Tekemistä vai olemista?

Läppärin kovalevyn hajoamisesta seurasi tahaton tauko (blogi)elämään. En ole viime päivinä tehnyt juurikaan muuta kuin leikkinyt ja lenkkeillyt koirien kanssa ja tuijottanut lamaantuneena antaumuksella sitä edellisessä postauksessakin mainittua Modern Family-sarjaa. (Se on muuten loistava, vielä neljä tuotantokautta jäljellä!)

Tai siis tuijottanut sen jälkeen, kun tokenin läppärin hajoamisen aiheuttamasta sisäisen kovalevyni pirskoutumisesta, mikä oireili paniikinomaisena pintahengityksenä, lohduttomina itkukohtauksina, valvottuina öinä ja raastavana tunteena siitä, että deadlinet kaatuu päälle, kaikki menee päin helvettiä ja kohta mulla ei ole enää sitäkään vähää duunia, joka pitäisi saada tehtyä. 

No kaatuiko maailma ja duunit niskaan parin päivän tauon aikana? No eivät kaatuneet.

Sen sijaan leivoin toista kertaa elämässäni pari pellillistä korvapuusteja. 

(Lopputuloksen (eimennäsiihennyt) voi käydä katsomassa Instagramissa.)

Tartuin myös kirjaan ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Siis tenttikirjojen sijaan ihkaoikeaan kaunokirjalliseen teokseen. (Enteilevästi löysin edellisellä viikolla teinirakkauteni kirpparilta. Patinoitunut tarjotin on lahja maailman parhaan anoppilan kätköistä. )

Totesin, että maailmankaikkeus; viesti tuli taas perille. Josko sitä vaikka laskisi hiljalleen kierroksia tai ainakin etsisi jo sen käsijarrun valmiiksi ennen joulupyhiä. Ensi vuonna ehtii taas.

Hämmentävää huomata, kuinka iso osa identiteettiä on kiinni läppärissä; tiukasti pesiytyneenä sen kansioihin, projekteihin ja muistioihin. Koko siihen viitekehykseen, mitä ne edustavat. Saakeli sentään, kuin osa sielua olisi sammunut kovalevyn mukana! Kuinka orpoa on olla ilman. Kuinka tyhjältä tuntuu, kun yhtäkkiä en voikaan peilata itseäni työn alla olevan duunin kautta. Pyörin heikkopäisenä olkkarissa ympyrää ja pureskelin kynsiäni: kuka mä oon ja mitä mä nyt teen?!

Rakastan (suurimmaksi osaksi) kaikkea sitä, mitä teen. Ne jutut ovat tärkeä osa minua. Pitäisi kuitenkin pysähtyä useammin miettimään, mitä jää olemisen tasolle, kun tekemisen tason asiat katoavat? Miten määrittelen itseni, jos en voikaan tehdä sitä sen kautta, mitä teen, en tee, saan tai en saa aikaiseksi?

Kuten joku viisas on aikoinaan todennut: "We are human beings, not human doings."

(Hieman jo naurattaa omppuhuollon tyypin ilme, kun sopertelin itkua vääntäen kiitoksia saadessani takaisin entistä ehomman ja tehokkaamman läppärin, jossa kaikki kansiot, ohjelmistot ja palaset olivat tallessa ja paikoillaan omassa pikku mikrouniversiumissaan. Taisin kuitata ansaitun reunamerkinnän asiakastietoihin...)

Raskaita rantavesiä ja räyheitä saappaita

Täällä on kuulkaas tarvottu taas aika synkissä sielunmaisemissa. Ei pelkästään koiran vuoksi (juuri tänään aamulla katselin, kun koirat riehuivat keskenään ja vanha mamma juoksi pallo suussa pitkin pihamaata. Mietin vaan, että miten hitossa tuollaisen viet piikille.) vaan ihan yleisesti: olen kyseenalaistanut kaiken olemisestani, tekemisestäni ja uravalinnoistani lähtien. Sirpa-Leenalla on ollut kovasti asiaa.

On kahlattu raskaissa rantavesissä, hypitty askelkivillä, joilta ajatukset lipeävät.

