Onnea on oma lampi (ja mies, joka rakentaa sinne laiturin)

Kesän ulkotyöt keskittyivät, jälleen kerran, raivaushommiin. Vesuri ja viikate on heilunut erityisesti ladon takana niityllä, jonka reunalla sijaitsevan pienen lähdepohjaisen lampemme ranta- ja reuna-alueita on siistitty ihan urakalla.

Lammen rantaan kaivettiin juhannuksena kuoppa rosvopaistia varten. Saimme idean reunustaa kuopan kivillä ja tasata kuopan ympäristö soralla. Leirinuotion ääreen tulee vielä viisi koivunpölkkypenkkiä ja kas; tunnelmallinen leirinuotiopaikka on valmis alkusyksyn pimeneviä öitä varten.

Suurin ponnistus oli kuitenkin kahden pontonin varaan rakennettu laituri, joka valmistui juuri sopivasti ennen uimakelejä, jos niitä niiksi nyt voi edes kutsua. (Kaiholla muistelen sitä elokuun ensimmäistä yötä viime vuonna, kun lilluimme lammessa ystäväni kanssa tähtitaivasta tuijotellen. )

Laituritikkaat löytyivät onnekkaasti tori.fin kautta ja vieläpä naapuripitäjästä. Nyt kelpaa pulahtaa suoraan saunasta vilvoittelemaan ilman, että tarvitsee tasapainoilla mutaisilla rantakivillä.  

Ensi kesänä joutomaalle jätetty niitty pääseekin toteuttamaan ominta tarkoitustaan, kun sinne muuttavat tulevat kesälampaamme. Niiden nimiksi on päätetty Jorma, Korma ja Karma, muusta en vielä tiedä. (Onneksi on monta kuukautta aikaa opetella.)

Sunnuntaina rannalla

Suru tekee hiljalleen tilaa laiturin rakentamiselle, peräkärrylainalle ja polttopuukuormalle. Palautettaville kirjastokirjoille, kanaburritoille, kirpparikierrokselle ja kirjanpitoasioille. Joukkoon on mahtunut jo iloa helteisestä kesä-illasta, onnellisuutta uudesta työkuviosta ja mustan huumorin siivittämää naurua ajatukselle rajan takaa haukkuvasta koirasta, jonka kumea ääni saa uurnan kannetkin vielä pomppimaan. Hautajaiset, tai lähtöbileiksi me niitä kutsutaan, vietetään kahden viikon päästä. 

Eilen havahduin siihen, etten ole itkenyt enää kahteen päivään. Tunteihin mahtuu jo minuutteja, jolloin asia ei ole mielessä päällimmäisenä. Äitini oli käynyt vilkuilemassa kotia etsiviä koiria eri järjestöjen sivuilta. Totesin jotta hold your horses, siihen on vielä liian aikaista. 

 

Sunnuntaina seisoin ison veden äärellä -kuulostellen- ja totesin minussa olevan vielä paljon ehjää, kokonaista, tallessa. 

Lopultakin niitä on aina kaksi vaikka toinen ei kanssamme täällä enää olekaan.
Hän kulkee varjona mukana, heijastumana veden pinnassa, pilvien piirtäminä ääriviivoina taivaalla.

Auringonlasku

Sinne se meni, elämäni toinen auringonpimennys. Siltä varalta, että joku myöhemmin kysyy (missä olit silloin, kun...), niin olin kaupan kassalla maitolitran ja putinjuuston kanssa kaivamassa plussakorttia esiin. Hohdokasta.

(Osittainen auringonpimennys on mahdollista nähdä vielä vuonna 2018, täydelliset pimennykset on tältä erää nähty. En sentään oleta eläväni 147-vuotiaaksi vaikka hetkittäin melko kaikkivoipainen olo onkin.)

Mutta kuka kaipaakaan pimennystä silloin, kun on nähnyt auringonlaskuista kauneimman?

 

Tuntuuko teistä koskaan siltä, että vaikka oma silmä ja kameran kenno sijaitsevat näennäisesti lähellä toisiaan, on niiden todellinen etäisyys usein liian pitkä, saavuttamattomissa?

Miksi se, mitä katson, on niin harvoin sama, kuin mitä näen?