Totta vai tarua

Kävin viime sunnuntaina paikallisella parkkihallikirpparilla. Tunnelma oli hyvällä tavalla 90-lukumainen; hallissa tuoksui kahvi ja makkara, ihmiset tervehtivät myyjiä ja katsoivat toisiaan silmiin, lasitavaramyyjien joukosta tunnistin nopeasti harjaantuneella kirpparivainullani amatöörimyyjät. Ne parhaat pöydät.

Eräässä pöydässä silmiini osui kynttilälyhty: metallinen, roikkuva, patinoitunut ja kolhuinen. Myyjän kertoman mukaan tämä yksilö on tosi vanha, paljon nähnyt, Valamon luostarista peräisin. Hinta saatiin neuvoteltua sopuisaksi enkä voinut olla ostamatta. 

Tietenkään, nämä tällaiset aina jotenkin löytävät minut.

En voi tietää varmaksi, pitikö kertomus paikkansa. Valamon luostarista tai Intiasta tai Tokmannilta, who knows. Ja sillä ei oikeastaan ole merkitystä, koska joskus hyvä tarina on totuutta ihmeellisempi. Tarina valloittaa ja vie mukanaan, piirtää mieleemme uudenlaisia, ennennäkemättömiä kuvia. Hyvää tarinaa jaetaan eteenpäin, se alkaa elää omaa elämäänsä. Hyvä tarina antaa, kuten tässäkin tapauksessa, esineelle tai asialle sielun.

Lyhty roikkuu nyt tuvan katossa. Se pääsee toisen makuukammarin kruunuksi sitten kun vinttitilat valmistuvat. Sitä katsoessani en mieti, puhuiko myyjä palturia ja tiesikö totuutta itsekään, vaan että onpas se erikoislaatuinen ja kaunis. 

Mielikuvani kuljettavat minut Valamon luostariin, kerta toisensa jälkeen.

Syksyn sisustushankinnat: Lampetti ja Luppakorva

Viime yönä käännettiin kellot talviaikaan. Ensi viikolla on jo marraskuu. 

Mihin hittoon tämä syksy on oikein luikahtanut?!

Täysi kalenterillinen työ- ja koulujuttuja on aina pois jostakin muusta. Sisustusrintamalla onkin ollut kovin hiljaista, ellei sitten likapyykkien noukkimista lattioilta makuuhuoneesta kylppäriin laahustaessa lasketa sisustukseksi. Ainoa hankinta on tuvan seinälle tori.fistä löytynyt kauniin krumeluuri lampettivalaisin.

Kaunis ulkomuoto hyvittäköön sen faktan, että lukulampuksi (joksi sitä alunperin suunnittelin) 

siitä ei oikein ole. 

Eiku hetkinen, onhan meille hankittu jotain muutakin sisustukseen mätsäävää. 

Viipurin Isla lepatti korvineen ja lapiotassuineen suoraan syrämmeen 

ja nyt se on virallisesti meidän oma. 

Väittäisin, että kevyesti vuoden paras löytö!

Timanttivalo

Viikonlopun raivaustöiden jäljiltä löysin työhuoneesta erään jo vuosi sitten (!) itselleni joululahjaksi ostamani timantin. Ison sellaisen. 

Lampunjalka on vanha kirpparilöytö, jonka spreijasin mattamustaksi.

Työhuoneen yksi seinä on maalattu punaiseksi, ja sen edessä seisoo punainen peltinen senkki. 

Psykedeelistä vaikutelmaa lisää kehystämäni kortti, jota katsellessa tekee välittömästi mieli laittaa Jefferson Airplanen White Rabbit soimaan. 

Eipä sillä, harvemmin meidän työhuoneessa töitä tehdäänkään. Lähinnä se toimii lastenhuoneena miehen kattavalle bassokokoelmalle ja hönkii sellaista kivan autenttista treenikämppäfiilistä. Kröhöm.

Hämäränvaloja

Pimeys on maalla niin erilaista kuin kaupungissa, jossa siitä löytyy aina jotain heijastumia tai sävyjä: katuvaloja, rakennuksista heijastuvia mainosvaloja, pimeyttä halkovia ajovaloja. Maalla pimeys on parhaimmillaan (vai pahimmillaan?) niin tiheää, että sitä vasten voisi melkein nojata. Se on hämmentävä tunne, kun Torpalla kävelen pihatietä muutaman metrin mutkan taakse ja ojennan käden eteeni, enkä enää erota omia sormiani. Tai jos tulee sähkökatkos ja ympärillä onkin yhtäkkiä 360 astetta pilkkopimeää.

Alussa pelkäsin pimeää ihan luvattoman paljon, tai ehkä enemmän omaa mielikuvitustani siellä pimeässä. Tuntuu kuin kiepsahtaisi evoluutiossa takaisin tuhansien vuosien taakse, jolloin pimeän pelkääminen oli kai järkevää ihan jo henkiin jäämisen kannalta.(Jaa no kurkkaanpa huvikseni mitä täältä luolasta löytyyyääärrrggghpakoon!)

