Hyvää matkaa, Vaari.

94-vuotias vaarini sai aivoverenvuodon maaliskuussa 2015. Siitä lähtien häntä hoidettiin laitoshoidossa, saattohoitopotilaana, ilman toivoa kotiutumisesta. Tätä ennen vaarini asui yksin kotonaan ja oli ikäisekseen hyvinkin itsenäinen ja tarkkaälyinen, huumorintajuaan hän ei kadottanut kai koskaan.

Kulunut vuosi on ollut lähiomaisen roolissa raskas. Vaarini puhe- ja ymmärryskyky palautui hetkittäin kunnes se viimeisinä kuukausina hiipui kokonaan pois.  

Olimme läsnä, mutta emme enää tavoittaneet häntä.

Tuntui, kuin olisin menettänyt vaarini joka vierailulla uudestaan.

 

Vaarini teki pitkän työuran erään kanta-hämäläisen kartanon tilanhoitajana. Tiedän hänen olleen erittäin arvostettu henkilö sikäläisten keskuudessa, sekä persoonansa että ammattitaitonsa vuoksi. Kun ajattelen vaaria, ajattelen usein myös tuota paikkaa. Kartano oli vaarille rakas ja merkityksellinen – sekä koti- että työpaikkana vuosikymmenien ajan – ja myös minulle se on toiminut näyttämönä lukuisille lapsuusmuistoille. Kuljinhan jo polvenkorkuisesta vaarini lahkeessa kiinni peltojen pientareilla, joen rannalla, metsissä, rekan hytissä ajamassa sokerijuurikkaita tehtaalle. Näitä muistoja olen kantanut mukanani ja vaalinut ylpeydellä läpi elämän.

Nuorempana monet näistä asioista olivat kapinoivalle ja levottomalle sydämelle itsestäänselvyyksiä enkä juuri käyttänyt aikaa niiden pohtimiseen. Vasta aikuisiällä olen pysähtynyt tunnistamaan ja miettimään omia elämänarvojani ja sitä, mistä ne kumpuavat. Uskon, että vaarillani on ollut suuri vaikutus siihen, millaisia arvoja olen elämääni omaksunut. Kunnioitus ja rakkaus maaseutuun, luontoon ja eläimiin, arvostus työteliästä ja yksinkertaista elämäntyyliä kohtaan – nyt ymmärrän mistä ne tulevat.

Muistoissani vaarini on pukeutuneena vihreisiin työhaalareihin, riuskana ja hymyilevänä, aina valmiina auttamaan. Mielikuvissani näen vieläkin puimurin etäänpänä pellolla, tutun hahmon sen hytissä. Traktorin ratissa, hallilla hitsaamassa ja koneita korjaamassa, metsässä saunavihtaa tekemässä.

Kolme vuotta sitten veri veti takaisin maalle ja ostimme oman pienen maalaispaikkamme. Olen onnellinen, että vaarini ehti vierailemaan Hauholla. Uskon hänen olleen salaa mielissään hankinnastamme ja siitä, että torpan myötä tavallaan palasin takaisin juurilleni. 

Mielissään hän on ollut varmasti myös huomatessaan niiden arvojen, joita hän on omassa elämässään vaalinut, siirtyneen eteenpäin ja jatkaneen elämäänsä vahvana meissä jälkipolvessa, minussa ja serkuissani. Se on epäilemättä ollut hänelle todella tärkeää. 

Vaarini hiipui hitaasti pois vaikka hän olisi varmasti itse valinnut mielummin lähteä saappaat jalassa. Sydän oli vahva, sanoivat lääkärit. Se ei antanut periksi, piti kiinni tässä maailmassa, vaikka tästä elämästä hän poistuikin jo kuukausia aiemmin. 

Siihen sydämeen mahtui niin paljon rakkautta ja viisautta huolimatta sodan varjoista, joita se kantoi mukanaan vuosikymmenten läpi.

  

Helmikuussa silitin linnunluiseksi kuihtunutta käsivartta ja kuiskasin mielessäni: "Päästä irti, Eeva odottaa sinua jo."

Vaarini nukkui pois pääsiäisenä ja hänet haudattiin Eevan viereen eilen, lauantaina 23.4.2016.

