitään-mistään-tietämättömät talonsapilaajat ja henkilöt, jotka maalaavat hirsiseinänsä valkoisiksi.

Puutalohalaajat pariutuvat tyypillisesti lajinsa sisällä, tai sellaisten yksilöiden kanssa, joissa on tunnistettavissa olevaa potentiaalia puutalohalailuun. Mikäli tällaista ei toisesta osapuolesta lähtökohtaisesti löydy tai ominaisuus ajan myötä heikkenee tai jopa katoaa, menee lusikat (Sorsakosken, hankittu kirpputorilta) usein jakoon ennen kuin kukaan ehtii kattoremonttia mainitsemaan.

Puutalohalaajien elämään liittyy hartaita, jopa uskonnollissävytteisiä vivahteita. Ei ole tavatonta, että Puutalohalaajan yöpöydältä löytyy – kuin raamattuna– Perinnemestarin remonttikirja (Rinne) ja vuotuinen pyhiinvaellusmatka suunnataan usein Hattulan Metsäkylän navettaan, Domus Classica-myymälään tai vaikkapa Loviisan Wanhat Talot -perinne- ja korjausrakentamispäiville. Nämä ovat kohteita, joista tavallisen uudistalorakentajan kannattaa oman terveytensä ja turvallisuutensa vuoksi pysytellä poissa.

Puutalohalailu heijastuu myös yksilön kielenkäyttöön. Perinteisen kirosanojen sijaan Puutalohalaaja kiroilee esimerkiksi sanoilla IKEA! Laminaattilattia! Voihan MDF-lista! Vaikka Puutalohalaaja ei itse olisikaan remontoinnin ja perinnerakentamisen ammattilainen (omasta mielestään yleensä on, kts. kohta raamattu yöpöydällä), hän puhuu silti sujuvaa pinkopahvien, koolausten ja kondenssivesien kieltä. Sanat kuten loma, ulkomaanmatka, säästötili ja rentoutuminen sen sijaan eivät kuulu Puutalohalaajan käyttämään terminologiaan. 

Puutalohalailu leimaa vahvasti yksilön käyttäytymistä myös muissa, halailun ulkopuolelle jäävissä sosiaalisissa rakenteissa ja yhteisöissä. Voit arvostella Puutalohalaajan puolisoa, koiraa, lapsia tai autoa, mutta auta armias, jos erehdyt kommentoimaan väärään sävyyn hänen taloaan.

Ja kun muut esittelevät työpaikan kahvipöydässä kuvia jälkikasvustaan, niin Puutalohalaaja kaivaa kännykästä kuvia…noh, arvaatte varmaan mistä. 

Portti

Heinäkuussa Torpan pihaan ilmestyi vieras mieshenkilö. Hän esittäytyi ja kertoi paikan olevan vanha lapsuudenkotinsa 40-luvulta lähtien. Olin selvitellyt torpan historiaa jo aiemmin, joten olin mielissäni kuullessani lisätietoja ja muistoja siihen liittyen. Kiersimme katsomassa tilukset ja lähtiessään mies lupasi joskus kaivella vanhoja valokuvia meille näytille. 

Torppa tyhjeni kun omakin mieheni lähti asioilleen. Tein niitä näitä ja keittiössä tiskatessa vilkaisin välillä vintille. Rakentamattomalta vintiltä kuuluu aika ajoin kaikenlaista rapistelua ja tömistelyä (hiiret), jolle naureskelimme, että vanha isäntä Valde se siellä taas haahuilee. 

Valde, aiemmin päivällä vierailleen miehen isä, on tilaa n. 40-70-luvuilla isännöinnyt maalaismies, vuosikymmenet sitten jo keskuudestamme poistunut. 

Lähdin hakemaan vajasta ruuvimeisseliä. Ulkona paahtoi aurinko ja ilma oli tyyni. Koirat viettivät siestaa sisällä torpassa. Vajassa ollessani havahduin koirien haukkuun. Ne huusivat samalla tavalla, kuin jos joku vieras tulee kylään. Kovaäänisesti, kiivaasti, varoittaen. Vilkaisin ulos, ristinsielua ei näy missään. Kävelin takaisin pihamaalle ja samalla hetkellä huomasin; toinen pihaporteista retkotti avonaisena.

Helteisestä kesäpäivästä huolimatta käsivarteni nousivat kananlihalle ja minua kylmäsi.

Portti oli ollut kiinni vajaan kävellessäni, ja sinne kuljin pihamaan toisen portin kautta.

Kukaan ei ollut lisäkseni ollut pihamaalla pariin tuntiin.

Ilma oli täysin tyyni, joten tuuli sitä ei ollut aukaissut. 

