Hortoillaan!

Olen jo pitkään lukenut kiinnostuneena kohdalle osuneita juttuja villivihanneksista ja luonnon tarjoamista ilmaisista voimaruuista. Villikasveissa väitetään olevan enemmän vitamiineja, hivenaineita ja antioksidantteja kuin viljellyissä kasveissa, ja minun logiikkaani tämä ajatus uppoaa helposti. Omat kokemukset eivät kuitenkaan ole vielä yltäneet metsästä ohimennen napsittuja kuusenkerkkiä (nam!) tai salaattiin silputtuja voikukanlehtiä syvemmälle. Pihalla ja metsissä rehottaa kesäisin monenmoista vihreää, mutta epäröin kokeilla, kun en tiedä ihan varmasti mitä olen suuhuni laittamassa. (Olisi ehkä kannattanut paneutua huolellisemmin siihen ala-asteella tehtyyn kasvistoon.)

Kuvassa kuusenkerkkiä viime toukokuulta. Nämä ovat mielestäni jo "ylikypsiä", 

parhaimmillaan kuusenkerkät ovat pieninä naperoina. 

Eräänä päivänä löysin itseni hortoilu.fi-sivustolta ja hetken päästä olinkin jo ilmoittautunut toukokuussa
pidettävälle hortakurssille.

Siis minne?

Horta on kreikkaa ja tarkoittaa kaikkea villiä, kasviperäistä syötävää. (Kerätä hortaa on luontevasti hortoilla kuten sieni/sienestää ja marja/marjastaa.) Villivihannesten keruu eli hortoilu tarkoittaa luonnossa villinä kasvavien syötävien kasvien keräämistä, kokkaamista, säilömistä ja syömistä.

Hortoilun alkeiskurssi pidetään kesän kynnyksellä toukokuussa, kun vastapuhjennut vihreys tarjoaa parastaan.
Kahden tunnin aikana olisi tarkoitus oppia siitä, mitä kannattaa kerätä, millaiset kasviyksilöt ovat hyviä, miten hortakasveja käsitellään ennen syömistä ja miten kasveja voi säilöä.

Olen tosi innoissani kurssista jo nyt! Aiheesta löytyy kyllä paljon hyvää kirjallisuutta, mutta itseni tuntien tiedän ettei kirjoista lukeminen riitä (oppimiseen), vaan mun täytyy päästä itse kokeilemaan, näkemään, tunnustelemaan ja maistelemaan. Haen kurssilta ikään kuin avaimet ihan uuteen, outoon mutta monipuoliseen ruokakellariin enkä malta odottaa, että pääsen hyödyntämään tiluksiemme voimaruokatarjontaa - vain keräämisen vaivan hinnalla.

Alimmat kuvat ovat Lähellä maata-kirjasta (Heikki Ahopelto, Jaani Vaahtera) joka "kertoo tarinoita hyvän ruuan tuottamisesta sekä ruuanlaittajan suhteesta valmistamaansa ruokaan. Kirja haastaa lukijansa ajattelemaan, mikä syömisessä ja herkuttelussa onkaan tärkeää." Kirjassa sivutaan yhden luvun verran myös villikasveja ja tarjolla on muutamia helposti toteutettavia reseptejä yleisimmin käytetyistä villikasveista. Todella mielenkiintoinen ja ajatuksia herättelevä teos, suosittelen!

Villivihannekset - löytyykö teiltä kiinnostusta ja/tai kokemuksia?

Matkustan ympäri maailmaa

Toisinaan käy niin, että kun ihan viattomasti ja uteliaisuudesta lähtee pienelle maakuntamatkalle (esimerkiksi äidin mukana lähipitäjään katsomaan yhtä ihastuttavaa torppaa, instagramissa blogia seuraavat tietävät enemmän), palaa kotiin kokonainen maapallo kainalossa.
Matkailu avartaa. Jos ei muuta, niin ainakin pankkitilin saldoa.

(Matkan varrella oli kirpputori. Just shoot me.)

Hintalapussa luki 4 € ja teksti "lamppu on rikki", ilmeisesti selityksenä halvalle hinnalle. Välillä ihmetyttää ihmisten uusavuttomuus/kädettömyys/laiskuus: "korjasin" lampun vaihtamalla sen.

Olen kroonisessa kaukokaipuussani himoinnut maapalloa jo pitkään, 

erityisesti tällaista vanhankantaista ja retrohtavan sävyistä. Tätä pyöritellessä voi sitten haaveilla tulevista reissuista.