Ainoa jäljellä oleva ovi lapsuuteeni sulkeutui viimeistä kertaa. Isovanhempani ovat olemassa enää muistoina sydämessäni ja valokuvina torpan seinällä.

 Suru on suuri ja ikävä valtava, mutta kiitollisuus ja rakkaus jota vaariani kohtaan tunnen – ne ovat aina suurempia.

Minulla on kunnia olla mukana Haaga- Helia ammattikorkeakoulun kuvajournalistien Vapaus on jokaisen vastuulla -valokuvanäyttelyssä. Näyttelykuvani kuvaavat vaarini vimeistä vuotta – ja viimeistä taistelua – ja ovat nähtävissä Sanomatalossa 3-15.5. sekä Finlandia-talossa 3.5.-31.5.2016. 

Lisätietoja näyttelystä täällä.

Lämpimästi tervetuloa moikkaamaan minua avajaisiin Sanomataloon 3.5. klo 17 alkaen tai katsomaan näyttelyä toukokuun aikana. <3

LEPOA

Tänä vuonna joulu oli kuin maalilinja, jonka yli raahauduin viimeisillä voimilla, kontaten, kynnenaluset kuraa täynnä. Se kuuluisa joulufiilis ei tavoittanut tätä uupunutta edes loppusuoralla. 

En ostanut joululahjoja, en lähettänyt kortteja. Ei nähty ketään eikä menty mihinkään, paitsi kaksistaan torpalle. Joulukoristeluista vastasi pari valkoista hyasinttia, vain koska pidän niiden tuoksusta. Kaikki jouluaiheiset blogikirjoitukset olen järjestelmällisesti jättänyt lukematta jo kuukausia. Tein yhden lanttulaatikon, mies paistoi pienen kinkun. Jouluksi ostettu glögi on vielä korkkaamatta.

Parasta joulussa oli se, kun avattiin vieraita varten ostettu ilmapatja kammarin sohvan eteen, täytettiin se peitoilla, tyynyillä ja koirilla, ja vietettiin makuuasennossa koko joulupäivä. Tähtien sota -leffamaraton pyöri taustalla, minä luin kirjaa ja torkuin sujuvasti vuorotellen kolmen leffan läpi. Lumettomuuteensa turhautunut joulukuu raivosi ulkona ja helisytteli ikkunoita hetkittäin niin, että koiratkin kaivautuivat syvemmälle peittojen alle. Illalla leivottiin pizzaa, kun kumpikaan ei jaksanut väkisin syödä jouluruokia enää kolmatta kertaa. 

Olen koko syksyn odottanut, että minulla olisi tarpeeksi aikaa uppotua tämän kirjan sivuille. Eilen oli aikaa; tempauduin mukaan tarinoihin ja lopulta sisäinen villinainen ulvoi kuuta etäällä, vilahti hädin tuskin silmäkulmassa, pimeiden nurkkien varjoissa. Odotan, että se uskaltautuu lähemmäksi, tekee minuun majansa. 

Olen oikeastaan tosi helpottunut, että joulu alkaa olla jo ohi. Että koko tämä vuosi alkaa olla jo ohi.

Tänään herättiin auringonpaisteeseen. Tuuli kolisutteli vielä nurkissa, lämpömittari vetäytyi jo miinuksen puolelle. Tehtiin pitkä lenkki metsässä, naureskeltiin vapaudesta hurmioituneille koirille. Niillekin taisi pötköttely tehdä ihan hyvää.

Onko syynä sitten yötaivaalla loimottava täysikuu vai parin päivän totaalilepo, mutta energiat palautuvat hiljalleen, keräytyvät ja tiivistyvät ympärilleni. 

Tuntuu, kuin pystyisin ajattelemaan kirkkaasti ensi kertaa viikkoihin.

(Kuulen hänet jo lähempänä, roaarrghh!)

Tekemistä vai olemista?

Läppärin kovalevyn hajoamisesta seurasi tahaton tauko (blogi)elämään. En ole viime päivinä tehnyt juurikaan muuta kuin leikkinyt ja lenkkeillyt koirien kanssa ja tuijottanut lamaantuneena antaumuksella sitä edellisessä postauksessakin mainittua Modern Family-sarjaa. (Se on muuten loistava, vielä neljä tuotantokautta jäljellä!)