Juuri mikään ei ole mennyt niinkuin suunnittelin, mutta se ei tarkoita, että asiat olisivat edenneet väärin tai huonosti. Ne ovat edenneet, kyllä, mutta eri tavalla, erilaisesti. 

Olen pakottanut päiviin kepeyttä, piirtänyt hartioillani lepääville tummille ajatuksille vaaleanpunaiset ääriviivat. Keskittynyt pieniin hyviin juttuihin.

Ja niitähän on. Ja niitä tulee, kun vaan pysyn silmät, korvat ja sielu avoinna. Annan järjen kuunnella, mitä sydämellä on sanottavanaan. Ja toisinpäin. Luotan siihen, että elämä kantaa vaikka en asioiden tarkoitusta aina sillä hetkellä näe tai suostu ymmärtämään. Vihjeitä tästä kuluneen vuoden vallitsevasta teemasta, irtipäästämisestä ja luottamuksesta ja sen kautta aukenevasta vapaudesta, on sadellut koko kevään niin, että luulisi tällaisen vähän tyhmemmänkin jo tajuavan.

Yhtäkkiä tulee töihin liittyvä yhteydenotto yllättävältä taholta. Ovi raottuu siellä, missä luulin sen jo lopullisesti sulkeutuneen.

Kärsin kroonisesta niskajumista ja haaveilen, että olisi varaa mennä hierojalle. Sitten vakiohierojani laittaa viestiä ja kyselee, milloin haluaisin käyttää sarjakortissani vielä jäljellä olevat kaksi hierontakertaa jotka olin unohtanut. Hallelujaa!

Luonnoslehtiössäni on jo pari vuotta pyörinyt eräs juttuidea. Sitten tapaan toisen työkeikan yhteydessä henkilön, joka alkaa puhumaan juuri tähän aiheeseen liittyen, sanoittaa kertomuksensa samalla tavalla, samoilla sanoilla, kuin mitä olen jo luonnokseen riipustanut. Sovitaan, että edetään yhdessä. Huikeaa!

Kevätmessuilla pyörittelin käsissäni Hulluna hortaan-kirjaa, en raaskinut ostaa. Seuraavana päivänä menin kirpparille ja lopun varmaan arvaattekin.

(Maksoin kirjasta 3 €)

Kirpparilta löytyi myös saappaat, jotka jalassa ei vaan voi mennä pahasti metsään. Tai jos menenkin, niin ainakin rytinällä ja tyylillä.

Tänään olen lähinnä hengannut saappaat jalassa (syvällä henkisessä metsässä) ja kuunnellut repeatilla biisiä, joka koskettaa tällä hetkellä kaikilla mahdollisilla taajuuksilla. Kuunnelkaa tekin:

King Dude & Chelsea Wolfe: Be Free

Maailmankaikkeus, sinä ja sun kiero huumorintajusi. Keep it coming!

Hortoillaan!

Olen jo pitkään lukenut kiinnostuneena kohdalle osuneita juttuja villivihanneksista ja luonnon tarjoamista ilmaisista voimaruuista. Villikasveissa väitetään olevan enemmän vitamiineja, hivenaineita ja antioksidantteja kuin viljellyissä kasveissa, ja minun logiikkaani tämä ajatus uppoaa helposti. Omat kokemukset eivät kuitenkaan ole vielä yltäneet metsästä ohimennen napsittuja kuusenkerkkiä (nam!) tai salaattiin silputtuja voikukanlehtiä syvemmälle. Pihalla ja metsissä rehottaa kesäisin monenmoista vihreää, mutta epäröin kokeilla, kun en tiedä ihan varmasti mitä olen suuhuni laittamassa. (Olisi ehkä kannattanut paneutua huolellisemmin siihen ala-asteella tehtyyn kasvistoon.)

Kuvassa kuusenkerkkiä viime toukokuulta. Nämä ovat mielestäni jo "ylikypsiä", 

parhaimmillaan kuusenkerkät ovat pieninä naperoina. 