Tämä ostos ei voi olla kovin paha synti, eihän?

(Kaukokaipuu helpottuu onneksi myös sillä, kun ensi viikolla nousemme pitkästä aikaa lentokoneeseen. Mutta siitä lisää myöhemmin.)

Vanha talo on voimailulaji

Vanhaa taloa ostaessa tarvitaan järkeä, rahaa, aikaa ja hermoja. Kauppakirjojen jälkeen elämä tulee olemaan yhtä tetristä, jossa näitä edellä mainittuja palikoita yritetään sovittaa paikoilleen parhaalla mahdollisella tavalla.

Ja fyysistä voimaa ja kuntoa, no niitä vasta tarvitaankin.

Vanhaa taloa ostaessa mukana tulee usein pihamaata ja, kuten eräillä, tiluksia vähän isomminkin.

Talvisin sinne pihamaalle sataa lunta. Niin ihanalta, kuin ajatus viikonlopusta maalla kuulostaakin, sinne olisi kiva päästä perille myös ihan fyysisesti. Kun on pari kertaa aurannut 300 m hiekkatietä nelikätisesti yhden lumikolan ja muovisen paskalapion kanssa, ei enää unohda lisätä ostoslistaan toista lumikolaa ja alumiinilapiota seuraavaa kauppareissua varten. Tai soittaa ajoissa naapurin isäntää auraamaan tietä auki traktorilla. (Paino sanalla ajoissa, naapurin isännillä saattaa usein olla vähän muutakin tekemistä.)

Lunta sataa myös sen ihanan idyllisen harjakaton päälle. Ja se, mikä menee ylös, tulee sieltä myös alas, ajan ja painovoiman myötä. Tällöin on syytä pysytellä poissa alta, muutama sata kiloa lumimassaa ei taatusti tunnu kivalta kenenkään niskassa.

Ja siihen perustusten viereenhän se lumimassa hujahtaa. Sitten voidaan vaan arvailla, että mihin se sulaa, jos sitä ei lapioi ajoissa pois. 

Ja kun on saanut pihatien hiellä ja itkua niellen auki, olisi toki kiva päästä lämmittämään saunaa. Ensin sinne saunalle pitäisi vaan raivata polku, jota pitkin kulkea. Tai ylipäänsä lapioida lunta pois pihasta sen verran, että saisi kuistin oven auki.

Ja mikä helvetin järki oli tehdä aitaan portit, joiden alaosa on maan tasalla??! (No ei mikään, totesin siinä umpijäisiä portteja potkiessani.)

Lallallaaaa.

No onhan tota pihaa.
Ostohetkellä olin vielä ihan liekeissä, koska piha on niin ihanan villiintynyt ja ISO.
Hah! Little did I knew.

 Voin kertoa, että näillä muovilapioilla ei tee hevon paskaakaan. Eikä varsinkaan sitä. 

Tällä tekee jo vähän enemmän.
Kuvassa hyvin todentava esimerkki saunarakennuksesta ja fysiikan laeista.  Lämpö kulkee ylöspäin, ja peltikatolla ollut lumi alaspäin. Jep.

Liikunta- ja virkistyskeskuksemme tarjoamalla ilmaisella Kolates-tunnilla. (Tai noh, ilmaisella ja "ilmaisella"...)

Nalle-pirtelö, tuo janoisten lumityöläisnaisten sankari. (Huomatkaa, kuinka ketterästi kiertäen en mainosta täällä alkoholia.)

Tässä mitään crossfit-saleja kaivata.

 Nainen ja hanki.

En ihan tarkalleen tiedä, mitä tässä kuvassa tapahtuu, mutta tulispa jo se kevät, saatana.

Elämää aikuisopiskelijana

Opiskelijaelämää on takana nyt kuukausi ja en voisi olla tyytyväisempi päätökseeni palata takaisin opintojen pariin.