Tai siis tuijottanut sen jälkeen, kun tokenin läppärin hajoamisen aiheuttamasta sisäisen kovalevyni pirskoutumisesta, mikä oireili paniikinomaisena pintahengityksenä, lohduttomina itkukohtauksina, valvottuina öinä ja raastavana tunteena siitä, että deadlinet kaatuu päälle, kaikki menee päin helvettiä ja kohta mulla ei ole enää sitäkään vähää duunia, joka pitäisi saada tehtyä. 

No kaatuiko maailma ja duunit niskaan parin päivän tauon aikana? No eivät kaatuneet.

Sen sijaan leivoin toista kertaa elämässäni pari pellillistä korvapuusteja. 

(Lopputuloksen (eimennäsiihennyt) voi käydä katsomassa Instagramissa.)

Tartuin myös kirjaan ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Siis tenttikirjojen sijaan ihkaoikeaan kaunokirjalliseen teokseen. (Enteilevästi löysin edellisellä viikolla teinirakkauteni kirpparilta. Patinoitunut tarjotin on lahja maailman parhaan anoppilan kätköistä. )

Totesin, että maailmankaikkeus; viesti tuli taas perille. Josko sitä vaikka laskisi hiljalleen kierroksia tai ainakin etsisi jo sen käsijarrun valmiiksi ennen joulupyhiä. Ensi vuonna ehtii taas.

Hämmentävää huomata, kuinka iso osa identiteettiä on kiinni läppärissä; tiukasti pesiytyneenä sen kansioihin, projekteihin ja muistioihin. Koko siihen viitekehykseen, mitä ne edustavat. Saakeli sentään, kuin osa sielua olisi sammunut kovalevyn mukana! Kuinka orpoa on olla ilman. Kuinka tyhjältä tuntuu, kun yhtäkkiä en voikaan peilata itseäni työn alla olevan duunin kautta. Pyörin heikkopäisenä olkkarissa ympyrää ja pureskelin kynsiäni: kuka mä oon ja mitä mä nyt teen?!

Rakastan (suurimmaksi osaksi) kaikkea sitä, mitä teen. Ne jutut ovat tärkeä osa minua. Pitäisi kuitenkin pysähtyä useammin miettimään, mitä jää olemisen tasolle, kun tekemisen tason asiat katoavat? Miten määrittelen itseni, jos en voikaan tehdä sitä sen kautta, mitä teen, en tee, saan tai en saa aikaiseksi?

Kuten joku viisas on aikoinaan todennut: "We are human beings, not human doings."

(Hieman jo naurattaa omppuhuollon tyypin ilme, kun sopertelin itkua vääntäen kiitoksia saadessani takaisin entistä ehomman ja tehokkaamman läppärin, jossa kaikki kansiot, ohjelmistot ja palaset olivat tallessa ja paikoillaan omassa pikku mikrouniversiumissaan. Taisin kuitata ansaitun reunamerkinnän asiakastietoihin...)

Olemisen sietämätön apeus

Sanat ovat olleet kadoksissa viime perjantain tapahtumien jälkeen. Massamurhan viitekehys oli liian omakohtainen ja koskettava; siellä keikalla olisi hyvinkin voitu olla me, tai joku ystävistä. 

Blogifeedissä vilisevät otsikot joulutunnelmoinneista ja pikkujoulutarjoiluista tuntuvat triviaaleilta, en ole kyennyt tai halunnut avata niistä ensimmäistäkään. Omat ideatasolla olevat postaukset ovat nyt aivan liian merkityksettömiä julkaistavaksi, tai edes loppuun kirjoitettaviksi. Ehkä myöhemmin sitten. 

Taivaalta alas satava marraskuu ei ole juuri parantanut tunnelmaa. Tällä viikolla olen vetänyt verhot sen vähäisenkin valon eteen, taistellut pimeydellä hämärää vastaan. Surrut ystävän kanssa ja hänen puolestaan. Tuijottanut jokaisessa mahdollisessa välissä vielä yhden jakson Modern Familya, sen kepeys on lähes ainoa asia, joka mahtuu samaan tilaan raskaitten ajatusteni kanssa.

