perjantai 30. tammikuuta 2015

Tarkan markan ajat


Blogitulppaanit ovat löytäneet tiensä myös Casa-X:ään! Kyseinen kimppu on tosin saatu lahjaksi, ja jatkossakaan niitä ei tässä osoitteessa omilla rahoilla ostella.


Eikä ostella paljon muutakaan. Tilannehan on nimittäin se, että päiväduuni loppui ja uudet työkuviot ovat vielä, joskin lupaavasti, auki. Olen laatinut itselleni minimibudjetin peruselämiseen ja laskujen maksamiseen, muiden hankintojen osalta rahahanat ovat nyt toistaiseksi kiinni. Olin onneksi hieman itseltänikin salaa ja ennakoiden varautunut tilanteeseen jo edellisenä vuonna. Sukanvarressa on säästöjä sen verran, että tiukan paikan tullen pärjään hetken. Sen hetken aion nyt keskittyä pariin omaan projektiin, joiden taloudellisesta kannattavuudesta ei ole mitään varmuutta. Ne ovat kuitenkin sellaisia nyt tai ei koskaan -projekteja, joiden toteuttamiseen ei välttämättä tule enää toista tilaisuutta.
Toki taloudessamme asuu kaksi henkilöä, joista toinen on tukevasti vakituisessa asiantuntijatyössä kiinni. En ole yksin vastuussa budjettiriihestä ja joustoa löytyy tarvittaessa. 

(Uudet työprojektit ja -tarjoukset ovat silti edelleen enemmän kuin tervetulleita, vinkvink.)


Jännästi on alkanut kaupassa käydessä tarjouslaput kiinnostamaan. Suunnittelen talouden syömisiä etukäteen huomattavasti aiempaa enemmän, ja pakkaseen on kertynyt jo yhtä sun toista. Näen vaivaa ja koukkaan luomumaitoni Lidlistä perusmarketin sijaan. (Luomumaidosta en aio tinkiä.) Kyttäilin aikani Biodellyn alennuskamppiksia ja sellaisen saapuessa tilasin hennavärit kerralla koko kevääksi. Kävin kuittaamassa kirjastokortille kertyneet myöhästymismaksut ja laitoin varaukseen kirjoja, jotka aiemmin olisin poiminut mukaani kirjakaupasta. Käyttämäni puhdistusaine oli apteekissa -20% tarjouksessa joten ostin kaksi.

Pieniä juttuja, joihin jo nyt kiinnittää huomiota ihan eri intensiteetillä.

Tyhjennän kaappeja kaikesta ylimääräisestä ja lataan tavaraa nettiin myyntiin. Samalla huomaan myös omistavani jo paljon, tarpeeksi ja liikaakin. Internetin ihmemaassa suljen silmäni alennusmyynneiltä, ilmaisilta toimituskuluilta ja muilta säästöhoukuttimilta. En tarvitse uutta talvitakkia, en kenkiä, en viidettä samanlaista mustaa perustunikaa. Budjettilaskelmia tehdessä on ollut osin huojentavaa huomata, kuin vähän oikeasti tarvitsen.



Niin että näillä mennään ja nautitaan lahjatulppaaneista nyt, kun ne vielä kukoistavat.

Miten teillä, arvoisat lukijat, säästetään arjessa?

tiistai 27. tammikuuta 2015

Sattuu ja tapahtuu feat. Fiskars, The Kirves

Olipa kerran ihan tavallinen, tammikuinen perjantai-ilta. Matka Torpalle oli liukas ja pimeä, mutta pääsimme perille ja pihaan kaartaessa mielessä siinsi jo ajatus saunan rentouttavista löylyistä ja kylmästä saunakaljasta. Mies oli päättänyt viettää tiukan tipattoman tammikuun joten tiesin saavani nautiskella oluesta ihan keskenäni. Kulunut viikko oli ollut molemmille poikkeuksellisen nihkeä. Omassa mielessä kummitteli äkkilähtö töistä ja uuden elämän käytännön järjestelyt. Viikonloppuna olimme suunnitelleet remontoivamme sisätiloja kuntoon ja tekevämme pari pidempää metsälenkkiä koirien kanssa. Ei mitään sen ihmeellisempää.

