MYYNNISSÄ paritalo 3 h + k + s

Helsingin koti on nyt virallisestikin myynnissä. Ilmoitus julkaistiin torstaina ja se on herättänyt ihan mukavasti kiinnostusta, pari yksityisnäyttöäkin on jo sovittuna. 

***

Katso ilmoitus ja kaikki kuvat Oikotiellä

Tässä kodissa on oltu onnellisia! Ihanteellinen pariskunnalle, pienelle perheelle ja erityisesti koirataloudelle. Suojaisa, iso piha rajautuu kahdelta sivulta metsikköön ja mainiot lenkkeilypolut alkavat heti talon vierestä. Korkea puuaitaus pitää huolen, että pihalla viihtyvät turvallisesti niin lapset kuin koiratkin. Pihalla lisäksi pieni yrttimaa, marjapensaita, tiiligrilli ja rutkasti tilaa kotipuutarhurin luovuudelle. Tämän lähemmäksi omakotitaloasumista et ilman omakotitaloa pääse!

Kompakti ja avara pohjaratkaisu saa asunnon tuntumaan neliöitään suuremmalta. Avokeittiö on täysin remontoitu kodinkoneita myöten v. 2011. Keittiön yhteydessä olevassa ruokailutilassa kestitset isompaakin ruokailuseuruetta. Olohuoneesta käynti takapihalle ja osittain katetulle isolle terassille. 

Asunnon edessä oma autopaikka tolpalla. Kaksi erillistä ulkovarastoa tarjoavat runsaasti säilytystilaa. Velaton taloyhtiö ja mukavat naapurit. Edullinen yhtiövastike! Malmin palvelut alle 2 km päässä.

Toimiva pohjaratkaisu, viehättävä iso piha ja rauhallinen, vehreä sijainti päättyvän kadun varrella ja silti hyvien liikenneyhteyksien päässä tekevät tästä kodista tutustumisen arvoisen.

  

Katso ilmoitus ja kaikki kuvat Oikotiellä

***

Toivon, että kaupat syntyisivät nopeasti ja kotiin löytyisivät oikeat, sitä arvostavat ihmiset. Sitten voisin uskaltaa taas vetää syvään henkeä, kuulostella kuka ja missä olinkaan, määritellä koordinaatit uudenlaisen elämän karttaan – toisaalla.

Mun koti ei oo täällä (enää)

Oman kodin kuvaaminen myyntiä varten on mielenkiintoinen projekti, jonka aikana silmät aukenevat näkemään tuttuja nurkkia ihan uudella tavalla. Havahdun aiemmin itsestäänselvyytenä pitämiini huomioihin; takapihallamme ja ikkunoistamme tosiaankin näkyy naapuriasuntojen sijasta lähes pelkästään vihreää. 

Kuinka kauniisti aamupäivien valo siivilöityy ruokatilan ikkunan läpi. 

Ja miten tilava olohuoneemme on, massiivisesta sohvasta huolimatta. 

(Näen myös paljon sellaista, jolle pitäisi tehdä jotakin ja pian.)

 

 Yritän ottaa etäisyyttä henkilökohtaisuuteen ja keskittyä valon, pintojen ja mittasuhteiden esiin tuomiseen. 

Hoen itselleni ja miehelleni, että eihän tässä sisustusta olla myymässä vaan asuntoa. 

Silti tuntuu alastomalta; tässä tämä nyt on, kohta kaikkien silmien nähtävillä ja arvosteltavissa. 

Kuvia käsitellessäni jään ihmettelemään, kuinka erilaiselta huoneet näyttävät, 

erilaiselta kuin koskaan aiemmin. 

Sitten ymmärrän; kuvista heijastuu jo jonkun toisen koti. Jonkun toisen ideat ja unelmat ja sisustushaaveet samojen seinien sisään aseteltuina.

Ensimmäistä kertaa koko muuttoprosessin aikana tunnen hitusen haikeutta. Tämä on kuitenkin ollut kotimme yhdeksän vuoden ajan, vaikka jo ostaessamme tiesimme sen olevan väliaskel matkalla kohti seuraavaa – kenties lopullista. 