Ja koirat, tietenkin. En jaksa välittää lenkin jäljiltä märistä turkeista tai kurasta eteisen lattialla, vaan vedän ne molemmat kainaloon ja rutistan. En voi olla miettimättä facebook-tuttavaa, joka sunnuntaina menetti omansa. Väitän kosteutta silmäkulmassa irtokarvan aiheuttamaksi.

Toivon hartaasti, että pimeys tiivistyisi pian, puhkeaisi miljooniksi valkoisiksi lumihiutaleiksi, leijailisi alas keveys ja valo mukanaan.

SYYS

Pari viikkoa sitten se oli vasta aavistus iltojen kirpeydessä. Nyt, sateen hakatessa ikkunaan, tuntuu kuin kesästä olisi jo pieni ikuisuus.

Syksy on lohdullisella tapaa arkinen ja käytännöllinen, se ikään kuin järjestelee takaisin paikoilleen kaiken, minkä kesä levitteli ja viskoi ympäriinsä. Elokuun herättelemät energiat saavuttavat syyskuun myötä lakipisteensä - joka syksy tuntuu, kuin syntyisin uudelleen. Haukon henkeäni uusien ideoiden ja ajatusten pyörteessä, ne ovat samaan aikaan loistokkaita, pelokkaita, pakokauhuisen ihania, täysin vailla järkeä ja juuri siksi toteuttamiskelpoisia. Rakastan sitä tunnetta, kun saan tasaisesti tihenevään tahtiin raapustaa merkintöjä kalenterin -kyllä, tulisin hulluksi ilman paperikalenteria- vielä tyhjänä ammottaville sivuille. Kolmen viikon päähän kirjattu tapaaminen, olkoonkin hammaslääkäri, luo turvallisuuden tunnetta ja uskoa siihen, että kaikki menee loppujen lopuksi ihan hyvin.

Ja sitä uskoa tarvitaan tänä syksynä ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Samaan aikaan ympäröivän maailman pahoinvointi tuntuu raskaana painona harteilla ja saa lähes jokaisen blogipostausidean ja kattoremonttihuolen tuntumaan epärelevantilta. Uutistulvan vyöryessä päälle on hetkiä, jolloin haluaisin vain kääriytyä iltojen pimeyteen kuin lämpimään vilttiin ja sulkea - niin verhojeni, blogini kuin ajatustenikin - ulkopuolelle yyteet, pakolaisvirrat, ääriliikkeet ja someraivot. Lienee turha mainita, että aika ristiriitaisten energiavirtojen pyörteessä uiskennellaan.

Sunnuntain lähes helteinen auringonpaiste tuntui ärsyttävältä huijaukselta - mieleni on jo virittäytynyt villasukkien, syyssateiden ja punaviinin taajuudelle. Siivosin kesän pois kuistilta ja kasvihuoneesta ja kuin vihjeestä, flunssa ilmoitteli illalla saapumisestaan. (Punaviiniä ei siihen hätään löytynyt, tilkka elojuhlista jäänyttä valkoviiniä kylläkin. Syksyllä vietetään myös viinipäiväntasausta, jolloin valkoinen vaihtuu virallisesti punaiseen.) Kesämekot ja kepeät hippikauhtanat kulkivat pyykkikassissa takaisin kaupunkiin, vielä aavistuksen savulta tuoksuen. Viikkasin ne pestyinä kaappiin odottamaan seuraavaa - jospa ensi kesänä niille löytyisi enemmän käyttöä.

HAUDALTA JA HAUTAJAISISTA

Lyytin poislähdöstä on pian kaksi kuukautta. Ikävä on oikukas eikä tunne kelloa; toisinaan kaksi kuukautta tuntuu kahdelta vuodelta, hetkittäin kahdelta päivältä.

Heinäkuisena lauantaipäivänä kaivoimme ystäväni kanssa haudan. Metsän laidalle, sammaloituneiden kivien viereen, vaahterapuun alle. Siivosimme ympäristöä ja metsästä löytyi vanha ruosteinen kiukaanluukku, kuin portiksi tuonpuoleiseen.  Istutimme haudalle kyynelverenpisaroita, ne viihtyvät varjoissa. Niiden kuihduttua tilalle tulee kanervaa.