Kuten ehkä muistattekin, muutoksen tuulet puhalsivat tammikuussa ja samassa rytäkässä päätin siis jatkaa journalismin opintojani Haaga-Helia ammattikorkeakoulussa. Tyylilleni uskollisena toimin tässä(kin) asiassa hieman takaperoisesti: opiskelen toimittajaksi sen jälkeen kun olen jo tehnyt toimittajan töitä ammatikseni. Noh, ei oppi ojaan kaada ja tuskinpa tässä nyt ainakaan tyhmemmäksi voi tulla? Vaikka lähtökohtaisesti opiskelenkin päivittääkseni osaamistani ja hankkiakseni uusia näkökulmia työn tekemiseen, on korkeakoulututkinnon puuttuminen aina hieman kaihertanut mieltä. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaisesti, saatan valmistua medianomiksi jo ensi vuoden lopussa. Siihen asti aion nauttia tästä tilanteesta ja opiskelijaelämän suomasta vapaudesta niin pitkälle kun taloudellinen tilanne sen mahdollistaa.

YO vm. -98. Tuosta nuoresta päästä voisin ottaa nuo hiukset takaisin, muuten olen tyytyväinen nykyiseen, vanhempaan ja viisaampaan versioon.

Pääsin aikoinaan opiskelijaksi aikuispuolelle kaksipäiväisten pääsykokeiden jälkeen yli kolmensadan hakijan joukosta, aloituspaikkoja ollessa 24. Olin todella innoissani, mutta nopeasti huomasin iltaopintojen ja työelämän yhdistämisen olevan (minulle) liian haastavaa silloisessa elämäntilanteessa. Opinnot jäivät kesken ja porhalsin ruuhkavuosia eteenpäin melko varmana siitä, että Pasilan ovista en enää astuisi sisään.

Toisin kuitenkin kävi. Nyt lähtökohdat opiskelulle ovat ihan erilaiset. Aikani jakaantuu opiskelun, freelancer-töiden ja parin oman projektin kesken. Päätoimisena opiskelijana voin valita opintoja sekä aikuis- että nuorisopuolen koulutustarjonnasta, mikä antaa kivasti lisäjoustoa omien aikataulujen suunnitteluun. Harjoitustehtäviä voi hyvin soveltaa suoraan omiin työprojekteihin. Eräässä työstämässäni (salaperäisessä) projektissa on aineksia opinnäytetyöksi saakka. Opintojen etenemistä nopeuttaa myös mahdollisuus ahotointiin (aiemmin hankitun osaamisen tunnustaminen) ja tätä suoritustapaa tulenkin käyttämään isoon osaan perusopintojen kursseista. Toisaalta tietyille kursseille haluan osallistua ihan itseni takia vaikka työnäytteet riittäisivätkin suoritukseksi - yleissivistystä ei voi olla koskaan liikaa ja kirjoittajana tuskin kukaan on täydellisen valmis?

Tauko kokopäiväduunista on paikallaan. Laskeskelin juuri, että olen ollut yli 15 vuotta työelämässä yhtäjaksoisesti ilman hengähdystaukoja ja opiskellut kaksi tutkintoakin töiden ohessa. Kokemusta löytyy niin monimuoto-, etä- kuin verkko-opinnoistakin. Työelämän ja aiempien opintojeni ollessa hyvin käytännönläheisiä, olen ollut ihan innosta soikeana esimerkiksi journalistin ammattietiikka ja -juridiikka kursseista, joilla pääsen kiusaamaan aivojani puhtaasti teoria- ja käsitteellisellä tasolla. Ajatus kielenhuollon jatkokurssista suorastaan hykerryttää: pilkkusääntöjä, miten pedanttisen ihanaa! (Kyllä, tunnen lausahduksen aiheuttamat pitkät katseet tänne asti. Ei, minulla ei ole kuumetta.) Pieni akateemikko minussa heräilee monivuotisesta unestaan.

Lukulistalla nyt: Tenttikirjoja.

Teorian vastapainoksi journalistisen työn opintokokonaisuuksissa ollaan kädet vahvasti kiinni itse tekemisessä: kirjoittamista, haastattelutekniikkaa, valokuvausta, kuvankäsittelyä, taittamisen perusteita ja video-editointia. Ja sitten vähän lisää kirjoittamista.

Saadessani tammikuussa tiedon opinto-oikeuden palautuksesta, jännitin että miten tässä käy. Osaanko aikatauluttaa ja tehdä oikeita valintoja kurssien suhteen? Riittääkö aika ja motivaatio loppuun saakka? Onko tässä nyt mitään järkeä? Onneksi viisas (ja eittämättä monen monta vastaavaa tilannetta nähnyt) opinto-ohjaajamme ehdotti tapaamista, jonka aikana asiat loksahtivat kohdalleen ja hahmotin opintosuunnitelman ja sen etenemisen kokonaisuudessaan. Poistuin tapaamisesta opinto-suunnitelma taskussa ja kevein mielin; opinto-oikeuden lisäksi minulle palautettiin usko siihen, että koskaan ei ole liian myöhäistä lähteä opiskelemaan.