Tässä vaiheessa lienee turha edes mainita, ettei mennyt ihan niin kuin siinä kuuluisassa lifestyle-ohjelmassa.

Nostelin ruokakassien sisältöä jääkaappiin, mies ilmoitti menevänsä lämmittämään saunaa ja hakkaavansa samalla pari sytkypuuta puuhellan sytyttämistä varten.

Hetken päästä Torpan ovesta astuu sisään astetta kalpeampi mies verta suihkuavan peukalon kanssa.

Olin yllättynyt, miten rationaalisesti pystyin tilanteessa toimimaan. Olin toki aiemminkin jo tehnyt pientä ajatusjumppaa sen kanssa, että mitäs jos ja kun jotain käy. Onhan kuitenkin ne moottorisahat, sirkkelit ja viikatteet. Aika usein niiden käyttäjillä se pari saunakaljaa alla. Olin varmuuden vuoksi ostanut lääkekaapin täyteen kiristyssiteitä ja muita ensiaputarvikkeita jo kesällä.

Peukalosta pää irti. Mies tuolille istumaan, käsi ylös sydänlinjan yläpuolelle. Lääkekaapista painesiteitä. Verta on tässä vaiheessa ihan kaikkialla. Tässä sulle lasi vettä, sano heti jos huimaa tai pyörryttää. Soitto hätäkeskukseen. Esittelen itseni ja asiani. Paikallinen yksikkö on ajossa, ambulanssi lähtee Hämeenlinnan keskustasta. Arvioitu saapumisaika 35 minuuttia.

(Tämä tiedoksi teille, jotka aiotte mahdollisesti meillä vieraillessanne tukehtua tai saada sydänkohtauksen. Ei ehkä kannata.)

Muistan itse istuneeni kolarin jälkeen Kanta-Hämeen keskussairaalan ensiavussa neljättä tuntia, joten pakkaan miehelle kassiin kännykän, lompakon, kännykän laturin, vesipullon ja pussin suolapähkinöitä. Kirjankin.

Teen voileivän ja kaadan lasin tuoremehua, mieheni ei ole ehtinyt syömään lounaan jälkeen mitään ja selvästikin seuraavaan ruokailuun saattaa mennä hetki. Eihän sua huimaa? Sano heti jos tulee huono olo! Verta tulvii painesiteen läpi, käärin peukalon ympärille froteepyyhkeen.

Lähden saattamaan miestä ambulanssille pihatien päähän. 300 metriä pimeää, kapeaa hiekkatietä ei ole vaihtoehto lanssilla ajoon saatika sen kääntämiseen auraamattomassa pihassa. Hakkuupöllin vierestä löydämme irronneen peukalonpään ja nappaamme sen mukaan minigrippussiin. Jospa sille vaikka olisi vielä käyttöä. (No ei ollut, lanssikuskit heittivät roskikseen.)

Ambulanssi saapuu, kuskit tsekkaavat tilanteen ja toteavat paikkauksen ehdottoman tarpeelliseksi, mielellään mahdollisimman nopeasti.
Soita, kun tiedät jotain enemmän.
Jään tuijottamaan, kuinka lanssin takavalot katoavat pimeään.

Kävelen takaisin Torpalle. Poltan ketjussa pari tupakkaa, koska muutakaan valonlähdettä ei ole. Soitan ystävälle, toisellekin. (Kiitos H ja K, te olette kultaakin arvokkaampia!)
Seison aikani pihalla enkä tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Teen molempia.

