torstai 6. huhtikuuta 2017

Työhuone


Se oli oikeastaan yksi ratkaisevia asioita ostopäätöstä tehdessämme. Molemmille omat työhuoneet. Minulle omalla sisäänkäynnillä, joka mahdollistaa tulevaisuudessa vaikka millaisten suunnitelmien ja putiikkihaaveiden (Sanoinko sen oikeasti ääneen, iik!) toteuttamisen. Nurkassa kaunis pönttöuuni, jota ei ainakaan toistaiseksi olla ottamassa lämmityskäyttöön. Mieltä se lämmittää kyllä joka kerta, kun katse siihen osuu.
Valtava ikkuna, josta voin vain katsetta hieman nostamalla seurata pihamaan tapahtumia.


Kauniisti kulahtanut metallijakkara meillä oli jo Helsingin kodissamme. Löysin sen tori.fistä, ja samana päivänä sairastuin. Ei auttanut vaikka jalat melkein pettivät matkalla autoon ja tärisin ostosreissun läpi kuumehoureissani, jakkara oli saatava! Ja kannattihan se: kuume meni ohi, ostos ihastuttaa edelleen.


Työhuoneen sisustus asettui paikoilleen kuin itsestään, vaikka pohja onkin kolmen oven takia hieman haastavan mallinen. Mitään uutta ei varsinaisesti hankittu, vaan kaikki huonekalut olivat joko entuudestaan tai saatuja. Vanha, upea työpöytäkin päätyi meille toisen hankinnan yhteydessä, puolivahingossa ja puoli-ilmaiseksi. Tunnelmasta tuli juuri sellainen, kuin olin pitkään haaveillut, mutta mitä en koskaan edellisessä kodissa osannut nähdä.



Ja se sama hohtava valo, joka seuraa läpi asunnon, huoneesta toiseen.  


Työhuoneen seinälle pystytettiin Vaiennut sotilas-näyttelyni viimeinen näytös. Viime keväänä näyttelyn aikana päätin, että tämä kuva tulee työhuoneeni seinälle. Silloin en vielä tiennyt, missä tuo työhuone tulevaisuudessa sijaitsee. Vaarini ei koskaan ehtinyt kuulemaan päätöksestäni muuttaa takaisin Hämeeseen. Uskon, että hän olisi ollut tästä tiedosta onnellinen. Näiden käsien suojeluksessa on hyvä olla ja tehdä töitä. Jos joku, niin ne tietävät, mitä kova työ on.


30-luvun piironki on mummolan peruja. Ei ehkä huonekaluna maailman käytännöllisin, mutta se on yksi harvoista asioista, joka minulla on mummolasta muistona. Tuntuu hykerryttävältä ajatella, että tuohon peiliin olen katsonut kenties elämäni ihan jokaisena vuotena.


Hieman hävettää myöntää, että olin ehtinyt jo unohtaa työpöydän valaisimen olemassaolon, kunnes viime kesänä muuton yhteydessä kaivoin sen pihavarastosta esiin. Kappas, tällainenkin! Uudessa kodissa sekin löysi viimein paikkansa. (Vanhaan se ei olisi oikein sopinutkaan.)


Vanha liinavaatekaappi oli aiemman kodin makkarissa. Nyt se imee sisäänsä kaiken epämääräisen sälän ja parempaa hetkeä odottavat DIY-projektit. (Minähän kun olen tunnetusti niin kova käsityöihminen, hah!) Kaapin päälle olen kasannut kaikkea esteettisesti miellyttävää, joku voisi puhua myös alttarista.

Kortti on äärettömän lahjakkaan Meri Mortin käsialaa.
Sen sanomassa tiivistyy konkreettisesti kaikki, mikä on tärkeää.

(Ainakin ihmiselle, jonka mielestä sellaiset "usko unelmiisi"-jutut tuntuvat hieman liian laveilta.)

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Sumuisen meren sävyt



Kun neljä vuotta sitten ostimme Torpan, hamstrasin onnessani kirppareilta retrokuoseja, värikkäitä emaliastioita ja mummolameininkiä. Nyt huomaan tyylini kehittyneen – tai ehkä kasvaneen – luonnonläheisempään suuntaan. Peltimukit js retrokuosit on jo suurelta osin kierrätetty eteenpäin. 


Väripaletistani on jo pitkään löynyt maan värejä ruosteisilla, murretuilla ja poltetuilla sävyillä höystettynä. 60-70-luvulle kumartavia värejä, jotka aika (tai paahtava aurinko) on hionut kauniin kulahtaneiksi ja mattapintaisiksi.

 
Tällä hetkellä puhuttelevat erityisesti heräilevän metsän värit sekä vihreän ja turkoosin sävyt, joilla sumuisen meren aallot on maalattu. Olohuoneen kaakelitakasta se alkoi, sitä tuijottaessa tulee mieleen samea lainehtiva meri. Tätä värimaailmaa olen nyt kantanut kotiin kirppareilta erilaisten ruukkujen muodossa. 
Olen aina hieman vierastanut turkoosia ja sinisen sävyjä, joten mielenkiintoista seurata, mihin tämä vielä johtaa. 