Portti suljetaan paksulla rautahakasella, eikä sitä voi vahingossa laittaa huonosti paikoilleen.

Vaikka miten päin tuota tapahtunutta tarkastelen, on siinä mielestäni liian monta sattumaa.
Portin avautuminen itsestään, samana päivänä kun vieras menneisyydestä tulee kylään. Koirien raivokas vierashaukku sisällä talossa hetkeä ennen. 

Henkimaailman asiat. Olen aina suhtaunut niihin avoimesti, joskin varustettuna reilulla annoksella skeptisyyttä. Elämässä on ollut ennenkin pari selittämättömäksi jäänyttä tapahtumaa, joten takalukkoon en tuota ovea voi omassa mielessäni laittaa.

Voi olla, että asialle olisi löytynyt joku looginen selitys. Itse en keksinyt yhtään.

Ehkä portti oli auennut jotenkin itsestään. Ehkä Valde-pappa kuuli poikansa äänen ja lähti perään. Tai muuten vaan kylille riiulle. 

***

Tiesin mieheni viipyilevän reissullaan iltaan saakka. Ystävämme olivat tulossa Torpalle viikonloppukylään. Istuin pihalla pitkään (ei tehnyt mieli mennä sisälle taloon) ja laitoin ystävälle tekstarin: "Täällä tapahtuu outoja, kerron sitten. Ei haittaa, jos pääsette tulemaan jo vähän aikaisemmin."

***
Huomenna vietetään Kekriä ja muistetaan edesmenneitä. Perinteiseen tapaan taidan käydä aamulla lahjomassa tilan henkiä puurokipollisella. 

Ihan varmuuden vuoksi.

Taitepisteessä

Jos viime vuoden teemana oli irtipäästäminen, tänä vuonna se on ollut muutos – ja totisesti, enpä tiennyt alkuvuodesta kuinka konkreettisesti tuo teema lähti itseään toteuttamaan. En malta odottaa mitä loppuvuosi tuo vielä tullessaan. 

Kun muistelen vuoden takaista, tajuan, kuinka moni asia on muuttunut. Ajatuksissa ja erityisesti niiden ulkopuolella. Viime syksy oli melko synkkä. En voinut hyvin, enkä tiennyt miksi.

En tiedä, osaanko vieläkään pukea syitä sanoiksi, mutta sen tiedän, että kulunut syksy on kohdellut paljon pehmeimmin hansikkain. Muutto uudelle paikkakunnalle ja uuteen kotiin muuttaa ihmistä vääjäämättä, ja muutos on ollut tarpeellinen.

Tekemistä on edelleen paljon, ehkä enemmänkin, mutta aika tuntuu hitaammalta. Riittoisammalta. Olen kotona, en enää jatkuvasti kaipaamassa jonnekin muualle, en kipuilemassa kodittomuutta kahden paikkakunnan välillä. 

Tulevan vuoden teema on jo varovasti pyörähtänyt mielessä, mutta vielä en uskalla sanoa sitä ääneen.

Irtipäästäminen, muutos... ? Luulen, että tällä kertaa oma valinta ratkaisee. 

Marraskuun hämärässä, talven taitepisteessä, on uusien alkujen ja oivallusten hyvä kypsyä.

Eilen aurinko valaisi hetkeksi taivaankannen, kuin valomerkkinä ennen päälle laskeutuvaa pimeää.

Vielä viikko sitten oksissa leimunnut tuli on hiipunut, puiden pulssi hidastunut raskaaksi leposykkeeksi.

Ennusteet puhuvat lumesta. 

Aamulla kiipesimme koirien kanssa mäen päälle, sinne, jonka alle kaupunki levittäytyy. 

Pohjoisesta puski tumma ja raskas pilvimassa ja hetken tuntui, kuin olisin seissyt keskellä kahden vuodenajan törmäyskurssia.

Tulin kotiin ja vedin kaikki verhot auki. 

Pidätän hengitystä ikkunoista avautuvan maiseman kanssa ja odotan.

(Kuvat löytyivät kovalevyn kätköistä, ne on otettu vuosi sitten pienen lampemme rannassa. Tuolloin pidin niitä aika keskinkertaisina, nyt ne puhuttelevat ihan uudenlaisilla sävyillä.)

Totta vai tarua

Kävin viime sunnuntaina paikallisella parkkihallikirpparilla. Tunnelma oli hyvällä tavalla 90-lukumainen; hallissa tuoksui kahvi ja makkara, ihmiset tervehtivät myyjiä ja katsoivat toisiaan silmiin, lasitavaramyyjien joukosta tunnistin nopeasti harjaantuneella kirpparivainullani amatöörimyyjät. Ne parhaat pöydät.

