94-vuotias vaarini
sai aivoverenvuodon maaliskuussa 2015. Siitä lähtien häntä hoidettiin laitoshoidossa,
saattohoitopotilaana, ilman toivoa kotiutumisesta. Tätä ennen vaarini asui
yksin kotonaan ja oli ikäisekseen hyvinkin itsenäinen ja tarkkaälyinen, huumorintajuaan
hän ei kadottanut kai koskaan.
Kulunut vuosi on ollut lähiomaisen
roolissa raskas. Vaarini puhe- ja ymmärryskyky palautui hetkittäin kunnes se
viimeisinä kuukausina hiipui kokonaan pois.
Olimme läsnä, mutta emme enää tavoittaneet häntä.
Tuntui, kuin
olisin menettänyt vaarini joka vierailulla uudestaan.
Vaarini teki pitkän työuran erään kanta-hämäläisen kartanon
tilanhoitajana. Tiedän hänen olleen erittäin arvostettu henkilö sikäläisten
keskuudessa, sekä persoonansa että ammattitaitonsa vuoksi. Kun ajattelen
vaaria, ajattelen usein myös tuota paikkaa. Kartano oli vaarille rakas ja
merkityksellinen – sekä koti- että työpaikkana vuosikymmenien ajan – ja myös
minulle se on toiminut näyttämönä lukuisille lapsuusmuistoille. Kuljinhan jo
polvenkorkuisesta vaarini lahkeessa kiinni peltojen pientareilla, joen
rannalla, metsissä, rekan hytissä ajamassa sokerijuurikkaita tehtaalle. Näitä
muistoja olen kantanut mukanani ja vaalinut ylpeydellä läpi elämän.
Nuorempana monet näistä asioista olivat kapinoivalle ja
levottomalle sydämelle itsestäänselvyyksiä enkä juuri käyttänyt aikaa niiden
pohtimiseen. Vasta aikuisiällä olen pysähtynyt tunnistamaan ja miettimään omia
elämänarvojani ja sitä, mistä ne kumpuavat. Uskon, että vaarillani on ollut
suuri vaikutus siihen, millaisia arvoja olen elämääni omaksunut. Kunnioitus ja
rakkaus maaseutuun, luontoon ja eläimiin, arvostus työteliästä ja yksinkertaista
elämäntyyliä kohtaan – nyt ymmärrän mistä ne tulevat.
Muistoissani vaarini on pukeutuneena vihreisiin
työhaalareihin, riuskana ja hymyilevänä, aina valmiina auttamaan. Mielikuvissani
näen vieläkin puimurin etäänpänä pellolla, tutun hahmon sen hytissä. Traktorin
ratissa, hallilla hitsaamassa ja koneita korjaamassa, metsässä saunavihtaa
tekemässä.
Kolme vuotta sitten veri veti takaisin maalle ja ostimme
oman pienen maalaispaikkamme. Olen onnellinen, että vaarini ehti vierailemaan
Hauholla. Uskon hänen olleen salaa mielissään hankinnastamme ja siitä, että torpan
myötä tavallaan palasin takaisin juurilleni.
Mielissään hän on ollut varmasti myös
huomatessaan niiden arvojen, joita hän on omassa elämässään vaalinut,
siirtyneen eteenpäin ja jatkaneen elämäänsä vahvana meissä jälkipolvessa,
minussa ja serkuissani. Se on epäilemättä ollut hänelle todella tärkeää.
Vaarini hiipui hitaasti pois vaikka hän olisi varmasti itse
valinnut mielummin lähteä saappaat jalassa. Sydän oli vahva, sanoivat lääkärit.
Se ei antanut periksi, piti kiinni tässä maailmassa, vaikka tästä elämästä hän
poistuikin jo kuukausia aiemmin.
Siihen sydämeen mahtui niin paljon rakkautta
ja viisautta huolimatta sodan varjoista, joita se kantoi mukanaan
vuosikymmenten läpi.
Helmikuussa
silitin linnunluiseksi kuihtunutta käsivartta ja kuiskasin mielessäni:
"Päästä irti, Eeva odottaa sinua jo."
Vaarini nukkui
pois pääsiäisenä ja hänet haudattiin Eevan viereen eilen, lauantaina 23.4.2016.
Ainoa jäljellä oleva ovi lapsuuteeni sulkeutui viimeistä
kertaa. Isovanhempani ovat olemassa enää muistoina sydämessäni ja valokuvina torpan seinällä.
Suru on suuri ja ikävä valtava, mutta kiitollisuus ja
rakkaus jota vaariani kohtaan tunnen – ne ovat aina suurempia.
Minulla on kunnia olla mukana Haaga- Helia ammattikorkeakoulun kuvajournalistien Vapaus on jokaisen vastuulla -valokuvanäyttelyssä. Näyttelykuvani kuvaavat vaarini vimeistä vuotta – ja viimeistä taistelua – ja ovat nähtävissä Sanomatalossa 3-15.5. sekä Finlandia-talossa 3.5.-31.5.2016.
Lisätietoja näyttelystä täällä.
Lämpimästi tervetuloa moikkaamaan minua avajaisiin Sanomataloon 3.5. klo 17 alkaen tai katsomaan näyttelyä toukokuun aikana. <3