Olipa kerran ihan tavallinen, tammikuinen perjantai-ilta. Matka Torpalle oli liukas ja pimeä, mutta pääsimme perille ja pihaan kaartaessa mielessä siinsi jo ajatus saunan rentouttavista löylyistä ja kylmästä saunakaljasta. Mies oli päättänyt viettää tiukan tipattoman tammikuun joten tiesin saavani nautiskella oluesta ihan keskenäni. Kulunut viikko oli ollut molemmille poikkeuksellisen nihkeä. Omassa mielessä kummitteli äkkilähtö töistä ja uuden elämän käytännön järjestelyt. Viikonloppuna olimme suunnitelleet remontoivamme sisätiloja kuntoon ja tekevämme pari pidempää metsälenkkiä koirien kanssa. Ei mitään sen ihmeellisempää.
Tässä vaiheessa lienee turha edes mainita, ettei mennyt ihan niin kuin siinä kuuluisassa lifestyle-ohjelmassa.
Nostelin ruokakassien sisältöä jääkaappiin, mies ilmoitti menevänsä lämmittämään saunaa ja hakkaavansa samalla pari sytkypuuta puuhellan sytyttämistä varten.
Hetken päästä Torpan ovesta astuu sisään astetta kalpeampi mies verta suihkuavan peukalon kanssa.
Olin yllättynyt, miten rationaalisesti pystyin tilanteessa toimimaan. Olin toki aiemminkin jo tehnyt pientä ajatusjumppaa sen kanssa, että mitäs jos ja kun jotain käy. Onhan kuitenkin ne moottorisahat, sirkkelit ja viikatteet. Aika usein niiden käyttäjillä se pari saunakaljaa alla. Olin varmuuden vuoksi ostanut lääkekaapin täyteen kiristyssiteitä ja muita ensiaputarvikkeita jo kesällä.
Peukalosta pää irti. Mies tuolille istumaan, käsi ylös sydänlinjan yläpuolelle. Lääkekaapista painesiteitä. Verta on tässä vaiheessa ihan kaikkialla. Tässä sulle lasi vettä, sano heti jos huimaa tai pyörryttää. Soitto hätäkeskukseen. Esittelen itseni ja asiani. Paikallinen yksikkö on ajossa, ambulanssi lähtee Hämeenlinnan keskustasta. Arvioitu saapumisaika 35 minuuttia.
(Tämä tiedoksi teille, jotka aiotte mahdollisesti meillä vieraillessanne tukehtua tai saada sydänkohtauksen. Ei ehkä kannata.)
Muistan itse istuneeni
kolarin jälkeen Kanta-Hämeen keskussairaalan ensiavussa neljättä tuntia, joten pakkaan miehelle kassiin kännykän, lompakon, kännykän laturin, vesipullon ja pussin suolapähkinöitä. Kirjankin.
Teen voileivän ja kaadan lasin tuoremehua, mieheni ei ole ehtinyt syömään lounaan jälkeen mitään ja selvästikin seuraavaan ruokailuun
saattaa mennä hetki. Eihän sua huimaa? Sano heti jos tulee huono olo! Verta tulvii painesiteen läpi, käärin peukalon ympärille froteepyyhkeen.
Lähden saattamaan miestä ambulanssille pihatien päähän. 300 metriä pimeää, kapeaa hiekkatietä ei ole vaihtoehto lanssilla ajoon saatika sen kääntämiseen auraamattomassa pihassa. Hakkuupöllin vierestä löydämme irronneen peukalonpään ja nappaamme sen mukaan minigrippussiin. Jospa sille vaikka olisi vielä käyttöä. (No ei ollut, lanssikuskit heittivät roskikseen.)
Ambulanssi saapuu, kuskit tsekkaavat tilanteen ja toteavat paikkauksen ehdottoman tarpeelliseksi, mielellään mahdollisimman nopeasti.
Soita, kun tiedät jotain enemmän.
Jään tuijottamaan, kuinka lanssin takavalot katoavat pimeään.
Kävelen takaisin Torpalle. Poltan ketjussa pari tupakkaa, koska muutakaan valonlähdettä ei ole. Soitan ystävälle, toisellekin. (Kiitos H ja K, te olette kultaakin arvokkaampia!)
Seison aikani pihalla enkä tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Teen molempia.
Mies saapuu parin tunnin päästä taksilla Torpalle tikit peukalossa. Oli onneksi saanut kävellä suoraan lanssista paikkauspöydälle. Verta vuotaa edelleen, kuulemma ihan normaalia tällaisissa avohaavatapauksissa. Yö on levoton, mies ei säryltä pysty nukkumaan ja itse en uskalla (jos se vaikka kuolee verenhukkaan). Verenvuoto yltyy, vaihdan siteen pariin kertaan ja neljältä aamuyöllä soitamme sairaalaan. Kuulemma ihan normaalia tällaisissa avohaavatapauksissa.
Seitsemältä aamulla soitan taksin ja mies lähtee takaisin sairaalaan. En ole mikään sairaanhoitaja, mutta tällainen verenvuoto ei vaan voi olla normaalia, missään avohaavatapauksessa. Ihmiskehossa on kuitenkin verta vain n. 7 % kokonaispainosta eli aikuisella miehellä n. viisi litraa. Pari niistä oli tässä vaiheessa jo siteissä, pyyhkeissä ja keittiön kaapinovissa. Aamuvuoro tsekkasi vuodon ja kiidätti miehen nopsaan uudestaan paikkauspöydälle. Ihmettelivät oikein, miksei hän ollut tullut takaisin jo aiemmin.
Hmmm, niinpä.
Kävi ilmi, että tikkien alle oli unohtunut pari vuotavaa verisuonta. Peukalo poltettiin lopulta kiinni ja toipuminen saattoi alkaa. Hieman lyhyemmäksi se jää, mutta kyllä siitä peukalo vielä tulee. Basistin näkökulmasta oli onni, että kyseessä on soittamisen kannalta se "turhin" sormi. Tämä oli heti miehen huoli nro. 1.
Mitä tästä opimme? No ainakin sen, että tällaista voi sattua ihan milloin tahansa, kenelle tahansa. Keskity siihen, mitä olet tekemässä. Älä siihen jonossa seuraavana olevaan asiaan. Lääkekaappi on syytä pitää asianmukaisesti varustettuna. Kannattaa ottaa selvää, mitä tarkoittaa
Heimlichin ote. Tai miten tehdään oikeaoppinen painesidetaitos.
Ensiapukurssikaan ei välttämättä ole hukkaan heitetty sijoitus. Ylipäänsä kannattaa miettiä vastaavia tilanteita hieman etukäteen; miten toimia ja missä järjestyksessä?
Ja ehkä opimme myös sen, että jatkossa meillä ei hakata halkoja enää selvinpäin. Ehkä.
(Tämä oli sitten vitsi. Ehkä.)
Thumbs up, boys and girls!