Tämä postaus on tehty yhteistyössä Haaga-Helia ammattikorkeakoulun kanssa.

OG-Kirppis on Tattariharjun uusi helmi

Syy edellisen postauksen kirpparilakkorikkomukselleni löytyy Tattariharjulta, jonne on hiljattain avattu uusi ja mielenkiintoinen OG-Kirppis osoitteeseen Kankiraudantie 2. 

 

Kauppareissulla mielenkiintoni herätti iso kyltti tien poskessa. Jarrut pohjaan ja kurvaus oikealle. 

 

 

Kirpparia pyörittävät mukavat herrat Hannu&Mike kertoivat ajatuksen kirpputorista saaneen alkunsa omasta pitkäaikaisesta kiinnostuksesta vanhaan tavaraan ja ihmetyksestä, kuinka paljon toimivaa ja hyväkuntoista tavaraa ihmiset heittävät menemään. Toimitilat löytyivät tutuilta kulmilta ja hyllyjen rakennus saattoi alkaa. Kaikki saatiin valmiiksi sopivasti ennen ulko-oven ensimmäistä virallista aukenemista - se tosin ruuvattiin paikoilleen vain tuntia ennen avajaisia.

Tiskin takaa kerrottiin myös, että kirppis nimettiin aiemmin roskalavalta löytyneiden OG-valokirjaimien mukaan. Kirjaimet todettiin toimivaksi ja kas, nimiongelma ratkaistu!

Valikoima on virkistävän laadukkaan oloista ja retrohenkeä pilkahtelee yhdessä jos toisessakin pöydässä. Monia vanhempia kirppareita vaivaava "uuden rihkaman tauti" loistaa ainakin toistaiseksi poissaolollaan. Toivottavasti näin on jatkossakin.

 Mites, löytyiskö makuuhuoneen nurkasta paikka tälle haarniskahahmolle?

OG-Kirppis, Kankiraudantie 2, Helsinki

Pöytävaraukset: ogkirppis@gmail.com, p. 044-9773831

avoinna:

ti-pe klo 11-19

la-su klo 10-15

ma suljettu

Myyntipaikka on edullinen (20 €/vko) ja melko kompaktin kokoinen. Kaksi vierekkäistä paikkaa saa yhteishintaan 35 €/vko. Kirpparitilasta löytyy myös oma nurkkauksensa huonekaluille ja isommille tavaroille. Maksuvälineenä käy sekä kortti että käteinen.

Menkää siis ja täyttäkää pöydät! (Jotta minä voin tulla tyhjentämään ne...)

Kirppiksen aktiivisesti päivittyvät fb-sivut löytyvät täältä

Tässä yksi hyvä syy vierailla susirajan takana pohjoisessa Helsingissä. Perille pääsee busseilla 75, 77A ja 577. Malmin Rautia on ihan naapurissa, mikäli rautakauppareissulle on samalla tarvetta (ja ainahan sille on.) Ja mikäli on viikonloppuna liikenteessä, kannattaa samalla reissulla poiketa myös Tattarisuon aarrehalleissa.

Kirppari hipin tekee

Kirpparilakko ei ole pitänyt ihan suunnitelmien mukaisesti. Mutta ketä voi syyttää, kun vastaan kävelee tällaisia retroaarteita?!

(Kyllä, ihan vaan ohimennen ja vahingossa päädyin Tattariharjun uudelle OG-kirpparille. Sehän oli käytännössä kuitenkin (lähes) ruokakauppareissun varrella.)

70-luvun ehdat tolppakengät, 4 €. Musta-valkoinen retro kukkamekko, 6 €. Se lisäksi, että molemmat ovat sopivaa kokoa, nämä ovat myös aika herkulliset yhdessä.

 Löydöt kruunasi yhden kaikkien aikojen lempiyhtyeeni, Led Zeppelinin historiikki. Rakkaus ko. bändiä kohtaan alkoi jo 13-vuotiaana, kun isäpuoli lahjoitti minulle vinyylikokoelmansa. 

Hippikesä 2015, täältä tullaan!