 

Kaikkien osallistujien saavuttua sytytimme lyhdyt, kaiuttimesta soljui soittolista, johon jokainen oli valinnut pari biisiä. Luulen, että Klamydian "Mä lähden himaan" olisi ollut Lyytin oma valinta - se kuvastaa koiran kieroa huumorintajua täydellisesti.

Siellä hän nyt vahtii aina, meitä ja kanssamme, rakkaani.

Taivaalta tihkui vettä ja surun kyyneliin poskillani sekoittui kiitollisuus siitä, että sain haudata koirani rakkaiden ihmisten läsnäollessa. Asettelin tuhkauurnan kuoppaan ja koskaan ennen ei ole puoli metriä tuntunut niin pitkältä. Illalla söimme ja joimme hyvin Lyytin muistolle.

Kohta kaksi kuukautta. Tarraudun kiinni muistoihin ja vaalin niitä kuin hukkuva köydenpäätä, pelkään että unohdan miltä pähkinäkorvat tuoksuivat. Sen silmäkulmain alta virnistyksen, joka edelsi holtitonta hepulia pihamaan ympäri. Kuin känninen hirvi metsässä, naurettiin aina.

En osaa ajatella itseäni yhden koiran omistajana vaan puhun edelleen monikossa. Meidän koirat, meidän koirille, meidän koirien. Ruokakuppi on jo tiskattu ja nostettu keittiön yläkaappiin odottamaan sitä seuraavaa. Eteisessä on kaksi koiranpään muotoista metallinaulakkoa, molemmissa roikkuvat hihnat ja valjaat.

Huhuhuh ja Hallelujah. (Se oli biisivalintani.) Melkoinen matka taivallettiin yhdessä.

Hiljalleen uskon, että niihin toisiin valjaisiin - sydämeenikin - mahtuu pian yksi uusi lisää.

Suru saapui taloon

Viime viikolla hän katsoi minua vakavana ja sanoi että mamma, nyt on tullut aika päästää irti. Ei jaksanut enää ulkoilla, ei leikkiä pikkuveljen kanssa kuten vielä edellisellä viikolla. Viikonloppuna hän valmistautui omalla tavallaan lähtöön ja muuttui, kipulääkityksestä huolimatta, hetki hetkeltä levottomammaksi ja tuskaisemmaksi. Tiesimme, että päätöksen aika on koittanut. Maanantai-aamuna mieheni soitti elämänsä raskaimman puhelun, sen johon en itse enää itkultani pystynyt. Tuplasin kipulääkkeen ja viimeiset tunnit vietimme takapihalla, söimme lihapullia ja pussailimme paljon, se oli Lyytin pravuuritemppu.

Ensimmäisen rauhoituspiikin jälkeen ahmatti kuono hamuili vielä lihapullapussille ja vasta toinen rauhoittava sai hänet asettumaan aloilleen. Olimme vieressä loppuun asti, silittelimme ja rapsuttelimme, kuiskailin korvaan että vie terveiset kaikille tutuille. Vedimme viimeisen henkäyksen yhdessä samaan aikaan ja hän nukahti syliini uneen, josta ei koskaan enää herätä. Elämän ja kuoleman välillä on lopultakin vain yksi pieni silmänräpäys.

Tunsin, kuinka energia nousi ja kerääntyi nukkuvan yläpuolelle ja katosi hiljalleen pois. Tilanne ei ollut niin tuskaisen hajottava kuin etukäteen pelkäsin, oikeastaan se oli hyvinkin rauhallinen, enää ei ollut kiire mihinkään. Vaikeinta oli astua ulos huoneesta, kun teki mieli vielä kerran palata takaisin ja nuuhkia pähkinälle tuoksuvia silkkisiä korvia, yhä lämpimiä.

Ajattelen, että jokaisella eläimellä on meille jokin elämänmittainen kotiläksy annettavanaan. Lyytin oppikirjassa oli minulle omat kappaleet kärsivällisyydestä, luottamuksesta, huumorintajustakin. Viimeisenä seurasivat luvut luopumisesta ja surusta. Sitten on jäljellä enää kiitoslista, se on pitkä. Takakansi sulkeutuu viimeisen kerran mutta koiran minulle opettamat asiat on tallennettu sydämeeni, jossa voin palata niihin aina uudelleen.