Mielessä kirkastuu ja tiedän, millä lauseella myynti-ilmoituksen aloitan:

Tässä kodissa on oltu onnellisia. 

Muutto

Blogihiljaisuus venähti tahattomasti pidemmäksi kuin oli tarkoitus. Valokuvanäyttelyn avajaisten jälkeen olin aivan loppu; näyttelyn järjestäminen oli isompi rutistus kuin mitä aavistinkaan ja aiheen henkilökohtaisuudesta johtuen myös tunteet myllersivät pinnassa vahvasti.

Sitten tuli kesä ja vihreys valtasi voimalla, vietin aikaa ulkona niin paljon kuin mahdollista. Aloitin myös viime kesästä tutussa kesäduunissa kukkien ja taimien parissa. Oli ihastuttavaa huomata, kuin kyläläiset muistivat jo viime vuodelta. Aurinko helli läpi kukkasesongin, ihmiset olivat hyväntuulisia, työ leppoisaa ja samaan aikaan niin fyysisesti rasittavaa, ettei iltaisin tarvinnut kauaa unta odotella. Vihreys veti edelleen puoleensa, pihapiiri vaati huomionsa ja omankin kasvihuoneen asukit oli hoidettava, joten läppäri ei alkukesästä auennut kovinkaan montaa kertaa.

Seuraavaksi tapahtui jotain sellaista, mistä en keväällä vielä uskaltanut haaveillakaan.

Olimme miehen kanssa jo jonkin aikaa puolihuolimattomasti miettineet muuttoa pois Helsingistä. Puheissa vilahtelivat "sitten joskus, kun..." ja erinäiset paikkakunnat radan varrelta kohti Riihimäkeä. En muista, kumpi sen sanoi ääneen ensimmäisenä: Hämeenlinna. Hmm, miksei? Pyörittelimme asiaa monelta kantilta ja tajusimme, että sehän olisi oikeastaan optimaalinen vaihtoehto kummallekin. Ihmettelin, miten en tullutkaan aiemmin ajatelleeksi asiaa? Ehkä ensi vuonna, tai sitä seuraavana, ajattelimme kuitenkin. Ei ainakaan nyt eikä tänä vuonna, vakuuttelimme toisillemme. Torpan vinttiremppakin kesken.

Kunnes.

Istuimme ystäväni kanssa saunassa ja haaveilimme puutalo-asunnoista kaupungissa. Kerroin muuttosuunnitelmistamme ja naureskelimme ajatukselle, että Hämeenlinnasta löytyisi puutalo, jonka vierekkäisiin asuntoihin muuttaisimme. Samaan hengenvetoon totesimme, että puutalo-asuntoja keskellä kaupunkimiljöötä on tarjolla tosi, tosi harvoin.

Seuravaana päivänä löysin tulevan kotimme myynti-ilmoituksen. 4 h + k vuonna 1928 rakennetussa puutalossa, keskellä kauneinta Hämeenlinnaa. Olin kuin riivattu, rakkaudesta hulluksi tullut. Niin paljon, etten uskaltanut edes ajatellakaan. Sovin kuitenkin näytön ja sain ylipuhuttua miehen mukaan. Vielä paikalle ajaessamme olimme vahvasti menossa vain katsomaan.

Jo eteiskuistille päästyämme olimme myytyjä. Asunto oli niin meidän näköinen ja oloinen. Kuin meille tehty. Jätimme seuraavana päivänä tarjouksen. Pari viikkoa myöhemmin teimme kaupat ja saimme avaimet käteen. Nyt teemme muuttoa ja ympäripyöreätä päivää, jotta saamme Helsingin kodin myyntiin. 

Myönnän; on hitonmoinen kaaos ja sulaa hulluutta myydä yhtä, muuttaa toiseen ja rempata kolmatta samaan aikaan, kolmella eri paikkakunnalla. Stressitasot huitelee pilvissä ja rauhoittavana mantrana hoen itselleni, kuinka yksi asia kerrallaan. Että kuukauden päästä tämä asuntotetris (toivottavasti) näyttää jo selkeämmältä. Muistivihko kulkee mukana jatkuvasti, omien aivojen kapasiteetti on pettänyt jo viikkoja sitten.