Eräässä pöydässä silmiini osui kynttilälyhty: metallinen, roikkuva, patinoitunut ja kolhuinen. Myyjän kertoman mukaan tämä yksilö on tosi vanha, paljon nähnyt, Valamon luostarista peräisin. Hinta saatiin neuvoteltua sopuisaksi enkä voinut olla ostamatta. 

Tietenkään, nämä tällaiset aina jotenkin löytävät minut.

En voi tietää varmaksi, pitikö kertomus paikkansa. Valamon luostarista tai Intiasta tai Tokmannilta, who knows. Ja sillä ei oikeastaan ole merkitystä, koska joskus hyvä tarina on totuutta ihmeellisempi. Tarina valloittaa ja vie mukanaan, piirtää mieleemme uudenlaisia, ennennäkemättömiä kuvia. Hyvää tarinaa jaetaan eteenpäin, se alkaa elää omaa elämäänsä. Hyvä tarina antaa, kuten tässäkin tapauksessa, esineelle tai asialle sielun.

Lyhty roikkuu nyt tuvan katossa. Se pääsee toisen makuukammarin kruunuksi sitten kun vinttitilat valmistuvat. Sitä katsoessani en mieti, puhuiko myyjä palturia ja tiesikö totuutta itsekään, vaan että onpas se erikoislaatuinen ja kaunis. 

Mielikuvani kuljettavat minut Valamon luostariin, kerta toisensa jälkeen.

SYYS

Pari viikkoa sitten se oli vasta aavistus iltojen kirpeydessä. Nyt, sateen hakatessa ikkunaan, tuntuu kuin kesästä olisi jo pieni ikuisuus.

Syksy on lohdullisella tapaa arkinen ja käytännöllinen, se ikään kuin järjestelee takaisin paikoilleen kaiken, minkä kesä levitteli ja viskoi ympäriinsä. Elokuun herättelemät energiat saavuttavat syyskuun myötä lakipisteensä - joka syksy tuntuu, kuin syntyisin uudelleen. Haukon henkeäni uusien ideoiden ja ajatusten pyörteessä, ne ovat samaan aikaan loistokkaita, pelokkaita, pakokauhuisen ihania, täysin vailla järkeä ja juuri siksi toteuttamiskelpoisia. Rakastan sitä tunnetta, kun saan tasaisesti tihenevään tahtiin raapustaa merkintöjä kalenterin -kyllä, tulisin hulluksi ilman paperikalenteria- vielä tyhjänä ammottaville sivuille. Kolmen viikon päähän kirjattu tapaaminen, olkoonkin hammaslääkäri, luo turvallisuuden tunnetta ja uskoa siihen, että kaikki menee loppujen lopuksi ihan hyvin.

Ja sitä uskoa tarvitaan tänä syksynä ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Samaan aikaan ympäröivän maailman pahoinvointi tuntuu raskaana painona harteilla ja saa lähes jokaisen blogipostausidean ja kattoremonttihuolen tuntumaan epärelevantilta. Uutistulvan vyöryessä päälle on hetkiä, jolloin haluaisin vain kääriytyä iltojen pimeyteen kuin lämpimään vilttiin ja sulkea - niin verhojeni, blogini kuin ajatustenikin - ulkopuolelle yyteet, pakolaisvirrat, ääriliikkeet ja someraivot. Lienee turha mainita, että aika ristiriitaisten energiavirtojen pyörteessä uiskennellaan.

Sunnuntain lähes helteinen auringonpaiste tuntui ärsyttävältä huijaukselta - mieleni on jo virittäytynyt villasukkien, syyssateiden ja punaviinin taajuudelle. Siivosin kesän pois kuistilta ja kasvihuoneesta ja kuin vihjeestä, flunssa ilmoitteli illalla saapumisestaan. (Punaviiniä ei siihen hätään löytynyt, tilkka elojuhlista jäänyttä valkoviiniä kylläkin. Syksyllä vietetään myös viinipäiväntasausta, jolloin valkoinen vaihtuu virallisesti punaiseen.) Kesämekot ja kepeät hippikauhtanat kulkivat pyykkikassissa takaisin kaupunkiin, vielä aavistuksen savulta tuoksuen. Viikkasin ne pestyinä kaappiin odottamaan seuraavaa - jospa ensi kesänä niille löytyisi enemmän käyttöä.

Sananen ystävyydestä

Odotukset päivän postin suhteen eivät yleensä ole kovin korkealla.  (Kas, kirje verottajalta. Miten ihanaa!) Niinpä yllätyin suuresti saadessani kuluneella viikolla käsin kirjoitetun kirjekuoren, jonka lähettäjästä ei ollut merkintää. Kuoresta löytyi ystävänpäiväkortti ja sen takaa ystäväni kirjoittama, kyyneliin liikuttavan kaunis viesti. Kortti pääsi heti työpöytäni viereen seinälle, jossa se on koko ajan vain pienen vilkaisun päässä.