Mies saapuu parin tunnin päästä taksilla Torpalle tikit peukalossa. Oli onneksi saanut kävellä suoraan lanssista paikkauspöydälle. Verta vuotaa edelleen, kuulemma ihan normaalia tällaisissa avohaavatapauksissa. Yö on levoton, mies ei säryltä pysty nukkumaan ja itse en uskalla (jos se vaikka kuolee verenhukkaan). Verenvuoto yltyy, vaihdan siteen pariin kertaan ja neljältä aamuyöllä soitamme sairaalaan. Kuulemma ihan normaalia tällaisissa avohaavatapauksissa.

Seitsemältä aamulla soitan taksin ja mies lähtee takaisin sairaalaan. En ole mikään sairaanhoitaja, mutta tällainen verenvuoto ei vaan voi olla normaalia, missään avohaavatapauksessa. Ihmiskehossa on kuitenkin verta vain n. 7 % kokonaispainosta eli aikuisella miehellä n. viisi litraa. Pari niistä oli tässä vaiheessa jo siteissä, pyyhkeissä ja keittiön kaapinovissa. Aamuvuoro tsekkasi vuodon ja kiidätti miehen nopsaan uudestaan paikkauspöydälle. Ihmettelivät oikein, miksei hän ollut tullut takaisin jo aiemmin.

Hmmm, niinpä.

Kävi ilmi, että tikkien alle oli unohtunut pari vuotavaa verisuonta. Peukalo poltettiin lopulta kiinni ja toipuminen saattoi alkaa. Hieman lyhyemmäksi se jää, mutta kyllä siitä peukalo vielä tulee. Basistin näkökulmasta oli onni, että kyseessä on soittamisen kannalta se "turhin" sormi. Tämä oli heti miehen huoli nro. 1. 

Mitä tästä opimme? No ainakin sen, että tällaista voi sattua ihan milloin tahansa, kenelle tahansa. Keskity siihen, mitä olet tekemässä. Älä siihen jonossa seuraavana olevaan asiaan. Lääkekaappi on syytä pitää asianmukaisesti varustettuna. Kannattaa ottaa selvää, mitä tarkoittaa Heimlichin ote. Tai miten tehdään oikeaoppinen painesidetaitos. Ensiapukurssikaan ei välttämättä ole hukkaan heitetty sijoitus. Ylipäänsä kannattaa miettiä vastaavia tilanteita hieman etukäteen; miten toimia ja missä järjestyksessä?

Ja ehkä opimme myös sen, että jatkossa meillä ei hakata halkoja enää selvinpäin. Ehkä.

(Tämä oli sitten vitsi. Ehkä.)

 Thumbs up, boys and girls!

maanantai 26. tammikuuta 2015

Uinuva lampi, hiipivä kevät

Maanantai on ollut harmaa ja kontrastiton, niin ikkunan takana kuin pään sisälläkin. Aamun kolmannen kahvikupin jälkeen (ei merkittävää vaikutusta) päätin luovuttaa kaiken järkevän tekemisen suhteen ja omistaa päivän haaveilulle. Ja sehän ON tärkeää ja järkevääkin; siinä missä elimistö kaipaa ruokaa ja lepoa toimiakseen kunnolla, haaveilu on mielen hyvinvoinnin elinehto. Se ruokkii ja kannattelee unelmia, silloinkin kun tuntuu, ettei niiden omat siivet jaksa kantaa.

 Tänään haaveilin keväästä ja kesästä, tein suunnitelmia niityn ja lammen varalle.

 Kuinka keväällä pyydän naapurin isäntää äestämään niitylle pari kylvövakoa perunoita ja juureksia varten.


Kuinka ruoppaamme lammen rannan ylimääräisistä kaisloista ja siistimme reunojen pientareet keväällä,
kun kasvukausi on vasta aluillaan. (Note to self: pyydä kahlauspuku appiukolta lainaan.)