Mitä värejä siellä ruudun toisella puolella tällä hetkellä suositaan?

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Kammarin uusi matto


Niin ihana kuin kammarin edellinen matto olikin, osoittautui se käytännössä toimimattomaksi. Matto oli hitusen liian iso, hankala imuroida ja koirat vetivät sen solmuun joka kerta ohi kirmatessaan. Rullasin maton varastoon odottamaan parempia aikoja (ja eräänkin ullakkorempan valmistumista.)



Myönnän; vaikka normaalisti karsastan sisustuslehdistä tuttuja trendejä ja kollektiiviseen sisustustajuntaan iskostettuja must have-asioita, aidosta berberi-matosta haaveilin minäkin. Sellaisen hankkimiseen oli vain kaksi estettä:

1. Koirat. (Lue: koirankarvat, koiran tassut ja kuukausia kestävät kurakelit.)

2. Raha. Kuka hullu oikeasti maksaa matosta liki 700 euroa?! Tai siis kuka hullu, kahden koiran omistaja, maksaa matosta ylipäänsä kirpparihintaa enempää? (No minä, koska Elloksen alekupongit.)

Minulla on teoria siitä, että mitä arvokkaampi jokin sisustustekstiili on, sitä suuremmalla todennäköisyydellä se vetää puoleensa rapatassujen lisäksi myös punaviiniläikkiä ja teinikoiran hammaskalustoa. Muistelen riemulla (...) sitä hetkeä, kun kaikkien kahden pennin kirpparityynyjen seasta löysin sen ainoan rahalla ja varta vasten hankitun, Saana & Ollin Maailman synty -tyynyn, tuhannen pi**un päreiksi syötynä. Ei naurattanut. 

 
Kuvan koira ei liity tapaukseen. Ainakaan omasta mielestään.
 

Sävyvaihtoehtoja oli kaksi, valitsin sen ruskeamman. Maton tekstuuri ja sävy antaa hieman enemmän anteeksi myös sotkuille. Aleklikkailuiden jälkeen matolle jäi hintaa hieman reilu satanen ja aito ellos-berberi saapui jo samalla viikolla postiin. 

Vaikka nyt itse sanonkin, se on kammariin aivan täydellinen.




tiistai 7. maaliskuuta 2017

Sivellin käteen ja hommiin

Tarkoitukseni oli jo viime viikolla esitellä tarkemmin aikaansaannoksia Torpalla, mutta niin se vaan liki 1,5 viikkoa taas vierähti edellisestä. Toisaalta työrintamalla tapahtuu nyt niin riemastuttavia asioita, ettei haittaa, vaikka ne (toistaiseksi) vievät valtaosan hereillä viettämästäni ajasta. Sen verran uskallan paljastaa, että jos pari vuotta sitten vielä kuumeisesti pähkäilin, miten saisin töideni lakipisteen kallistumaan niin, että voisin viettää entistä enemmän aikaa maalla, niin nyt ollaan siinä tilanteessa jo hyvin, hyvin konkreettisesti.


Asiaan. 3,5 vuotta harkintaan, vajaa tunti toteutukseen. Siinä tunnusluvut ajalle, jonka tuvan muuriseinän maalaaminen säädylliseen kuntoon vaati. Siis kolme ja puoli vuotta tuijottelin tuskaisena kusenkeltaista seinää, kunnes eräänä päivänä tartuin siveltimeen ja maalasin sen. (Okei, maalaamista edelsi myös maalinostoreissu rautakauppaan, mutta tekosyitä, tekosyitä. On sitä rautakaupassakin vierailtu 3,5 vuoden aikana sen sata kertaa aiemminkin.) 



Kysyn vaan, että miten suuriksi ja hankaliksi asiat voivat pään sisällä paisua, kun niitä aina vaan lykkää eteenpäin? Jatkossa taidan toteuttaa tätä metodia muuallakin elämässä. En mieti liikaa, en suunnittele, en laske oikeaa ajoitusta tai planeettojen asentoa, vaan teen. Vähemmän pähkäilyä, enemmän tekemistä. Tartun niin sanotusti siveltimeen, ennen kuin ehdin edes päättää, huvittaako. 


Maaliksi valikoitui Tikkurilan superlateksi sen lämmönsieto-ominaisuuksien vuoksi ja sävyksi maitokahviin taittava Angora, koska halusin seinään hirsipinnan kanssa keskustelevan, lämpimän sävyn. Superlateksin lämmönkesto ei tosin ole aiemman kokeilun perusteella ihan vakuuttanut, puuhellasta paloi vanha tiilenpunainen maalipinnan läpi jo parin polttokerran jälkeen. Toisaalta takan muuriseinä ei lämpene ihan yhtä kuumaksi, joten katsotaan mitä tapahtuu. Nappasin maalikaupasta Tikkurilan Color Now -lehden mukaan, ja kotona sen sivuilta paljastui, että Angora on valittu vuoden 2017 väriksi. Hah, meikällä on ilmiselvä trendinenä.