 
Te näette kortissa kaksi ponia. Minä näen ponien lisäksi kaikki ne koetut ja jaetut asiat, muistot, keskustelut, hetket ja haaveet, jotka sitovat minut ja kortin lähettäjän voimallisesti ja erottamattomasti yhteen.

Tutustun ihmisiin helposti, mutta minulla on vain muutama luottoystävä. Kärsin jatkuvasti huonoa omaatuntoa siitä, että en pidä heihin tarpeeksi yhteyttä. Toisien kanssa tiedän ja luotan, ettei se ystävyys mihinkään häviä vaikka nähtäisiinkin vaan kerran puolessa vuodessa. Olen hieman sosiaalinen erakko ja joskus vaan väsyn nopeasti ihmisten seurassa, seurasta tai sen laadusta riippumatta. Uppoudun usein sisäiseen maailmaani, jonne moni pääsee kurkistamaan vain ovensuulta. Olen hyvin herkkä omasta ajastani ja tilastani, rakastan möllöttää yksin kotona omien ajatuksieni ja puuhieni parissa. Puhelimessa puhun vain pakon edestä, en kuulumisia kyselläkseni. (Tämän ystäväni varmaan hyvin tietävätkin eivätkä soittele turhaan :D) Enkä todellakaan ole se tyyppi, joka lähtee töiden jälkeen vaan kahville ihan huvin vuoksi.

Tiedän monen ystäväni lukevan blogiani, joten tämä on teille, tunnistatte kyllä itsenne.

Kiitos, että olette olemassa. Anteeksi, että itse en aina osaa. 

Vierastan "best friend"-ajattelua, minulle jokainen ystävistäni on omalla erityisellä ja uniikilla tavallaan rakas. 

Tai no, ehkä yksi on ylitse muiden. 

 

Hänen kanssaan jaan myös vuoteeni, asuntolainani ja koirani.

Uinuva lampi, hiipivä kevät

Maanantai on ollut harmaa ja kontrastiton, niin ikkunan takana kuin pään sisälläkin. Aamun kolmannen kahvikupin jälkeen (ei merkittävää vaikutusta) päätin luovuttaa kaiken järkevän tekemisen suhteen ja omistaa päivän haaveilulle. Ja sehän ON tärkeää ja järkevääkin; siinä missä elimistö kaipaa ruokaa ja lepoa toimiakseen kunnolla, haaveilu on mielen hyvinvoinnin elinehto. Se ruokkii ja kannattelee unelmia, silloinkin kun tuntuu, ettei niiden omat siivet jaksa kantaa.

 Tänään haaveilin keväästä ja kesästä, tein suunnitelmia niityn ja lammen varalle.

 Kuinka keväällä pyydän naapurin isäntää äestämään niitylle pari kylvövakoa perunoita ja juureksia varten.

Kuinka ruoppaamme lammen rannan ylimääräisistä kaisloista ja siistimme reunojen pientareet keväällä,
kun kasvukausi on vasta aluillaan. (Note to self: pyydä kahlauspuku appiukolta lainaan.)

Kuinka rantaan vasemmalle nousee terassipatio painekyllästetystä laudasta
ja sen päähän pieni pontonilaituri, josta voi pulahtaa uimaan ilman mutaisilla rantakivillä liukastelua.

 

Kuinka "salaojitan" vanhan soutuveneen pohjan soralla, täytän sen mullalla ja asettelen täyteen istutuksia, 

sekä silmäniloa että salaattilautaselle päätyviä. 

Kuvat ovat viikkojen takaa, kirpeänkuulaana pakkaspäivänä otettuja. Olin niin lumoutunut näkemästäni, että sinipunaiseksi muuttuneista sormista huolimatta kuvasin, kunnes kameran akku sanoi kylmyydestä johtuen sopimuksensa irti. Silloin kevät oli vasta etäinen haave kaukana tulevaisuudessa. Nyt se on jo ihan nurkan takana, tai ainakin haluan uskoa niin, ja mikä parasta; mitä lähemmäs se saapuu, sitä vakuuttuneempi olen, että suurin osa haaveista on tarkoitettu toteutettaviksi.

Hyppy tuntemattomaan

Pahoitteluni mikäli vuodenvaihteen aikaiset maalailevat ja muutoksesta vihjailevat postaukseni ovat alkaneet ärsyttää (muitakin kuin itseäni). Kaiken myllerryksen keskellä on hankala pukea asioita sanoiksi silloin, kun ei oikein itsekään tiedä mitä tuleman pitää. Ja silti tuntuu, että jonnekin ne fiilikset on purettava. Blogi tarjoaa tähän luontevan vaihtoehdon.