Kuinka rantaan vasemmalle nousee terassipatio painekyllästetystä laudasta
ja sen päähän pieni pontonilaituri, josta voi pulahtaa uimaan ilman mutaisilla rantakivillä liukastelua.


Kuinka "salaojitan" vanhan soutuveneen pohjan soralla, täytän sen mullalla ja asettelen täyteen istutuksia, 
sekä silmäniloa että salaattilautaselle päätyviä. 

Kuvat ovat viikkojen takaa, kirpeänkuulaana pakkaspäivänä otettuja. Olin niin lumoutunut näkemästäni, että sinipunaiseksi muuttuneista sormista huolimatta kuvasin, kunnes kameran akku sanoi kylmyydestä johtuen sopimuksensa irti. Silloin kevät oli vasta etäinen haave kaukana tulevaisuudessa. Nyt se on jo ihan nurkan takana, tai ainakin haluan uskoa niin, ja mikä parasta; mitä lähemmäs se saapuu, sitä vakuuttuneempi olen, että suurin osa haaveista on tarkoitettu toteutettaviksi.

torstai 22. tammikuuta 2015

Kun nyt kerta

Kyllä tämä uuden elämänvaiheen aloittaminen käy kuulkaas ihan päivätyöstä. Olen ollut nyt viikon vapaaherrattarena ja päivät vaan viuhtoo ohitse kuin Matikainen konsanaan. (Havuja perkele!) On niin paljon selvitettävää ja järjestettävää ja hoidettavaa. Lippulappua, hakemusta ja todistusta. Tapaamisia kirjanpitäjän ja opinto-ohjaajan kanssa. YELliä pitäisi maksaa ja ALVeja tilittää. Laskea uudestaan ennakkoverot. (Ei sillä, että yrittäjyys olisi entuudestaan vierasta, olenhan pyörittänyt omaa toiminimeä jo vuosia enemmän tai vähemmän kokopäiväisesti. Yrittäjyyden ja opiskelun yhdistäminen onkin sitten ihan uusi combo. )

Ensimmäisenä hankintana kalenteriin mätsäävät lyijykynät ja kumit. Asiat tärkeysjärjestykseen!
Duunikone on palautettu joten nyt pitäisi saada ihkaomat pelit ja vehkeet vihdoinkin ajan tasalle, pyyhkiä pölyt varaläppärinä toimineesta Mac Bookista, päivittää käyttöjärjestelmä, ostaa skanneri ja isompi näyttö. (Kaikki tämä ilman mitään käsitystä siitä, milloin saan seuraavaksi rahaa ja mistä.) Raivattiin meidän varasto/työhuoneeseen mulle oma nurkkaus ja haettiin Ikeasta (!) työpöytä. Olen sisustanut ja fiilistellyt mun "toimistoa" lähes tippa linssissä ja ensimmäistä kertaa seitsemään (anteeksi, syksyllä kahdeksaan) vuoteen olen viihtynyt ko. huoneessa kauemmin, kuin mitä kestää kaivaa imuri sieltä kaapista.
Työpöytä on vielä niin kovin siisti ja avara. Palataan asiaan parin viikon kuluttua.

Toimin talouden muonitus-, siivous- ja koiravastaavana, kun nyt kerta olen kotona.
Samaan aikaan yritän päästä kärryille koulun ilmoittautumisjärjestelmistä ja opiskelualustoista ja aikatauluista, synkata niitä sinnikkäästi paperikalenteriin, josta en suostu luopumaan. Että olenhan nyt ilmoittautunut varmasti kaikille tarvittaville kursseille, missä pitää olla ja mihin aikaan? (toim.huom. tänään, klo 17.40 Pasilassa, Svenska för journalister-kurssilla.)