Ja kaikesta kaaoksesta ja stressimyllerryksestä huolimatta olen helpottunut, vapautunut ja ikionnellinen: Mama I´m coming home!

Muuton ajan kuulumisia voi seurata Instagramissa. Kunhan pääsemme hieman asettumaan, lupaan, että tämä blogi herää ihan uudella tavalla henkiin!

(Ystävä, jonka kanssa saunassa juttelin, jää vielä toistaiseksi Helsinkiin. Naapuriasuntomme saattaa tosin tulla myyntiin myöhemmin...)
 

Sekaisin Sisalista

Voihan Sisal sentään! Tammikuun lopussa päädyin tietoisen vahingon kautta Werannas Warehouseen, jossa valikoimista poistuvat sisal-mallikorit myytiin korien alkuperäiseen hintaan nähden todella pikkurahalla. Olin käynyt kuolaamassa katselemassa koreja jo hyvän tovin aiemminkin. Silmää miellyttäviä malleja löytyi runsaasti ja koska en osannut päättää, mitä haluan, otin ne kaikki. Loogista, väittäisin. Hamstrasin koreja auton takaluukun täyteen toki myös sillä ajatuksella, että niille on nykyisin triplasti tarvetta sekä kaupunkikodissa, torpalla että uudella työhuoneellamme.

Werannasin valikoimista löytyvät sisal-korit on käsinpunottu Keniassa ja jokainen niistä on oma uniikki yksilönsä. Korin ostamalla tukee arvokkaan käsityöperinteen jatkumista Keniassa sekä samalla monien käsityöläisten elantoa, joten ne sopivat myös eettisen kuluttajan ostoslistalle.

Suurin osa koreista on jo löytänyt paikkansa; maanläheisemmät päätyivät torpalle, mustavalkoiset kotiin ja loput odottelevat täyttymystään työhuoneella (siitä lisää myöhemmin.)
Taisin olla kerrankin oikeassa paikassa oikeaan aikaan, vai mitä sanotte?

TYÖHUONE (where the magic happens)

Kaupunkikotimme ei ole vilahtanut blogissa aikoihin. Syykin on ilmeinen - kesäkuukausien ajan kävimme kaupungissa lähinnä kääntymässä ja pesemässä pyykkiä. Oikein hävettää, millaiseen rappioon olemme toisen kotimme päästäneet. Takapiha on suorastaan surullista katsottavaa.

 

Syksyn saapuessa ja opintojen jatkuessa vietämme taas enemmän aikaa kaupungissa. Teen töitä kotoa käsin, joten päätin, että nyt on hyvä hetki panostaa työnurkkaukseni viihtyvyyteen. Jaan työhuoneen mieheni kanssa ja yritän joka päivä ummistaa silmäni huoneen toisella puolella vallitsevalta musiikkivehkeiden ja piuhojen kaaokselta.

(Seuraavassa kodissa minulla on OMA työhuone, siitä ei jousteta.)

 Kirjat, kuvaustarvikkeet, muistivihkot...työpisteeni on hallittu kaaos erikorkuisia paperikasoja, joista – kumma kyllä – yleensä löydän haluamani. 

 

Rottinkituoli ei ole ehkä se ergonomisin, mutta se näyttää hyvältä. Tarpeen vaatiessa otan työpöydän alta satulatuolin käyttöön.  

Sälekaihtimilla varustetut ikkunat ovat hieman kolhot, mutta sopivien verhojen löytäminen on haasteellista valmiiksi jo hämärään huoneeseen. Uff:n myymälästä löytyi toiseen ikkunaan hippirimpsuverhoke tunnelmaa pehmentämään.

Tämän pöydän ääressä on viime aikoina kirjoitettu kunnallispoliittisen päätöksenteon case-esitelmää (yllättävän mielenkiintoista, väittäisin), käsitelty valokuvia, syöty aamiaista, etsitty taustatietoa artikkelikirjoitusta varten, surffattu liian monta tuntia koiranpentuvdeoita katsoen internetin aallonharjoilla ja kirjoitettu blogitekstiä jos toistakin. Tilaa ei ole liikaa, mutta riittävästi. Levittäytymistä vaativat hommat teen keittiön pöydän ääressä. Pieni tila ohjaa ajattelemaan isosti ja toisalta isomassa työhuoneessa voisi helposti tuntua, että ajatukset viuhahtavat ohitse ennenkuin ehdin tarttua niihin.