Kun kiivaasti toivoo muutosta elämäänsä, kannattaa varautua siihen, että se saattaa saapua rytinällä sisään. Niin kävi minullekin.

Jätin päivätyöni taakseni ja hyppäsin.
...

Monesti kuulee ihmisten toteavan, että "no sehän on vaan työtä." Toisille se epäilemättä on näin ja minulle tämä työ on ollut niin paljon enemmän. Kuluneet kolme vuotta ovat olleet merkittävin kasvupolku aikuiselämässäni, niin henkisesti kuin ammatillisestikin. Olen kiitollinen kaikesta kokemastani ja oppimastani, työ on sekä ottanut että antanut paljon. Olen kiitollinen niistä mahtavista tyypeistä, joiden kanssa olen saanut työskennellä ja joihin olen muuten tutustunut työni kautta. Olen kiitollinen tästä erityislaatuisesta työyhteisöstä, jossa sain olla mukana ja jonka tuella sain kasvaa parhaaksi versioksi itsestäni. Kaikessa on puolensa, ja kolmeen vuoteen mahtuu onnistumisten ja hyvien hetkien lisäksi toki myös päiviä ja asioita, joita en todellakaan jää kaipaamaan. Loppulaskussa viivan alle jää silti vahva plussa ja rima seuraavaa mahdollista työpaikkaa ajatellen on asetettu hyvin, hyvin korkealle.
...

Mitäs sitten?
Ihan ensiksi aion vetää syvään henkeä ja paikallistaa itseni taas tälle planeetalle.
Tarkastaa, että kartta ja maasto vastaavat toisiaan.
Sitten jatkan kesken jääneet journalismin opintoni loppuun.
Nyt olisi myös aikaa paneutua kotipuutarhurismin saloihin ihan huolella ja kerrankin ajoissa.
Aion puhaltaa pölyt kuntosalikortin pinnalta ja lukea vihdoinkin ne pari vuotta hyllyssä
oikeaa hetkeä odottaneet kirjat.

(Loppuvuodesta ajattelin julkaista yhden sellaisen itsekin.)

Fiilikset heittelevät euforiasta epätoivoon. Edessä odottava vapaus ja tyhjä tila on ihan kamalaa ja kamalan ihanaa. Tilanteen ratkettua pään sisältä lähti tulvimaan niin paljon ajatuksia ja ideoita, että muistivihossa on jo nyt enemmän tekstiä kuin koko viime vuodelta yhteensä. Paljon olisi kuitenkin vielä käytännön juttuja, selvittelyä ja byrokratiaa edessä, ennen kuin uskallan oikeasti huokaista.

Huoli toimeentulosta toki jyllää myös taustalla. Asuntolainat eivät ole hävinneet mihinkään ja syödäkin kai pitäisi. Aion opintojen ohessa jatkaa freelancerina toiminimeni kautta vapaan kirjoittajan/sisällöntuottajan/copywriterin/markkinointi- ja viestintäsuunnittelijan töitä, niitä samoja, mitä olen tehnyt tähänkin asti, sekä vakituisessa työsuhteessa että pienyrittäjänä.

Siispä käytänkin nyt blogiani julkeasti hyväkseni työnhakuilmoituksena, eli mikäli etsit tehokasta, kaikissa kanavissa luontevasti polskivaa sisällöntuottajaa, valokuvaustaitoista kirjoittajaa/toimittajaa tai apuaivoja esim. markkinointisuunnitelman rakentamiseen, niin minut tavoittaa osoitteesta casaxblogi@gmail.com. Lisätietoja ja työnäytteitä saa pyydettäessä. Myös laajemmat konseptointi- ja suunnitteluprojektit ovat tervetulleita.

Sattuneesta syystä olen tyhjentänyt työläppärini tiedostoja omalle kovalevylleni ja löysin kesällä tekemäni kuvauskokeilun, jota en koskaan julkaissut. Nämä kuvat sopivat häkellyttävän hyvin tähän tilanteeseen. Kenties jollain tasolla valmistauduin hyppäämään jo silloin?

Yksi...

kaksi...

kolme...

...hyppää!

Näillä siivillä lentää pitkälle

Tiedättekö sen tunteen, kun pään sisällä velloo niin paljon; sanoja, lauseita, mielikuvia, dialogia, mutta mikään niistä ei ole vielä tarpeeksi valmis tulemaan ulos? Kun ajatus on olemassa mutta sanat vieroksuvat sitä?