...mikään ei ole niin tärkeää kuin se, että työhuoneessa on kristallikruunu!
 Ja silti. Herään joka aamu hymy korvissa, pää ideoita pursuten. Siihen luovaa energiaa ruokkivaan fiilikseen, että minulla on kaikki aika ja mahdollisuudet maailmassa. En ole elokuun jälkeen kertaakaan nukkunut näin hyvin ja sikeästi kuin nyt kuluneen viikon aikana. Olen käynyt urheilemassa päivittäin; joogaa, pilatesta, kuntosalitreeniä. (Kun nyt kerta siitä salikortista maksan.) Pieninä epäuskon hetkinä lohduttaudun sillä ajatuksella, että jos duuneja ei ala tippumaan ihan sylikaupalla, niin ainakin olen kesään mennessä niin timmissä kunnossa, etten koskaan ennen.
Olen kokannut ja leiponut sämpylöitä ihan antaumuksella, kun nyt kerta siihen on vihdoinkin aikaa. Ja juonut lounaaksi hampaita tiputtavan makuisia proteiinipirtelöitä, kun nyt kerta niitä jauheita kaapissa jostain syystä on ja säästölinjan vuoksi en raaski poiskaan heittää. (Jos loiventaa banaanilla ja hunajalla, niin menee alas.)

Illalla ohjelmassa Macin käyttöjärjestelmän päivityskokeilu nro. 2. (Se softan hankinta olikin ihan oma, kaikki draaman kaaret sisältävä, tarinansa.) Mikäli ette kuule minusta enää, olen todennäköisesti menettänyt viimeisenkin uskoni ihmisyyteen ja ATK-laitteisiin, räjäyttänyt läppärini omenoitten bittitaivaaseen ja istun keskellä kanta-hämäläistä metsää kirjekyyhkyjä kouluttamassa.

Takaisin pulpettiin, heippa!

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Hengästyttää

Viime päivät ovat kulkeneet ylikierroksilla. Hengästyttää ihan, kuinka paljon kahdessa arkipäivässä (keskiviikko oli viimeinen työpäiväni) saa aikaiseksi kun pistää hösseliksi ja kuinka paljon onkaan vielä tekemistä, selvitettävää ja toimitettavaa. Paperi sieltä, toinen täältä, meiliä tuonne ja missä järjestyksessä mikä mihinkin ja muistinko nyt ottaa huomioon kaiken tarpeellisen?

En olisi enää täysjärkinen ilman muistivihkoani.

Kaiken sekasorron keskellä aion sinnikkäästi keskittyä voimaan hyvin, tai ainakin vähän paremmin. Kävin tänään pitkästä aikaa joogatunnilla, ja rankan tunnin jälkeen kävelin autuas hymy kasvoilla kotiin. Todellakin nautin tästä nyt, kun kerta voin. Vielä pari viikkoa sitten ei olisi tullut kuuloonkaan, että olisin sunnuntaiangstiltani ja ahdistukseltani jaksanut tai kyennyt jääkaappia pidemmälle, saatika joogaan. Nyt odotan alkavaa viikkoa jännityksen sekaisella mielenkiinnolla ja samaan aikaan suorastaan lapsellisen innoissani siitä, mitä kaikkea se voikaan tuoda tullessaan.

Päivällä ulkona tuoksui aavistus kevättä (eli siis loskan alta puskeva koirankakka) ja rehellisesti sanottuna olisin aivan valmis jättämään tämän vuodenajan jo taakseni. Talven paras päivä on ikuistettuna alla oleviin kuviin (jouluna teimme pitkän metsälenkin koirien kanssa) ja se riittää.










torstai 15. tammikuuta 2015

Hyppy tuntemattomaan

Pahoitteluni mikäli vuodenvaihteen aikaiset maalailevat ja muutoksesta vihjailevat postaukseni ovat alkaneet ärsyttää (muitakin kuin itseäni). Kaiken myllerryksen keskellä on hankala pukea asioita sanoiksi silloin, kun ei oikein itsekään tiedä mitä tuleman pitää. Ja silti tuntuu, että jonnekin ne fiilikset on purettava. Blogi tarjoaa tähän luontevan vaihtoehdon.

