lauantai 26. joulukuuta 2015

LEPOA

Tänä vuonna joulu oli kuin maalilinja, jonka yli raahauduin viimeisillä voimilla, kontaten, kynnenaluset kuraa täynnä. Se kuuluisa joulufiilis ei tavoittanut tätä uupunutta edes loppusuoralla. 


En ostanut joululahjoja, en lähettänyt kortteja. Ei nähty ketään eikä menty mihinkään, paitsi kaksistaan torpalle. Joulukoristeluista vastasi pari valkoista hyasinttia, vain koska pidän niiden tuoksusta. Kaikki jouluaiheiset blogikirjoitukset olen järjestelmällisesti jättänyt lukematta jo kuukausia. Tein yhden lanttulaatikon, mies paistoi pienen kinkun. Jouluksi ostettu glögi on vielä korkkaamatta.


Parasta joulussa oli se, kun avattiin vieraita varten ostettu ilmapatja kammarin sohvan eteen, täytettiin se peitoilla, tyynyillä ja koirilla, ja vietettiin makuuasennossa koko joulupäivä. Tähtien sota -leffamaraton pyöri taustalla, minä luin kirjaa ja torkuin sujuvasti vuorotellen kolmen leffan läpi. Lumettomuuteensa turhautunut joulukuu raivosi ulkona ja helisytteli ikkunoita hetkittäin niin, että koiratkin kaivautuivat syvemmälle peittojen alle. Illalla leivottiin pizzaa, kun kumpikaan ei jaksanut väkisin syödä jouluruokia enää kolmatta kertaa. 




Olen koko syksyn odottanut, että minulla olisi tarpeeksi aikaa uppotua tämän kirjan sivuille. Eilen oli aikaa; tempauduin mukaan tarinoihin ja lopulta sisäinen villinainen ulvoi kuuta etäällä, vilahti hädin tuskin silmäkulmassa, pimeiden nurkkien varjoissa. Odotan, että se uskaltautuu lähemmäksi, tekee minuun majansa. 


Olen oikeastaan tosi helpottunut, että joulu alkaa olla jo ohi. Että koko tämä vuosi alkaa olla jo ohi.
Tänään herättiin auringonpaisteeseen. Tuuli kolisutteli vielä nurkissa, lämpömittari vetäytyi jo miinuksen puolelle. Tehtiin pitkä lenkki metsässä, naureskeltiin vapaudesta hurmioituneille koirille. Niillekin taisi pötköttely tehdä ihan hyvää.
Onko syynä sitten yötaivaalla loimottava täysikuu vai parin päivän totaalilepo, mutta energiat palautuvat hiljalleen, keräytyvät ja tiivistyvät ympärilleni. 
Tuntuu, kuin pystyisin ajattelemaan kirkkaasti ensi kertaa viikkoihin.

(Kuulen hänet jo lähempänä, roaarrghh!)

maanantai 14. joulukuuta 2015

VALOA


Vihdoinkin; lunta, valoa! Eilen ollessani koirien kanssa aamulenkillä, taivas yläpuolellamme tiivistyi pumpuliksi. Tunsin lumisateen luissani jo hetkeä ennen kuin ensimmäiset valkoiset hiutaleet, siinä vaiheessa vielä ujot ja pienet, leijailivat maahan.


Tänään aamupäivällä havahduimme miehen kanssa läppäreittemme ääreltä kun kirkas valokiila yhtäkkiä leikkasi tuvan poikki. Aurinko! Valo viipyili vain hetken, kiersi nurkat kuin tarkastaakseen kaiken olevan kunnossa, laskeutui metsän reunan taakse kun vasta etsin kameraa ja kiskoin ulkovaatteita päälle. Ei se mitään, jo nämä pienet hetket riittivät lataamaan akkuja alkavan viikon varalle ja viimeiseen puristukseen ennen joulua. Sielu tuntuu heti muutaman kilon kevyemmältä.


 
Iso Vaalee oli lumen vuoksi onnesta sykkyrällä. Raukka ei varmaan ole aiemmassa elämässään päässyt kunnolla kuoputtamaan lunta, niin onnellisena se pöllytti menemään. Kukkapenkissä, tietenkin. En jaksa pahastua tai komentaa, korjataan kuopat keväällä sitten.


Väitän, että aurinko on kuluneen syksyn aikana paistanut keskimääräistä useammin maanantaisin.

Tottakai, tietenkin aina juuri silloin, kun parin sysipimeässä sateessa vietetyn päivän jälkeen suuntaamme auton nokan kohti kaupunkia. 

Valoa alkavaan viikkoon!

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Joulumieli...


...kiteytyy hyvin pitkälle tähän kuvaan. Minun ja levollisen joulufiiliksen välissä on vielä lukematon määrä deadlineja, palauttamattomia tehtäviä ja kaksi tenttiä. Kaksi viikkoa tuntuu ikuisuudelta.

Olen pyörittänyt Instagramin puolella pienimuotoista DogXmas-kalenteria, josta yllä oleva kuvakin on napattu. Blogi tulee olemaan enemmän tai vähemmän tainnoksissa kunnes tehtäväpino tuosta hieman pienenee. Siihen saakka; jaksaa, jaksaa!