Talven viimeiset

Huumaava auringonpaiste sai mielen kevyeksi ja kuplivaksi heti aamusta. Kirkas valo paljasti armottomasti myös nurkissa pyörivät koirankarvat (ja takapihan lasioven täynnä koirankirsujen jälkiä) ja innostuinkin siivoamaan ihan urakalla. Kirpparikassi täydentyi muun muassa astia- ja liinavaatekaapin hylkytuomion saaneilla.

Ja auringonlasku, se vasta mykistävä olikin! Ihailin sitä joogatunnin aikana salin ikkunoista ja kävelin sen viimeisten rippeiden saattelemana kotiin. Joogatunnilla syventynyt hengitysrytmi jatkui kävellessä ihan itsestään ja olo oli hetkittäin niin tasapainoisen onnellinen, että teki mieli hypätä ensimmäisen vastaantulijan kaulaan.

Kovalevyn kätköistä löytyi aiemmin julkaisemattomia kuvia toisenlaisesta auringonlaskusta parin kuukauden takaa.
Nämä jääköön viimeisiksi talvikuviksi hetkeen. 

Huomisesta alkaa kevät, olen päättänyt niin.

Sananen ystävyydestä

Odotukset päivän postin suhteen eivät yleensä ole kovin korkealla.  (Kas, kirje verottajalta. Miten ihanaa!) Niinpä yllätyin suuresti saadessani kuluneella viikolla käsin kirjoitetun kirjekuoren, jonka lähettäjästä ei ollut merkintää. Kuoresta löytyi ystävänpäiväkortti ja sen takaa ystäväni kirjoittama, kyyneliin liikuttavan kaunis viesti. Kortti pääsi heti työpöytäni viereen seinälle, jossa se on koko ajan vain pienen vilkaisun päässä.

 
Te näette kortissa kaksi ponia. Minä näen ponien lisäksi kaikki ne koetut ja jaetut asiat, muistot, keskustelut, hetket ja haaveet, jotka sitovat minut ja kortin lähettäjän voimallisesti ja erottamattomasti yhteen.

Tutustun ihmisiin helposti, mutta minulla on vain muutama luottoystävä. Kärsin jatkuvasti huonoa omaatuntoa siitä, että en pidä heihin tarpeeksi yhteyttä. Toisien kanssa tiedän ja luotan, ettei se ystävyys mihinkään häviä vaikka nähtäisiinkin vaan kerran puolessa vuodessa. Olen hieman sosiaalinen erakko ja joskus vaan väsyn nopeasti ihmisten seurassa, seurasta tai sen laadusta riippumatta. Uppoudun usein sisäiseen maailmaani, jonne moni pääsee kurkistamaan vain ovensuulta. Olen hyvin herkkä omasta ajastani ja tilastani, rakastan möllöttää yksin kotona omien ajatuksieni ja puuhieni parissa. Puhelimessa puhun vain pakon edestä, en kuulumisia kyselläkseni. (Tämän ystäväni varmaan hyvin tietävätkin eivätkä soittele turhaan :D) Enkä todellakaan ole se tyyppi, joka lähtee töiden jälkeen vaan kahville ihan huvin vuoksi.

Tiedän monen ystäväni lukevan blogiani, joten tämä on teille, tunnistatte kyllä itsenne.

Kiitos, että olette olemassa. Anteeksi, että itse en aina osaa. 

Vierastan "best friend"-ajattelua, minulle jokainen ystävistäni on omalla erityisellä ja uniikilla tavallaan rakas. 

Tai no, ehkä yksi on ylitse muiden. 

 

Hänen kanssaan jaan myös vuoteeni, asuntolainani ja koirani.

Jos maton kanssa voisi mennä naimisiiin...

...niin tekisin sen heti!

Tiedättekö sen fiiliksen, kun kirpparilla näet, aluksi kenties toisella silmäkulmalla, jotain kerrassaan puoleensavetävää? Sellaista, jonka tiedät heti, ilman tarkempaa miettimistäkin, olevan yksi parhaita löytöjä pitkään aikaan? Tiedättekö?

Sen kun kuljet löytöäsi kohden, ajankulun elokuvamaisesti hidastuessa ympärillä?

Samalla kuitenkin askeleita jo kiirehtien ja huolestuneesti ympärille vilkuillen: eikait kukaan muu ole huomannut sitä? (Ja auta armias jos joku juuri sillä hetkellä pysähtyy kyseisen myyntipöydän ääreen...)

