tiistai 30. kesäkuuta 2015

Suru saapui taloon

Viime viikolla hän katsoi minua vakavana ja sanoi että mamma, nyt on tullut aika päästää irti. Ei jaksanut enää ulkoilla, ei leikkiä pikkuveljen kanssa kuten vielä edellisellä viikolla. Viikonloppuna hän valmistautui omalla tavallaan lähtöön ja muuttui, kipulääkityksestä huolimatta, hetki hetkeltä levottomammaksi ja tuskaisemmaksi. Tiesimme, että päätöksen aika on koittanut. Maanantai-aamuna mieheni soitti elämänsä raskaimman puhelun, sen johon en itse enää itkultani pystynyt. Tuplasin kipulääkkeen ja viimeiset tunnit vietimme takapihalla, söimme lihapullia ja pussailimme paljon, se oli Lyytin pravuuritemppu.


Ensimmäisen rauhoituspiikin jälkeen ahmatti kuono hamuili vielä lihapullapussille ja vasta toinen rauhoittava sai hänet asettumaan aloilleen. Olimme vieressä loppuun asti, silittelimme ja rapsuttelimme, kuiskailin korvaan että vie terveiset kaikille tutuille. Vedimme viimeisen henkäyksen yhdessä samaan aikaan ja hän nukahti syliini uneen, josta ei koskaan enää herätä. Elämän ja kuoleman välillä on lopultakin vain yksi pieni silmänräpäys.


Tunsin, kuinka energia nousi ja kerääntyi nukkuvan yläpuolelle ja katosi hiljalleen pois. Tilanne ei ollut niin tuskaisen hajottava kuin etukäteen pelkäsin, oikeastaan se oli hyvinkin rauhallinen, enää ei ollut kiire mihinkään. Vaikeinta oli astua ulos huoneesta, kun teki mieli vielä kerran palata takaisin ja nuuhkia pähkinälle tuoksuvia silkkisiä korvia, yhä lämpimiä.

Ajattelen, että jokaisella eläimellä on meille jokin elämänmittainen kotiläksy annettavanaan. Lyytin oppikirjassa oli minulle omat kappaleet kärsivällisyydestä, luottamuksesta, huumorintajustakin. Viimeisenä seurasivat luvut luopumisesta ja surusta. Sitten on jäljellä enää kiitoslista, se on pitkä. Takakansi sulkeutuu viimeisen kerran mutta koiran minulle opettamat asiat on tallennettu sydämeeni, jossa voin palata niihin aina uudelleen.

Suru on valtava mutta jollain tapaa lohdullinen. Se hyökyy aaltoina päälle ja vie mennessään, palauttaa kuitenkin takaisin pinnalle. Kyynelten läpi voin nähdä surun kuulaan kauneuden. Kipu on voimakasta mutta ei liian musertavaa. Tiedän, että lohduttomien iltojen jälkeen tulee aina uusia aamuja, jolloin kipu on taas askeleen verran etäänpänä. Ikävä on kuin vieras varjoni vastarannalla, se kulkee mukanani ja seuraa askeleitani, kuitenkin kohteliaasti pienen etäisyyden päästä. Ajan myötä meistä tulee vielä tuttavia.


Hyvää matkaa rakas ystävä, Elämäni Suuri Vartijakoira. Nyt saat makoilla kaikista isoimpien kivien päällä ja vahtia rauhassa, vapaana ja ilman kipuja. Jonain päivänä me vielä tavataan.


keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Puutarhuripäiväkirjat

Ennakko-odotuksista huolimatta en ole vielä(kään!) onnistunut näivettämään puutarhan satoa. Toki säännöllisellä kastelulla (olen viettänyt käytännössä koko alkukesän maalla) ja itseään pihtaavalla helteellä saattaa olla osansa asiassa.


Kasvihuoneessa rescue-tomaatit voivat pulleasti ja niitä on PALJON. (Tai siis paljon ja paljon, ainakin verrattuna viimevuotiseen kolmen tomaatin satoon...)

Kasvihuonekurkkukin kukoistaa. Viisaammat, kertokaa pitääkö tuolle kukinnalle tehdä jotain?


Loppusijoituspaikkaa odottavat kesäkurpitsan taimet sinnittelevät kaikissa keltaisen vihreän sävyissä. Kunhan pääsevät istutuslaatikkoon kunnon multaan niin uskon heidän toipuvan. *kop, kop* Rosmariini porskuttaa menemään onneksi lähes pyhällä hengellä, issekseen.
Mansikka-amppelista olen noukkinut päivittäin marjaa aamujogurtin sekaan. Njams!


Kasvihuoneen vieressä istutuslaatikoissa majailevat ruohosipuli, lehtipersilja, salottisipulit, rucola ja pinaatti, kaksi jälkimmäistä puskevat vasta alkuja pinnalle.


 Ruohosipulin kukinta yllätti puutarhurin. Onko se ihan normaalia?
Lipstikka taas... no ei edes puhuta siitä sen enempää. Lipstikkapensas kasvaa ihan kreisinä. Vaikka söisin koko kesän lipstikkakeittoa, silppuaisin sitä tuoreeltaan jokaiseen tekemääni ruokaan, kuivaisin lehtiä talteen, lahjoittaisin niitä sukulaisille, ystäville ja kylän joutomiehille, niin siitä jää silti todennäköisesti puolet käyttämättä.


