Aika päästää irti

Jo vuoden vaihteessa aavistin voimakkaasti tämän vuoden tuovan mukanaan paljon muutoksia. Isoja ja pieniä, monella eri tasolla, niin oman pään sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Oikeassa olin, niitähän tulvii sisään ihan kiihtyvällä tahdilla.

Muutoksissa asuu siemenet lupauksille, mahdollisuuksille ja uusille aluille, mutta usein ne vääjäämättä tarkoittavat myös irtipäästämistä, luopumista, menettämistäkin. Haikeaa, surullista, lopullista.

Viime viikonlopun vietimme Hollannissa hevifestareilla humputtelemassa. Reissun aikana Suomesta hoitopaikasta kantautui tieto, että äkillisesti alkaneet oireet olivat johtaneet eläinlääkärikäyntiin ja lisätutkimuksiin. Vanhemmalla koirallamme on iso, laajalle levinnyt kasvain, todennäköisesti pahalaatuinen, ja mitään ei ole tehtävissä.

Reissun ajan työnsin asian mielen takahuoneisiin, en halunnut ajatella.

Alitajunta, aavistus tai mikälie on kuiskinut korvaani, supissut että tämä tulee olemaan viimeinen yhteinen vuotemme. Nyt aikaa on jäljellä ehkä viikkoja, kenties kuukausia. Kipu, tai sen poissaolo, määrittelee yhteisen loppusuoramme pituuden. Antibioottikuuri auttaa akuutteihin oireisiin mutta jatkuvaan kipulääkitykseen ei lähdetä, sen olen parhaalle ystävälleni velkaa.
 

Tänään olen pysähtynyt lukuisia kertoja tuijottamaan levollisena tuhisevaa koiraa, silittelemään täplää heti siinä silmien yläpuolella, nuuhkimaan popcornitassuja ja hautaamaan kyyneleitä sen silkinpehmeään turkkiin.

Pyörittelen käsissäni eläinlääkärin lausuntopaperia. Kun kivut lisääntyvät, on aika luopua koirasta, siinä sanotaan.

Selaan läpi vanhoja valokuvia, ihmettelen kuinka nopeasti se on harmaantunut, miten en ole huomannut aiemmin.

Hetkittäin ajattelen selkeän järkevästi: otan selvää tuhkauksesta, mietin minne ne haudataan (torpalle metsän reunaan vaahterapuun alle), pitäisikö vielä konsultoida toista eläinlääkäriä. (Ei, ei enää.)

Mietin, että olisko kuolema ns. äkkilähtönä parempi kuin tämä tietoinen raastava luopuminen, kun itken omaa suruani vaikka toinen vielä pötköttää viereisessä huoneessa. Mietin vähentääkö etukäteen itkeminen kyynelien määrää jäähyväisten hetkellä, miksi tuntuu kuin se olisi jo poissa vaikka on vielä siinä. Ehditäänkö vielä torpalle, kiven päälle vahtimaan, piilottamaan pihalle luita, sitähän se rakastaa. Miksi kirjoitan tätä vaikka voisin olla siellä, viereisessä huoneessa, vielä vieressä.

Milloin tiedän hetken koittaneen, miten selviän siitä reissusta itse hengissä, mitä tämä on sitten kun jo nyt tuntuu näin lamaannuttavan kuristavan lohduttomalta. Väsyttää jo ajatuskin tulevan surun määrästä ja läpikäynnistä, poislähtevillä on kuolemassa aina se helpoin rooli.

Menen viereen sohvalle, se vaihtaa asentoa paremmaksi kainalossa rapsuttelua vaatien. Paras ystäväni kohta kymmenen vuoden ajalta. Pysäyttäkää aika tähän edes hetkeksi, vetäkää käsijarru kiinni.
Tiedän, että on aika päästää irti, vaan en olisi vielä ollenkaan valmis luopumaan.

Koiranpentuterapiaa

Olen ollut jo parin kuukauden ajan vapaa maanantai-perjantai klo 9-17 työrytmistä (mikä rehellisesti sanottuna ei koskaan oikein sopinut minulle, olen parhaimmillani aikaisin aamulla ja myöhään illalla, tunnit lounaan jälkeen voidaan työskentelyn kannalta unohtaa ihan suosiolla.) Vapaasta rytmistä huolimatta sunnuntai-illat tuntuvat edelleen hieman ahdistavilta  ja maanantait ovat aina maanantaita, tympeitä ja kankeita. Ihan kuin maanantaiangsti olisi jokin meihin sisäänrakennettu ominaisuus, josta mielen on hankala päästää irti? Oikeastihan se on vaan yksi päivä muiden joukossa ja aloitus yleensä ihan siedettävälle ja monia mukavia asioita sisältävälle viikolle.

Tämä maanantai alkoi harmaana ja synkeänä eikä työtehokkuuttani varsinaisesti edistänyt hoitoon tullut teinihirviö, jollaista ei sovi päästää silmistään hetkeksikään. (Tai jos päästät, se imuroi silmänräpäyksessä sohvatyynyjen välistä kolikot ja juoksee ne suussa ähäkuttimaisesti sinua karkuun tai muotoilee eteisessä uusiksi rakkaimpia nahkatennareitasi.) Jossain kohtaa aamupäivää luovutin, totesin seuraavaan deadlineen olevan vielä pari päivää ja päätin omistaa maanantain teinarin kanssa peuhaamiselle. Mielialakin nousi, kun ei tarvinnut tuntea syyllisyyttä huonosta keskittymiskyvystä ja aikaansaamattomuudesta vaan sain keskittyä syömään riiviön kanssa nakkeja.

Ja väsähtäähän se pahinkin riekkupylly lopulta. Keitin teetä, istahdin läppärin kanssa sohvalle ja huokaisimme syvään meidän vanhuskoirien kanssa. Muistin myös, miksi meille EI tule koiranpentua.

Minulla on ratkaisuehdotus Suomen kasvaviin mielialalääketilastoihin. Resepteihin voitaisiin lääkkeiden sijaan/lisäksi kirjata nukkuvan koiranpennun säännöllistä tuijottelua ja tuoksuttelua. Pienilläkin kerta-annoksilla on vahvasti antidepressantinen vaikutus. Tämä hoitomuodon huonona puolena on toki se, että siihen jää helposti koukkuun.