Valkoinen (...) takka nousee nyt mielestäni kivasti taustasta esiin. Vielä Enää puuttuu katon maalaus, kattolistat, oviaukkojen reunuslistat ja kipinäsuoja. Toivon mukaan niiden kanssa ei haaveilla ihan yhtä pitkään. Seuraava haaste: sinkitty harmaa vai kuparinen kipinäsuoja?

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Parasta reissaamisessa on kotiinpaluu



Niin paljon kuin matkustamista rakastankin, on kotiinpaluu usein matkan paras osuus. Reissussa aistikanavat joutuvat jatkuvasti venymään ääriasentoon uuden edessä: kaikki näyttää, kuulostaa, tuoksuu ja tuntuu vieraalta, erilaiselta. Makoilu rantatuolissa meren kohistessa taustalla on toki rentouttavaa, mutta esimerkiksi isot, äänekkäät väkijoukot (joita Bangkokin kaltaisessa suurkaupungissa on mahdotonta välttää) saavat olon tuntumaan helposti väsyneeksi, ärtyneeksi ja jotenkin ahtaaksi. 




Reissun jälkeen olemme viettäneet useamman viikonlopun Torpalla. Elämä siellä on jo niin vahvasti selkäytimessä, että aistit voivat olla ikään kuin lepotilassa: varmoin liikkein löydän tieni pihan poikki saunalle, koska lumikerrosten altakin tiedän, missä polut kulkevat. Öisellä vessareissulla en jaksa sytyttää valoja, vaan kuljen reitin pelkän liikemuistin varassa, pöydänkulmia väistäen. Aamuisin osaan sanoa melko tarkasti kellonajan vain katsomalla, mistä kulmasta valo piirtää esiin kammarin ääriviivat. Äänimaisema on niin tuttu (jääkaapin hurina, vanhan talon natina ja kolina, hiirien tepastelu vintillä) että jo pieni, tuskin kuultavissa oleva poikkeama siinä saa valpastumaan; jokin muuttui, mitä tapahtui? 


Ja se tunnelma, jota en osaa oikein edes sanoittaa. Pehmeä ja pyhähtynyt, ajaton. Kuin pehmustettu ilmakupla keskellä metsää ja hiljaisuutta.




Torpalla ei ole pitkään aikaan tapahtunut oikein mitään mainitsemisen arvoista, tuntuu kuin venähtänyt kattoremppa olisi pistänyt kaikki muutkin ideat ja projektit välitilaan. Nyt vain odotellaan: lumien sulamista, remppamiesten saapumista, puutarhakauden alkua. Viikko sitten maljakkoon katkomieni mustaherukan oksien puhkeamista vihreään; tänä viikonloppuna silmut jo pullistelivat lupaavasti. Sitä hetkeä, kun torppa on taas täynnä elämää, vehreyttä ja energiaa. Toivon kovasti, että minulla on teille tulevan kevään aikana paljon tarinoita kerrottavaksi.  


Hetkinen! Tapahtuihan siellä jotain: maalasimme vihdoinkin tuvan takan hormiseinän. Suunnittelu kesti 3,5 vuotta, toteutus 30 minuuttia. Lisäkuvia luvassa myöhemmin. Kuvissa vilahtaa myös jotain muutakin uutta, arvaatteko? (Ei, emme ole hankkineet lisää koiria. Tällä kertaa.)

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Tuokioita torpalla


Torpalla vallitsee harras pysähtyneisyyden tila. Pehmeä lumipeite peittää lohdullisesti alleen aitaa vasten kasatut pellinpalaset ja muut remonttijätteet, tekemättömät pihatyöt ja keskenjääneet projektit. Rakennustelineet unohtuivat niille sijoilleen syksyllä – nyt niitä ei enää kannata purkaa pois ennen kuin työt taas käynnistyvät. Toivottavasti pian.



Aamiaisella unohdun lukemaan kirjaa niin, että mies hoputtaa pukemisessa. Koirat ovat käyneet jo pihalla aamupissalla ja seuraavat jokaista liikettäni tuvan pöydän alla väijyen – ne tietävät, että kohta lähdetään metsään.





Olen varma, että maalla kello käy eri tahtia kuin kaupungissa. Päivät täyttyvät hitaista mutta aikaavievistä askareista: puiden kantoa, tulien sytyttämistä, petivaatteiden tuulettamista, kaupungista mukana tuotujen puhtaiden viikkaamista kaappiin. Lounaskeitto tulille. Antaudun raukealle tunnelmalle ja sysään ajatuksen varastohuoneen siivouksesta ensi kertaan. En jaksa avata edes läppäriä, vaikka yksi juttu odottaa viimeistelyä – tuskinpa sitä kukaan sunnuntaiksi kaipaa? 



Hämärä laskeutuu jo horisontissa. 
Tällä kertaa olen valppaana ja kiirehdin sinisen valon hetkellä pihalle kameran kanssa. 
En voi olla miettimättä tulevaa lomareissua ja sitä, 
että seuravan kerran pihamaata kuvatessani ollaan jo lähellä kevään kynnystä.