maanantai 1. helmikuuta 2016

Kuukausi joka katosi


Väittävät helmikuun ensimmäiseksi. En suostu uskomaan, vastahan me heiluteltiin tähtisadetikkuja vuoden vaihtumiselle (se eläinystävällinen versio juhlistamiselle), ihan vasta nousin lentokoneeseen totaalisen lopussa ja samoilla jaloilla suoraan viimeisestä työpalaverista ja astuin sieltä viikkoa myöhemmin uutena ihmisenä, ruskettuneena ja paisuneena levänneenä, ihmisenä, joka on saanut rauhassa tuijotella pilviä palmun alla ja ahmia (toisten kirjoittamaa!) tekstiä kirjan päivävauhtia.


Sitten keräilin itseäni viikon. Odottelin, että mieli ja sielu saapuvat kehon perässä kotimaahan.


Kävimme Torpalla toteamassa talven. Putket jäässä ja hormit tukossa. (Kyllä, sillä piipun päälle asetettavalla hatulla todellakin ON väliä.) Ulkona melkein lämpimämpi kuin sisällä. Pihatie oli sentään aurattu naapurin isännän toimesta ja lohikeitto valmistui keittolevylläkin. Tällä kertaa ei tarvinnut miettiä, jäädäänkö vielä yhdeksi yöksi. 
Ei jääty. 

Tein pehmeän laskun kouluun, käynnistelin työprojekteja, pakkasin vuoden 2015 pois koneelta ja mielestä. Mietin, että olisi niin paljon sanottavaa blogiin ja samaan aikaan ei oikeastaan mitään. Toisaalta huomaan useammankin seuraamani blogin hiljentyneen; sitä taitaa olla nyt ilmassa?


Olen hurjan innoissani monestakin asiasta juuri nyt. Jos viime vuoden teema oli irtipäästäminen, niin tänä vuonna se on muutos. Monella tasolla, samaan aikaan. Lähdetään vaikka siitä, että jos ketjussa yksi palanen muuttuu, muuttuu koko ketju. Yksi konkreettisimmista muutoksista on ystävän kanssa yhdessä vuokrattu työhuone, jonne pääsemme piakkoin muuttamaan. Kaipaan elämääni lisää säännöllisyyttä, pientä ryhtiliikettä arjen rytmin ja aikataulujen kanssa, ja uskon työhuoneen olevan juuri oikea ratkaisu tähän. Rajanvetoa työn ja vapaa-ajan välille. Samalla saan viettää aikaa, pallotella ideoita ja tehdä töitä rakkaan ystävän kanssa, mistä olen todella onnellinen ja helpottunut. Niin mahtavaa kuin yrittäjän vapaus ja kotona työskentely onkin, niin myönnetään; yksin ollessa kiire ja stressi eskaloituu helposti todellista kokoaan suuremmaksi. Mökkihöperyys väijyi syksyllä hetkittäin joka nurkassa, ja ne nurkat olivat pimeitä.


(Erakkomaisuudestani huolimatta taidan sittenkin olla vähän sosiaalinen eläin.)

Lopuksi tiedotusluonteinen asia: toisin kuin joka toisessa blogissa ja akkainlehdessä väitetään, helmikuu EI ole vielä kevättalvea. (Vaikka ulkona linnut laulaakin ja räystäät tippuvat vettä.)
Ei, emme ole menossa jo kevättä kohti (tai olemme joo, mutta helvetin pitkä matka sinne vielä on). 
En tiedä, onko maailmasta tullut jotenkin nopeampi tai minusta hitaampi, mutta ärsyttää, koska oli vuodenaika mikä tahansa, niin ihmisillä tuntuu olevan aina kiire vouhkata jo siitä seuraavasta. Joten please, ei kurkisteta kevääseen tai kiikuta kevään kynnyksellä. Vielä. Haluaisin nauttia tämän talven ensin.

(Se jatkuu vielä, uskokaa pois.)


Mitä teille kuuluu?