Kevään merkit

Huomasin ujot pajunkissat juoksupolun varrella jo viikko sitten. Tänään poimin muutaman mukaani.

Kai näitä voisi köyhän naisen tulppaaneiksikin kutsua.

Vanhemmasta koirasta lähtee tuppoina karvaa - kyllä, selvä kevään merkki.

Jonain päivänä vielä etsin käsiini henkilön, joka kehräisi ne langaksi ja tekisi tumput.

Koirankarvaperenna?

 

Takapihallamme kasvaa pieniä koirankarviaisia.

Luotettavin kevään merkki on kuitenkin se, kun tekee mieli kaivaa converset varastosta. 

(Samalla hetkellä ulkona alkoi sataa räntää, mutta ei anneta sen häiritä.)

Tervetuloa kevät, olen niin valmis!

Älyttömiä ja älyttömän ihania mattolöytöjä osa 1.

Juuri, kun pääsin meuhkaamasta kuinka rahahanat ovat nyt tiukasti kiinni ja hankinnat minimissään, menin ja ostin kaksi mattoa.

Antakaa hetki niin perustelen.

1. Ne molemmat tulevat tarpeeseen. Ensimmäinen torpalle kammariin "vuodenaikamatoksi". Kyllähän te nyt kaikki tiedätte, että ihminen tarvitsee vähintään kaksi vuodenaikamattoa, eikö vaan? Kuvia seuraa kunhan sinne asti taas päästään. Toinen päätyi kaupunkikodin makuuhuoneeseen, jossa on ammottanut pikkumaton mentävä tila jo kuukausia. Aiempi, Ikean halpismatto vuodelta nakki, kakattiin anoppilan iltatähden (koiranpentu, toim. huom.) toimesta ja koska matto on liian ruma iso pesukoneeseen, on se odottanut ulkovarastossa pyykkäämistä ever since ja päätyy todennäköisesti kaatopaikkakuormaan keväämmälle suunnitellun varaston siivouksen yhteydessä. 

2. Rakastuin molempiin heti, päättömästi ja tulisesti.

3. Villamattojen hintatason tietäen olisi näillä hintalapuilla ollut ihan sulaa hulluutta jättää ostamatta. Makuuhuoneen etnishenkinen matto UFFista, 7 €.
 

Makuuhuoneemme fiilis on ollut mielestäni liian hillitty ja hallittu, ja kaipasi jotain väriä pakkaa sekoittamaan.

Tai siis "hillitty ja hallittu", sieltä toisesta suunnasta katsottuna. 

 

Kelttikassi on lahja ystävältä ja sisältää läjän erinäisiä villasukkia, joita ilman en tule toimeen (paitsi ehkä heinäkuussa).

"Boheemi mummola"-meininki on selkeästi rantautumassa myös kaupunkikotiimme, jonka sisustus on tähän saakka ollut hyvin musta-harmaa-violetti-tumma puu-voittoinen. Jännä nähdä, miltä meillä vuoden päästä näyttää.

Seinällä

Kaupunkikotimme ruokatilan ja olohuoneen välikön (pirusti hukkaneliöitä toim. huom.) tauluseinä sai uuden, kauan odotetun asukkaan. Teetin kuvasuurennoksen jo aiemmin, nyt sain sen vihdoinkin kehyksiin ja tadaa -seinälle! Aplodeja! (Eihän siihen mennyt taas kuin kahdeksan kuukautta. )

 (Tauluseinä taitaa olla myös kodin ainoa paikka, josta meiltä löytyy sinistä väriä.)

Ylimmäksi ripustettu valokuvani Kainuusta Ärjän saarelta on minulle monella tapaa merkityksellinen. Tuolla Ärjän nokassa, jossa rantaviiva huuhtoutui horisonttiin, koin pari kesää sitten niin voimallisen oivalluksen, että se tuli muuttamaan elämäni suuntaa peruuttamattomasti.

Sieltä oikeastaan alkoi meidän ja Torpan yhteinen tarina.