Eräänä päivänä löysin itseni hortoilu.fi-sivustolta ja hetken päästä olinkin jo ilmoittautunut toukokuussa
pidettävälle hortakurssille.

Siis minne?

Horta on kreikkaa ja tarkoittaa kaikkea villiä, kasviperäistä syötävää. (Kerätä hortaa on luontevasti hortoilla kuten sieni/sienestää ja marja/marjastaa.) Villivihannesten keruu eli hortoilu tarkoittaa luonnossa villinä kasvavien syötävien kasvien keräämistä, kokkaamista, säilömistä ja syömistä.

Hortoilun alkeiskurssi pidetään kesän kynnyksellä toukokuussa, kun vastapuhjennut vihreys tarjoaa parastaan.
Kahden tunnin aikana olisi tarkoitus oppia siitä, mitä kannattaa kerätä, millaiset kasviyksilöt ovat hyviä, miten hortakasveja käsitellään ennen syömistä ja miten kasveja voi säilöä.

Olen tosi innoissani kurssista jo nyt! Aiheesta löytyy kyllä paljon hyvää kirjallisuutta, mutta itseni tuntien tiedän ettei kirjoista lukeminen riitä (oppimiseen), vaan mun täytyy päästä itse kokeilemaan, näkemään, tunnustelemaan ja maistelemaan. Haen kurssilta ikään kuin avaimet ihan uuteen, outoon mutta monipuoliseen ruokakellariin enkä malta odottaa, että pääsen hyödyntämään tiluksiemme voimaruokatarjontaa - vain keräämisen vaivan hinnalla.

Alimmat kuvat ovat Lähellä maata-kirjasta (Heikki Ahopelto, Jaani Vaahtera) joka "kertoo tarinoita hyvän ruuan tuottamisesta sekä ruuanlaittajan suhteesta valmistamaansa ruokaan. Kirja haastaa lukijansa ajattelemaan, mikä syömisessä ja herkuttelussa onkaan tärkeää." Kirjassa sivutaan yhden luvun verran myös villikasveja ja tarjolla on muutamia helposti toteutettavia reseptejä yleisimmin käytetyistä villikasveista. Todella mielenkiintoinen ja ajatuksia herättelevä teos, suosittelen!

Villivihannekset - löytyykö teiltä kiinnostusta ja/tai kokemuksia?

Kirppari hipin tekee

Kirpparilakko ei ole pitänyt ihan suunnitelmien mukaisesti. Mutta ketä voi syyttää, kun vastaan kävelee tällaisia retroaarteita?!

(Kyllä, ihan vaan ohimennen ja vahingossa päädyin Tattariharjun uudelle OG-kirpparille. Sehän oli käytännössä kuitenkin (lähes) ruokakauppareissun varrella.)

70-luvun ehdat tolppakengät, 4 €. Musta-valkoinen retro kukkamekko, 6 €. Se lisäksi, että molemmat ovat sopivaa kokoa, nämä ovat myös aika herkulliset yhdessä.

 Löydöt kruunasi yhden kaikkien aikojen lempiyhtyeeni, Led Zeppelinin historiikki. Rakkaus ko. bändiä kohtaan alkoi jo 13-vuotiaana, kun isäpuoli lahjoitti minulle vinyylikokoelmansa. 

Hippikesä 2015, täältä tullaan!

...ja sit musta tuli taas sisustusbloggaaja.

Olen aina vähän naureskellen ylenkatonut joka sisustusblogissa toistuvia teollisuuslamppuja, blogimattoja, lokki-lamppuja, musta-valkoista sisustusta, ”rouheita” sisustusratkaisuja ja string-hyllyjä. Kunnes eräänä päivänä huomasin omistavani jälkimmäisiä kolme kappaletta. No ostettiinhan me toki myös se vuonna 1930 rakennettu hirsitalo niiden hyllyjen ympäriltä.

Hyllykön sisältö tiivistäneekin sitten kaiken, mikä liittyy meikäläisen vapaa-ajan viettoon tulevina vuosina. Taidankin aloittaa sen tuosta takaseinän karmivasta ruusutapetista.

Miten tässä näin oikein kävi?