Tunsin, kuinka energia nousi ja kerääntyi nukkuvan yläpuolelle ja katosi hiljalleen pois. Tilanne ei ollut niin tuskaisen hajottava kuin etukäteen pelkäsin, oikeastaan se oli hyvinkin rauhallinen, enää ei ollut kiire mihinkään. Vaikeinta oli astua ulos huoneesta, kun teki mieli vielä kerran palata takaisin ja nuuhkia pähkinälle tuoksuvia silkkisiä korvia, yhä lämpimiä.
Ajattelen, että jokaisella eläimellä on meille jokin elämänmittainen kotiläksy annettavanaan. Lyytin oppikirjassa oli minulle omat kappaleet kärsivällisyydestä, luottamuksesta, huumorintajustakin. Viimeisenä seurasivat luvut luopumisesta ja surusta. Sitten on jäljellä enää kiitoslista, se on pitkä. Takakansi sulkeutuu viimeisen kerran mutta koiran minulle opettamat asiat on tallennettu sydämeeni, jossa voin palata niihin aina uudelleen.
Suru on valtava mutta jollain tapaa lohdullinen. Se hyökyy aaltoina päälle ja vie mennessään, palauttaa kuitenkin takaisin pinnalle. Kyynelten läpi voin nähdä surun kuulaan kauneuden. Kipu on voimakasta mutta ei liian musertavaa. Tiedän, että lohduttomien iltojen jälkeen tulee aina uusia aamuja, jolloin kipu on taas askeleen verran etäänpänä. Ikävä on kuin vieras varjoni vastarannalla, se kulkee mukanani ja seuraa askeleitani, kuitenkin kohteliaasti pienen etäisyyden päästä. Ajan myötä meistä tulee vielä tuttavia.
Hyvää matkaa rakas ystävä, Elämäni Suuri Vartijakoira. Nyt saat makoilla kaikista isoimpien kivien päällä ja vahtia rauhassa, vapaana ja ilman kipuja. Jonain päivänä me vielä tavataan.