Joskus silloin, kun sanat ovat hukassa, haen merkityksiä ja inspiraatiota muiden jo kirjoittamista ajatuksista, makustelen ja heijastan niitä omaa mieltäni ja huuliani vasten. Ja aika usein juuri ne siihen hetkeen oikeat oivallukset löytävät luokseni.

En muista mistä tämän ajatuksen aikoinaan löysin, mutta tällä viikolla se on puhutellut niin voimakkaasti, että kirjoitin sen ylös keittiön ovessa olevaan liitutauluun.

Jotta muistaisin. Jotta uskaltaisin. Jotta muistaisin, että minähän uskallan!

Haaveideni vuosi 2015

Jovelan Johanna valoitti blogissaan tulevaisuuden haaveitaan ja saman asian ympärillä ovat ajatukset myllertäneet ja poukkoilleet viime aikoina täälläkin.

Alkavan vuoden teemaksi ja samalla haaveiden yhteiseksi nimittäjäksi on kirkastunut hyvinvointi. Haluan voida paremmin niin kehon, mielen kuin sielunkin tasolla. Haluan löytää tasapainon niiden välille ja itseni sieltä keskeltä. Haluan olla enemmän tässä hetkessä ja läsnä - niin itselleni kuin ihmisille ympärilläni. En jatkuvasti murehtimassa menneitä tai huolehtimassa tulevasta. Haluan päästää irti kuluttavista riittämättömyyden ja epämääräisen tyytymättömyyden tunteista. Haluan löytää niiden tilalle asioita, joiden kautta pääsen toteuttamaan koko potentiaaliani ja jotka tekevät minut aidosti onnelliseksi ja hyvinvoivaksi. Haluan siivota elämästäni kaikki ylimääräiset aika- ja energiavarkaat, ja elää jatkossa aina vain yksinkertaisempaa ja täyteläisempää elämää, niin kaupungissa kuin maallakin.

Tämä haave vaatii toteutuakseen monia konkreettisia muutoksia. Olen piirrellyt suunnitelmia, aarrekarttoja ja aikajanoja muistivihkon sivut savuten, seuraavaksi on aika tarttua niistä tukevalla niskaotteella ja ravistella käyntiin. Vasta joululoman aikana olen oikeasti ymmärtänyt, kuinka henkisesti huonovointinen olen ollut koko syksyn ja kuinka se heijastuu myös sosiaalisuuteen, fyysiseen olotilaan ja jaksamiseen. Ja toisinpäin. Jos mikään muu ei olekaan varmaa, niin ainakin se, että näin ei voi jatkua.

Teen koulutustani vastaavaa, mielenkiintoista ja haastavaa työtä poikkeuksellisen mukavassa työyhteisössä. Pääsen tekemään sitä, missä olen oikeasti hyvä ja samalla kehittymään ja kasvamaan. Ja silti joskus tuntuu, että ne omat unelmat joutuvat aina väistymään taka-alalle ensimmäisenä kaiken muun tieltä. Että haluaisin luoda enemmän jotain omaa. Mitä se "oma" on, en ihan tarkalleen vielä tiedä, mutta ajatusten siemenet on jo istutettu ja toivottavasti ne lähtevät itämään ja kasvamaan haluamaani suuntaan. Pari konkreettisen tason ideaa on jo työstövaiheessa.

Blogilla on ollut tässä prosessissa merkittävä rooli, sen pitäminen on avannut minussa pitkään solmussa olleita luovuuslukkoja sekä kirjoittamisen että valokuvaamisen suhteen. Vahvistanut sellaista vaivatonta just do it-asennetta, sitä kun on usein itse suurin este oman luovuutensa virtaamiselle. Ja vaikka blogin pitämiseen kuluu paljon aikaa, vapauttaa se samalla ihan hurjan määrän luovaa energiaa. Haaveilen siis tuottavani Casa-X:ään jatkossa vielä enemmän ja monipuolisempaa sisältöä, intohimolla ja tekemisen ilolla! Ja kehittyväni samalla niin kirjoittajana kuin valokuvaajana.

Torpan suhteen haaveet ovat konkreettisempia ja monet niistä tulevat epäilemättä toteutumaankin alkavan vuoden aikana. Toivon peltikaton valmistuvan keväällä. Ja että saamme ullakon ja saunatuvan kunnostettua vierashuoneiksi juhannukseen mennessä. Ja että kesällä voimme pulahtaa pieneen lampeemme uimaan omalta laiturilta. Haaveissa siintää myös viimeistellyt sisätilat kattojen maalauksineen ja listoituksineen.