Onneksi pimeyteenkin tottuu tai siedättyy, ja mielikuvitus hiljenee kun sille takoo tarpeeksi kauan järkipuhetta. (Siellä pimeässä ei ihan oikeasti ole ketään tai mitään, ja jos onkin, niin onneksi! on niin pimeää etten erota sitä.) Näköaistin ollessa heikoilla muut aistit terävöityvät ja oman pihan kuopat ja reitit tulevat ajan myötä niin tutuiksi, että saunalle osaa suunnistaa jo vaiston varassa ilman taskulamppuakin.

Toisin kuin voisi ehkä kuvitella, näinä marraskuun pimeimpinä hetkinä tekee mieli sammuttaa kaikki ylimääräiset sisävalot. Sain melkein kohtauksen kun aamulla astuin toimiston keittiöön ja siellä loisti kirkasvalolamppu täydellä teholla. Omaa kelmeää ja väsynyttä peilikuvaansakin tarkastelee mielummin armollisen pehmeässä hämärässä.

Tupa hirsiseinineen on paraimmillaan monien pienten tunnelmavalojen lämpimässä hehkussa. Ikkunasta heijastuva kynttilänliekki tuntuu lohdullisimmalta silloin, kun se takana on pelkkää hyistä mattamustaa.

(Ja mistäs sitä tietää, vaikka siellä metsän reunassa joku seisoisikin, hiljaa paikallaan tuijottaen verhottomista ikkunoista sisään...)

Tekisitkö sinä tässä töitä?

No minä kyllä tekisin ja nykyään teenkin silloin, kun etäpäivää Torpalla vietämme. Hautasin ajatuksen työpisteen sijainnista Torpan uudella puolella sijaitsevassa pikkuhuoneessa, joka tähän saakka on totellut nimeä työhuone/varasto ja tästä eteenpäin pelkkä varasto. Haluan oleilla samassa tilassa kuin mies (meillä molemmilla on aika hyvin kehittynyt kyky uppoutua tunneiksi omien juttujen pariin vaikka istuisimme vierekkäin), koirat (älkää edes vaivautuko, NE eivät tiedä työnteosta tuon taivaallista) ja leivinuunin lämpö.

Kauppojen mukana tullut vanha ompelukone raahattiin kuistilta kammarin nurkkaan. Penkki on kirpparilta (5 €) ja lampaantalja huuto.netistä. Kyllä siinä kehtaa vanhaa ahteriaan lepuuttaa. (Ja samaan aikaan korvissa soi ratsastuksenopettajani huuto "Muista keskivartalon tuki! Purista niillä vatsalihaksilla!") Ryhdikkäästi istuessa on heti paljon tehokkaampi olo kuin keittiön pöydän ääressä lösöttäessä.

Mitä pimeämmiksi illat käyvät, sitä enemmän olen ollut huomaavinani lamppurakkautta sekä omassani että yhdessä jos toisessakin naapuriblogissa. Kullanvärinen pöytälamppu löytyi kirpparilta ja kustansi 10 €. Se on hyvin raskastekoinen enkä löytänyt mitään merkkiä tahi mallia avaavaa. Maadoittamaton johto viittaa siihen, että lamppu ei taida olla kuitenkaan ihan ikea-aikakautta. 

Hyviä veikkauksia/arvailuja/tietoa vastaanotetaan. 

Ruusutapettinen seinä on kieltämättä aika hallitseva. Jotain tuonne taustalle pitäisi saada, mutta mitä? Hyllykkö, taulu, lisää valoja...? Mitä sinä arvon lukija tälle nurkkaukselle tekisit?

Valoa (pimeään) elämään tai huoneeseen

Mitä aikaisemmin illat pimenevät, sen hanakammin huomioni kirppareilla kiinnittyy valaisimiin. Viime viikonloppuna löytyi pöytälamppu, josta tein ostopäätöksen ehkä sadasosasekunnissa.

Se on ihana! Omituinen! Erikoinen! Siis täydellinen!

Lampunjalkaan on upotettu erimuotoisia kiviä. Johdosta päätellen ei ole ihan tämän vuosikymmenen tuotantoa. 

Sammalenvihreä varjostin myytiin erikseen samaisella kirpparilla. Lamppu ja varjostin kohtasivat toisensa ostoskorissani ja ovat viihtyneet yhdessä ever since. 

Lamppu lähtee tänään mukaamme Torpalle. Nähtäväksi jää, miten se sopeutuu sinne, minne olin sitä ajatellut. Joku näköalapaikka tälle upeudelle taatusti löytyy, se on varma!

Valoisaa perjantaita ihmiset!