Tein vanhoista autonrenkaista lisää istutuslaatikoita toisaalle ja retiiseillä on siellä ihan omat bileet menossa. Jälkimmäinen rengas odottaa vielä asukkaitaan. (Kenties lisää retiisiä?)

Noh, kaikki taimeni eivät kuitenkaan olleet yhtä onnekkaita. Kuten kuvasta näkyy, meille ei ole tänä vuonna tulossa keräkaalia kuin korkeintaan kaupan hyllystä. 

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Terveiset syreenipuun alta

"I lost myself on a cool damp night
Gave myself in that misty light
Was hypnotized by a strange delight
Under a lilac tree..."




 "I made wine from the lilac tree
Put my heart in its recipe
It makes me see what I want to see
and be what I want to be..."

"When I think more than I want to think
Do things I never should do
I drink much more that I ought to drink
Because (it) brings me back you..."

Päivät vierivät eteenpäin vielä pari viikkoa jatkuvan kesätyön merkeissä. Iltaisin olen niin fyysisen työn uuvuttama (mutta onnellinen!), etten ole jaksanut avata läppäriä vaan käytän vapaat tunnit mielummin uudenlaiseen kukoistukseen kasvaneen puutarhani hoitoon tai saunan terassilla tyytyväisenä hykertelyyn. (Hihittelen muun muassa sille ajatukselle, että mulla oikeasti on, yli kolmekymppisenä, kesäduuni. Ja että sen ansiosta olen kadottanut sekä muutaman kilon että kaikki niskajumit ja hymyillyt enemmän kuin kuukausiin. Alan vaihto hortonomiksi on käynyt mielessä useamman kerran.)

Kesä antaa vielä odottaa itseään mutta syreeni tuoksuu huumaavana illoissa ja se riittää nyt. Jos ette kuule minusta enää ennen juhannusta, niin tiedätte kuitenkin että kaikki on täällä jotenkin simppeliä, paikoillaan ja hyvin.

(Lilac wine -biisin nerokkuudesta kertoo jo se, että sen on levyttänyt peräti kaksi rakastamaani artistia, Nina Simone ja Jeff Buckley. Molemmat täydellisiä versioita omalla täydellisen erilaisella tavallaan.)

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Arki, lottovoittoa parempi


Taivaalta satoi aamulla tiskirättejä ja ikkunan takana oli synkkää kuin marraskuussa. Ei haittaa. Somessa jengi mekastaa hallitusneuvotteluista ja leikkauslistoista. Ei kiinnosta. Koiranruoka on loppu ja tiskialtaassa monen päivän pesemättömät astiat. Hymyilyttää vaan. Olen kiitollinen tästä päivästä tällaisenaan, koska millään muulla ei ole mitään väliä paitsi sillä, että mun mies pääsee toivottavasti huomenna sairaalasta kotiin ja sillä on kaikki nyt hyvin. Meillä on kaikki nyt hyvin. Veronkiristykset, sähkölaskut, kauppareissut ja likapyykit, antaa tulla vaan, mikään ei enää hetkauta!

Hassua ja hieman pelottavaakin tajuta, kuinka tiukasti vuodet ovat sitoneet meidät yhteen. Toisen poissaolo, erityisesti tällaisessa tilanteessa, tuntuu lähes fyysisenä kipuna; ihan kuin puolet raajoista olisi amputoitu pois. Koiratkin kaipaavat puuttuvaa lauman jäsentä, ne ovat rauhattomia, hakeutuvat koko ajan lähelle ja säntäävät ulko-ovelle pienimmästäkin rapinasta.

Seuraavaksi aion hukuttaa teidät postauksiin arkisista asioista, kepeydestä, vihreydestä ja vehreydestä. Ja iloitsen siitä, että mun ei tarvitse toivottavasti enää pitkään aikaan kävellä Meilahden tornisairaalan ovista sisään. Sairaalat ovat aina saaneet vatsanpohjassa rutistelemaan ikävästi.


maanantai 1. kesäkuuta 2015

Piti kirjoittaa

Piti kirjoittaa meidän valmistuneesta saunaterassista. Puutarhakuulumisia. Mun uudesta letkeästä kesäduunista, taimien kasvusta, käen kukkumisesta ja alkukesän valloittavasta vihreydestä. Piti kirjoittaa kaikesta tästä, arkisesta ja kepeästä. Nyt toivon, enemmän kuin mitään, että saisinkin kirjoittaa vaan niistä.



Piti kirjoittaa myös viikonlopun reissusta löytökoiratarhoille Viipuriin. Se reissu ei ollut arkinen eikä varsinkaan kepeä, mutta antaisin mieluusti ottamieni valokuvien puhua puolestaan.



Miten yhtäkkiä ja silmänräpäyksessä elämä voikaan iskeä jalat alta ja jättää tien poskeen henkeä haukkomaan. Nyt vaan istun ja odotan soittoa sairaalasta, jonne mieheni vietiin eilen illalla ambulanssilla äkillisesti alkaneiden oireiden vuoksi. Odotan, odotan, poltan tupakan ja odotan. Päässä pyörii kaikenlaista, hoen itselleni että ne ovat vain ajatuksia, eivät totta.



Yritän nieleskellä alas salaattia, kyyneleitä ja vatsan pohjasta hitaasti ylös nousevaa pimeyden tunnetta. Jos nyt puhelin soi, ja se on lehtimyyjä, niin saatan ehkä tappaa sen linjoja pitkin.