Kun kiivaasti toivoo muutosta elämäänsä, kannattaa varautua siihen, että se saattaa saapua rytinällä sisään. Niin kävi minullekin.

Jätin päivätyöni taakseni ja hyppäsin.
...

Monesti kuulee ihmisten toteavan, että "no sehän on vaan työtä." Toisille se epäilemättä on näin ja minulle tämä työ on ollut niin paljon enemmän. Kuluneet kolme vuotta ovat olleet merkittävin kasvupolku aikuiselämässäni, niin henkisesti kuin ammatillisestikin. Olen kiitollinen kaikesta kokemastani ja oppimastani, työ on sekä ottanut että antanut paljon. Olen kiitollinen niistä mahtavista tyypeistä, joiden kanssa olen saanut työskennellä ja joihin olen muuten tutustunut työni kautta. Olen kiitollinen tästä erityislaatuisesta työyhteisöstä, jossa sain olla mukana ja jonka tuella sain kasvaa parhaaksi versioksi itsestäni. Kaikessa on puolensa, ja kolmeen vuoteen mahtuu onnistumisten ja hyvien hetkien lisäksi toki myös päiviä ja asioita, joita en todellakaan jää kaipaamaan. Loppulaskussa viivan alle jää silti vahva plussa ja rima seuraavaa mahdollista työpaikkaa ajatellen on asetettu hyvin, hyvin korkealle.
...

Mitäs sitten?
Ihan ensiksi aion vetää syvään henkeä ja paikallistaa itseni taas tälle planeetalle.
Tarkastaa, että kartta ja maasto vastaavat toisiaan.
Sitten jatkan kesken jääneet journalismin opintoni loppuun.
Nyt olisi myös aikaa paneutua kotipuutarhurismin saloihin ihan huolella ja kerrankin ajoissa.
Aion puhaltaa pölyt kuntosalikortin pinnalta ja lukea vihdoinkin ne pari vuotta hyllyssä
oikeaa hetkeä odottaneet kirjat.

(Loppuvuodesta ajattelin julkaista yhden sellaisen itsekin.)

Fiilikset heittelevät euforiasta epätoivoon. Edessä odottava vapaus ja tyhjä tila on ihan kamalaa ja kamalan ihanaa. Tilanteen ratkettua pään sisältä lähti tulvimaan niin paljon ajatuksia ja ideoita, että muistivihossa on jo nyt enemmän tekstiä kuin koko viime vuodelta yhteensä. Paljon olisi kuitenkin vielä käytännön juttuja, selvittelyä ja byrokratiaa edessä, ennen kuin uskallan oikeasti huokaista.

Huoli toimeentulosta toki jyllää myös taustalla. Asuntolainat eivät ole hävinneet mihinkään ja syödäkin kai pitäisi. Aion opintojen ohessa jatkaa freelancerina toiminimeni kautta vapaan kirjoittajan/sisällöntuottajan/copywriterin/markkinointi- ja viestintäsuunnittelijan töitä, niitä samoja, mitä olen tehnyt tähänkin asti, sekä vakituisessa työsuhteessa että pienyrittäjänä.

Siispä käytänkin nyt blogiani julkeasti hyväkseni työnhakuilmoituksena, eli mikäli etsit tehokasta, kaikissa kanavissa luontevasti polskivaa sisällöntuottajaa, valokuvaustaitoista kirjoittajaa/toimittajaa tai apuaivoja esim. markkinointisuunnitelman rakentamiseen, niin minut tavoittaa osoitteesta casaxblogi@gmail.com. Lisätietoja ja työnäytteitä saa pyydettäessä. Myös laajemmat konseptointi- ja suunnitteluprojektit ovat tervetulleita.