Arpaonnea

Ihmeellinen viikko. Keskiviikkona sain viestin StyleRoomin ylläpidolta, että olen voittanut Pihavalohaasteen arvonnasta aurinkoenergialla toimivan Assisi-pöytävalaisimen.

Meikäläisen StyleRoom-profiili löytyy muuten täältä, albumeita luvassa enemmänkin kunhan tästä ennätän.

Tänään Cirkus-blogin Joanna laittoi viestiä, että arpaonni suosi allekirjoittanutta Lapuan Kankureiden Corona-huovan arvonnassa. Aivan mahtavaa! Olen kuolannut tuota Corona-huopaa niin paljon! Valintani on musta-valko-harmaa, yllätys.

Jaahas, taidankin tästä seuraavaksi laittaa lottorivin vetämään. Jos minusta ei kuulu mitään vähään aikaan, niin tiedätte, että kiirettä pitelee Bahamalla drinkkilasin kanssa. Ei kahta ilman kolmatta, vai miten se nyt meni?

Onnekasta lauantaita, ihmiset!

Jotain juuttia, jotain vanhaa, jotain nukkuvaa

Kammarissa tapahtuu taas. (Ohhoh kuulostipa se kaksimieliseltä.) Pitkällisen etsinnän päätteeksi löysin täydellisen jalkalampun pelastusarmejan kirpparilta. Varjon sisällä on kaksi lamppua, jotka voidaan sytyttää päälle yhdessä tai erikseen vanhanaikaisesti narusta vetämällä. Tulee mummola mieleen, siellä oli samanlainen.

Juuttikankainen Love our planet-tyyny huuto.netistä. Sopii tällaiselle ikuisuushipille kuin nenä päähän. Neutraalin sävyinen tyyny rauhoittaa kivasti vihreän ja oranssin komboa. Taustalla näkyvä ruusutapettinen huopalevy odottaa edelleen irroittajaansa. Toivottavasti edelliset omistajat ovat käsitelleet hirret ennen huopalevyn kiinnitystä, koska oikean värisävyn löytämisessä ja hirrenpätkän käsittelyssä on oma vaivansa ja lopputulos ei kuitenkaan ole sitten täysin yhteneväinen aiemmin käsiteltyjen hirsien kanssa. Tässä tapauksessa tämä ei ole mitenkään itsestäänselvää, onhan mm. kammarin valkoisessa katossa ruskeanharmaa ympyränmuotoinen laikku, koska palovaroitinta ei oltu vaivauduttu irroittamaan maalauksen ajaksi...

Sohvalta löytyi vilttikasan alta myös yksi nukkuva koira, tuo sisustuselementeistä rakkain. 

Viikonloppuna aloitettiin alkovin viimeistely. Homma viivästyi, kun huomattiin alkovin ja pikkueteisen välisen seinän olevan niin kupera, ettei siihen meinaa saada minkäänlaista kulmalistaa kiinni. Oikein jännittää, mitä sieltä seinästä paljastuu...rahaa? Vanhoja sanomalehtiä? Luurankoja?

Kaupunkikodin joulu on peru(ste)ttu.

Miksi keksiä pyörää uudestaan?

Tulemme viettämään joulun maalla, joten en jaksa nähdä kauheasti vaivaa kaupunkikodin joulusisustuksen eteen. Ei sillä, että olisin muutenkaan kovin jouluinen ihminen. Tänä vuonna tosin odotan joulua enemmän kuin koskaan aikuisiässä, saammehan viettää ensimmäisen joulun (ja joululoman!) Torpalla. Meininki tosin lienee sama kuin ennenkin; pikku punaviinihiprakassa leffamaratoonia sohvalla suklaata ylensyöden. Haittaakse? Ja onhan meillä toki edessä hartaasti odotettu kinkunpaisto leivinuunissa.

Napsautetaan siis valot päälle viimevuotiseen jouluoksaan ja tadaa, kaupunkikodin joulu on valmis!

Samoin jo useana vuonna palvelleet tähtivalot on nyt ripustettu keittiön ikkunaan. Mies protestoi jouluvalojen käyttöönottoa marraskuussa, johon totesin niiden olevan talvivalot, rakkaani.

Ei ole kyllä yhtään talvinen saatika jouluisa olo. Ulkona on mälsää, kalsaa ja pimeää. Torpalla sentään vietettiin viikonloppu hyvinkin talvisissa sävyissä.

Samaan aikaan toisaalla...

Siis mitä hittoa mun hyasinteille on tapahtunut?! Viime viikolla he olivat vielä pieniä suloisia nuppusia, mutta viikonlopun aikana on otettu mysteerinen kasvupyrähdys ja nyt sitä ollaan jo lähes lentämässä pesästä ulos. Mitä mä teen näille?! Meinaako ne tuosta vielä kasvaa lisää?

Meen paistaa joulutorttuja toimiston huomisia pikkujouluja varten, jospa se fiilis siitä nousee.