Sen kun hieman jännityksestä hikeentynein sormin kaivat hintalapun esiin ja käännät sen...

...ja toteat hintalapun vastaavan toiveitasi tai jopa alittavan ne. Myyty! Minulle!

Boho-henkinen matto löytyi Fidan kirpparilta 42 € hintalapulla varustettuna. Materiaalimerkintää ei ole, mutta käteen se tuntuu jämptiltä villamatolta, jopa hamppumaiselta.

En tiedä valmistajaa, en aikakautta enkä oikeastaan välitäkään tietää. Se on ihana. Ihana!

Olen kaivannut kammariin juuri tällaista, sävyltään astetta maanläheisempää mattoa tasoittamaan ympärillä vellovaa retrovärien merta. Ja kuinka ollakaan, se sattuu olemaan tismalleen sopivan kokoinen.

Matto koeajettu ja päteväksi todettu myös nelijalkaisten toimesta.

Tiedättekö sen tunteen, kun tekisi mieli kääriytyä rullalle maton sisään ja jäädä sinne asumaan? 

Ai ette muka tiedä?

Tyhmäliikuntatunnilla

Aluksi pieni tiedotusluontoinen asia: päivitin hieman blogin ulkönäköä ja samalla onnistuin sorvaamaan osoiteasetuksia. Sellainen perinteinen "hmmm mitäköhän tapahtuu jos painan tästä napista?" -tilanne. (No ei kovin hyvin.) Mikäli siis blogia ei löydy/se ei päivity lukulistalta tai linkit ei toimi, niin ilmoitathan siitä vaikka kommenttiboxiin. Tai siis. (Asian pitäisi olla nyt kunnossa?)

Väärin toimivan AaTeeKoon turhauttamana päätin antaa bittipölyn laskeutua hetken ja lähdin (ensimmäistä kertaa ikinä) Rasvanpoltto-tunnille. VIRHE. Pitäisihän sitä jo tähän ikään mennessä muistaa, että haara-perushyppelyä vaativammat koreografiat ei meikäläiseltä luonnistu. Sätkin kuin kala kuivalla maalla vääriä liikkeitä, väärässä tahdissa muiden kanssa.

Kävin tiistaina myös elämäni ensimmäisellä crossfit-tunnilla. Sanotaanko näin, että blogissa jos toisessakin nyt kovin trendikkään lajin lumo ei ihan auennut siinä viimeisten punnerrusten aikana suuhun pyrkiviä vatsanesteitä nieleskellessä. Vuosia ratsastusta harrastaneena olen kuitenkin tottunut itseni nöyryyttämiseen siinä määrin, että annan tunnille uuden mahdollisuden. Hehkuvan eteerisiä ja hyväntuulisen tarmokkaita treenipostauksia kannattaa kuitenkin jatkossakin etsiä jostain ihan muualta.

Rasvanpolton (hah) jälkeen ärsytyskäyrä oli jo niin korkealla, että asialle piti tehdä jotain.

Yksi lempivuodenajoistani on ajanjakso runebergintortun ja laskiaispullan välissä, kun voi hyvällä omallatunnolla syödä molempia.

Päivän polttava kysymys teille armon lukijat: 

Laskiaispulla - hillolla vai mantelimassalla? 

(Minulle kelpaa molemmat, kunhan täytettä on riittävästi.)

(Loppuviikon ohjelmassa on onneksi jooga-tunti. Siitä mä tykkään. Tehokasta ja sopivan hidastempoista, jotta aivot pysyvät liikkeen mukana.)

Laina kävi kylässä

Laina-myrsky kävi huutelemassa meidänkin nurkissa. Vieras oli tällä kertaa kohtelias (toisin kuin eräs edeltäjänsä, Eino-myrsky) eikä vienyt edes sähköjä mukanaan.

Hän jätti jopa tuliaisensa pihatielle maljakkoon poimittavaksi.

Sen verran kovaa se kuitenkin ravisutteli nurkkia, että yöunet jäivät vähäisiksi 

kun kuuntelin vanhan talon puuskatuulista suivaantunutta, äkäistä natinaa. 

Aamuun mennessä olivat saaneet jo sovinnon aikaiseksi, Torppa ja Laina. 

Se kuitattiin huimaavalla auringonpaisteella.

(Tässä kuvassa vilahtaa jotain, jonka vuoksi sydämeni meinasi jättää pari lyöntiä väliin jokunen aika sitten. Arvaatteko jo?)