Haaveilen keväästä ja siitä hetkestä, kun voin upottaa sormet multaan ensimmäistä kertaa. Kesästä maalla, vihannesten kasvattamisesta ja poneista niityllä laiduntamassa. Sadonkorjuusta ja syksyisistä maastoreiteistä hevosen selässä. Talvestakin.
Ja tietenkin siitä, että saan jakaa kaiken sen yhdessä miehen, koirien ja ystävien kanssa, kaikki hyvinvoivina ja terveinä.

Alkovin ikkunassa haaveillaan lähinnä nakkipaketeista ja seuraavista päiväunista.

Tällaisia haaveita. Tekee hyvää kirjata niitä ihan konkreettisesti ylös ja tsekata muutaman kuukauden kuluttua väliaikatietoja siitä, missä mennään. Vastuu niiden toteutumisesta on kuitenkin hyvin pitkälle omissa käsissä. Kenties raportoin niiden etenemisestä jatkossa blogissakin myös muun kuin Torpan suhteen.

Haastan siis kaikki blogini lukijat kommentoimaan ja kertomaan omista haaveistaan vuodelle 2015!

Valoa kohti

Olen nauttinut maalaisidyllijoulun tarjoamasta sävyskaalasta kaikilla aisteilla. Jouluaatto toi tullessaan oikean talven ja lumen, joka pehmentää maiseman taianomaiseksi ja maalaa sävyjä pimeään.

Salaa huokaisen kuitenkin helpotuksesta, että joulupyhät ovat nyt takanapäin. Lomaa on vielä jäljellä viikko ja saan suunnata katseeni ja ajatukseni kohti valoa ja jättää kuluneen vuoden ihan konkreettisesti taakseni. Olenko ainoa, jossa pitkät pyhät aiheuttavat helposti hieman ristiriitaisia tunnelmia? Joulun aika on mielikuvien avulla ladattu niin täyteen positiivisuutta, hyvää oloa ja "pakkorentoutumista", että tätä mielikuvaa vasten heijastettuna omat negatiiviset tuntemukset, alakulot ja ärsytykset, tuntuvat kokoaan suuremmilta ja niiden havaitseminen saa suorastaan hypähtämään pelästyksestä. Apua miksi mä olen näin pahalla tuulella?! Syyllisyyden tunne lisää ärsytystä ja kierre on valmis. Kun kerrankin on aikaa olla ja kuunnella itseään, kasvaa pään sisäinen papatus välillä niin kovaksi, että sisäänrakennetut korvatulpat olisivat tarpeen vaimentamaan omat ajatukset edes hetkeksi.

(Toisaalta tarkemmin ajatellen, olen ollut kyllä ihan luokattoman pahalla tuulella koko syksyn, joten sinänsä ei mitään uutta. Ja tämä on yksi asia, mihin on tultava, ja tuleekin, muutos.)

Olemme tehneet koirien kanssa päivittäin pitkiä lenkkejä metsässä. Koirat ovat hullaantuneet hangesta ja nauttineet vapaudestaan, minä hengittänyt metsän taikaa sisääni ja tuntenut, kuinka voimat alkavat hiljalleen palautumaan ja mieli virkoamaan.

Siivosin tuvan pöydältä olkipukin jo pois, hyasintti saa jäädä vielä hetkeksi. Se oli symbolisesti kasvattanut uuden nupun, ikään kuin vahvistaakseen päässäni kasvavana velloneet ajatukset siitä, että vuosi 2015 on tuova tullessaan uusia nuppuja, uusia versoja ja uusia hedelmällisiä alkuja, monellakin tasolla. Tervetuloa vaan, olen valmis!

"Even the darkest night will end and the sun will rise" -Victor Hugo-

Kaaos nimeltä kaupunkikoti &ajatuksia ostamisesta

Terveisiä kaaoksen keskeltä! Lauantai-aamuna heräsin ja muistelin nähneeni, että kaiken tämän sotkun ja rojun alla olisi joskus ollut meidän koti. (Tähän sunnuntai-iltaan mennessä, armottoman raivauksen ja imuroinnin jälkeen, olen löytänyt jo osia siitä.) Kahdessa kodissa asumisen varjopuoli on se, että toinen niistä jää aina väkisinkin paitsioon. Meillä se on kaupunkikoti, joka toki palvelee arjen kiintopisteenä, tankkaus-, lepo- ja huoltopaikkana, mutta samalla myös saapuvien ja lähtevien (ihmisten, koirien, pyykkien, ostosten, younameit) loputtomana vaihtoasemana ja maksullisena säilytyslokerona. Lähin sisustamista muistuttava asia on viime aikoina ollut se, kun kerään pyykkiin menossa olevat vaatteet lattialta matkalla makuuhuoneesta kylppäriin tai mies ehtii vihdoinkin avata viikkoja huonosti vetäneen kylpyhuoneen viemärin.