Sattuneesta syystä olen tyhjentänyt työläppärini tiedostoja omalle kovalevylleni ja löysin kesällä tekemäni kuvauskokeilun, jota en koskaan julkaissut. Nämä kuvat sopivat häkellyttävän hyvin tähän tilanteeseen. Kenties jollain tasolla valmistauduin hyppäämään jo silloin?

Yksi...
kaksi...
kolme...
...hyppää!


maanantai 12. tammikuuta 2015

Talvi-alkovi

Palataanpa leijailupostausten jälkeen takaisin maan pinnalle, tarkemmin sanottuna erään kanta-hämäläisen torpan
kammarin perällä sijaitsevaan alkoviin.

Ripustin alkoviin tunnelmanluojaksi jouluvalosarjan talvivalosarjan. Tykkään lopputuloksesta niin paljon, että valot saavat
jäädä noille sijoilleen kunnes joskus, taas, kenties ja ehkä kyllästyn.







Lipaston päällä oleva kultareunuspeili oli tilaustuote Universumin verkkokaupasta 
ja löytyi kirpputorilta hintaan 5 €. 



Korurasia on edesmenneen mummoni jäämistöä ja sillä on minulle paljon tunnearvoa.
Muistan, kuinka lapsena mummolassa kaivelin sen sisältä mummon rintaneuloja ja muita pieniä aarteita 
ihastuksesta huokaillen ja jännityksestä kihelmöiden, salassa ja ilman lupaa heti kun mummon tarkka silmä hetkeksi vältti. 



Itse lipasto löytyi toissa kesänä ladosta. Se ei kaivannut kuin kevyen puhdistuksen 
ja liinan päälleen peittämään pinnan naarmut. Tapetin ja hirsiseinän rajakohtaan tulee vielä 
jonain päivänä peitelista, älkää katsoko sitä.

  
(Ja arvaan, että heti katsoitte?)


Kukkuu!

lauantai 10. tammikuuta 2015

Näillä siivillä lentää pitkälle

Tiedättekö sen tunteen, kun pään sisällä velloo niin paljon; sanoja, lauseita, mielikuvia, dialogia, mutta mikään niistä ei ole vielä tarpeeksi valmis tulemaan ulos? Kun ajatus on olemassa mutta sanat vieroksuvat sitä?

Joskus silloin, kun sanat ovat hukassa, haen merkityksiä ja inspiraatiota muiden jo kirjoittamista ajatuksista, makustelen ja heijastan niitä omaa mieltäni ja huuliani vasten. Ja aika usein juuri ne siihen hetkeen oikeat oivallukset löytävät luokseni.

En muista mistä tämän ajatuksen aikoinaan löysin, mutta tällä viikolla se on puhutellut niin voimakkaasti, että kirjoitin sen ylös keittiön ovessa olevaan liitutauluun.

Jotta muistaisin. Jotta uskaltaisin. Jotta muistaisin, että minähän uskallan!

tiistai 6. tammikuuta 2015

Sinistä valoa


Huh, kylläpä nyt taas elämän isot aallot keinuttavat. 
Edelliseen postaukseeni viitaten; miettikää tarkasti mitä toivotte. 
Kun toiveisiin suuntaa tarpeeksi energiaa, ne lähtevät toteutumaan ihastuttavan 
kiusallisella tavalla silloinkin, kun ei ole itse niistä vielä edes ihan satavarma. 
Nyt pitäisi uskaltaa päästää irti laidoista ja hypätä aaltoihin.    


Tänään ei ole enempää sanoja, on vain kuvia. 
Hyytävän kauniilta pihamaalta, 
saunan lämmittämisestä sinisessä hetkessä.


 Puiden keskeltä kulkee polku niitylle ja lammen rantaan. 
Polttopuitakin taitaa riittää vuosiksi eteenpäin. 


Saunan pääty kaipaisi ulkolaudoitusta pintaansa. 
Ensi keväänä sitten. 
Ulkovalotkin saavat olla kesään saakka.