Siis KENEN ja MITÄ nämä roinat ovat ja MIKSI ne ovat päätyneet keittiön lipaston päälle?

Kuluneen syksyn ajan olen ahdistunut yhä enemmän tavaran määrästä ja uuden ostamisesta. Tuntuu, että minne tahansa katsonkin ympärilläni, kotona tai työpaikalla, näen vaan tavaraa, romua ja roinaa. Blogien ja lehtien selailu tarjoaa loputtomasti yllykkeitä ostaa ja hankkia lisää. (Eipä sillä, siivousrätti on heilunut myös lukulistan puolella.)

Ollaanpa nyt rehellisiä: todennäköisesti en tule seuraavan(kaan) vuoden aikana laihtumaan niin paljon, että mahtuisin pieneksi jääneisiin kesämekkoihin ja farkkuihin, joita kassit sisältävät. Ei jatkoon!

Olen viikonlopun aikana tietoisesti raivannut tilaa ympärilleni, kolunnut läpi vaateläjät ja lehtipinot, keittiön kaappien perimmäiset hyllyt ja ruokapurnukat. Meikkipussinkin, sillä kuka tarvitsee viisi vuotta vanhoja huulipunia? (Ei ainakaan ihminen, joka ei koskaan edes käytä huulipunaa.)
Olen kuskaillut pusseja, laatikoita ja kasseja UFF:n vaatekeräykseen, lahjoituksiin, lajitteluasemalle tai roskikseen, naputellut tavaraa myyntiin huuto.nettiin ja erinäisiin FB-ryhmiin. (Ja silti meillä näyttää edelleen tältä.)

JOKU sotkee työhuonetta meidän poissaollessa...

Olen yrittänyt miettiä käyttötarkoitusta, alkuperäistä tai uutta, jokaisen kaapissa pyörivän yksittäisen tavaran kohdalla ja tarkastella sitä ikään kuin uusin silmin; tarvitsenko tätä, tykkäänkö tästä todella? 

Olen yrittänyt piirtää esiin viivaa tarvitsemisen ja haluamisen välille. Kumman puolelle ostoskäyttäytymiseni kallistuu?

Epämääräisiä kasoja ja laatikoita pyörii nurkissa edelleen, mutta tavara tavaralta olo kuitenkin kevenee ja mieli kirkastuu. Ajattelukin sujuu sitä soljuvammin, mitä väljempää ympärillä on. Jospa jatkossa olisi haluamisen ja asioista haaveilun sijaan helpompi keskittyä kaikkeen siihen mitä ON, nyt ja tässä.

"Todellinen vauraus ei synny siitä, mitä olet hankkinut, vaan siitä, mitä olet antanut pois." - David Wolfe

Päivät niinkuin varisparvi raahautuu

Pimeyttä, raskassuotuisia viikkoja ja huonosti nukuttuja öitä, niistä on näköjään tämä marraskuu tehty. Nukun levottomasti ja heräilen aamuöisin päänsisäiseen kirppusirkukseen; tuhannet ajatukset hyppivät ylös-alas-ylös-alas enkä tunnu saavan yhdestäkään kunnolla otetta. Jotain on prosessissa: päätöksiä muotoutumassa ja muutoksia tulossa  - en vaan itsekään vielä selkeästi tunnista niitä tai näe, mihin ne liittyvät. Voin vaan odottaa mitä tuleman pitää. (Kärsivällisyys ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliani.)

Perjantai-iltana olin juuri kantamassa saunalle puita kun taivaalta alkoi leijailemaan ujoja, valkoisia hiutaleita. Pian hiutaleet sakenivat kunnon lumisateeksi ja maailma ympärillä valaistui kuin taikaiskusta. Heti tuntui kevyemmältä hengittää.

Heräsin lauantai-aamuun silti vielä ahdistavien painajaisunien väsyttämänä. Entisöintikurssille lähtö sai tällä kertaa jäädä - totesin tarvitsevani hitaan aamun pitkän kaavan kautta.Vanhenemisessa on se hyvä puoli, että vuosien myötä tulee herkemmäksi kehon tuntemuksille, oppii lukemaan sen viestejä ja tämän kautta kenties vähän armollisemmaksi itseään kohtaan. Joskus on ihan ok jättää väliin ja olla tekemättä. Ottaa rauhassa ja käydä vähän hitaalla.

Joskus mikään ei ole niin tärkeää kuin se, että sytyttää kynttilät heti herättyään, keittää pannukahvia ja hauduttaa vuoden ensimmäisen riisipuuron, unohtuu tuijottelemaan puuhellan liekkejä määrittelemättömän pituiseksi ajaksi ja käy välillä nuuskimassa nukkuvan koiran korvia.

Levollista sunnuntai-iltaa!