Suru on valtava mutta jollain tapaa lohdullinen. Se hyökyy aaltoina päälle ja vie mennessään, palauttaa kuitenkin takaisin pinnalle. Kyynelten läpi voin nähdä surun kuulaan kauneuden. Kipu on voimakasta mutta ei liian musertavaa. Tiedän, että lohduttomien iltojen jälkeen tulee aina uusia aamuja, jolloin kipu on taas askeleen verran etäänpänä. Ikävä on kuin vieras varjoni vastarannalla, se kulkee mukanani ja seuraa askeleitani, kuitenkin kohteliaasti pienen etäisyyden päästä. Ajan myötä meistä tulee vielä tuttavia.

Hyvää matkaa rakas ystävä, Elämäni Suuri Vartijakoira. Nyt saat makoilla kaikista isoimpien kivien päällä ja vahtia rauhassa, vapaana ja ilman kipuja. Jonain päivänä me vielä tavataan.

Piti kirjoittaa

Piti kirjoittaa meidän valmistuneesta saunaterassista. Puutarhakuulumisia. Mun uudesta letkeästä kesäduunista, taimien kasvusta, käen kukkumisesta ja alkukesän valloittavasta vihreydestä. Piti kirjoittaa kaikesta tästä, arkisesta ja kepeästä. Nyt toivon, enemmän kuin mitään, että saisinkin kirjoittaa vaan niistä.

Piti kirjoittaa myös viikonlopun reissusta löytökoiratarhoille Viipuriin. Se reissu ei ollut arkinen eikä varsinkaan kepeä, mutta antaisin mieluusti ottamieni valokuvien puhua puolestaan.

Miten yhtäkkiä ja silmänräpäyksessä elämä voikaan iskeä jalat alta ja jättää tien poskeen henkeä haukkomaan. Nyt vaan istun ja odotan soittoa sairaalasta, jonne mieheni vietiin eilen illalla ambulanssilla äkillisesti alkaneiden oireiden vuoksi. Odotan, odotan, poltan tupakan ja odotan. Päässä pyörii kaikenlaista, hoen itselleni että ne ovat vain ajatuksia, eivät totta.

Yritän nieleskellä alas salaattia, kyyneleitä ja vatsan pohjasta hitaasti ylös nousevaa pimeyden tunnetta. Jos nyt puhelin soi, ja se on lehtimyyjä, niin saatan ehkä tappaa sen linjoja pitkin.

Raskaita rantavesiä ja räyheitä saappaita

Täällä on kuulkaas tarvottu taas aika synkissä sielunmaisemissa. Ei pelkästään koiran vuoksi (juuri tänään aamulla katselin, kun koirat riehuivat keskenään ja vanha mamma juoksi pallo suussa pitkin pihamaata. Mietin vaan, että miten hitossa tuollaisen viet piikille.) vaan ihan yleisesti: olen kyseenalaistanut kaiken olemisestani, tekemisestäni ja uravalinnoistani lähtien. Sirpa-Leenalla on ollut kovasti asiaa.

On kahlattu raskaissa rantavesissä, hypitty askelkivillä, joilta ajatukset lipeävät.

Juuri mikään ei ole mennyt niinkuin suunnittelin, mutta se ei tarkoita, että asiat olisivat edenneet väärin tai huonosti. Ne ovat edenneet, kyllä, mutta eri tavalla, erilaisesti. 

Olen pakottanut päiviin kepeyttä, piirtänyt hartioillani lepääville tummille ajatuksille vaaleanpunaiset ääriviivat. Keskittynyt pieniin hyviin juttuihin.

Ja niitähän on. Ja niitä tulee, kun vaan pysyn silmät, korvat ja sielu avoinna. Annan järjen kuunnella, mitä sydämellä on sanottavanaan. Ja toisinpäin. Luotan siihen, että elämä kantaa vaikka en asioiden tarkoitusta aina sillä hetkellä näe tai suostu ymmärtämään. Vihjeitä tästä kuluneen vuoden vallitsevasta teemasta, irtipäästämisestä ja luottamuksesta ja sen kautta aukenevasta vapaudesta, on sadellut koko kevään niin, että luulisi tällaisen vähän tyhmemmänkin jo tajuavan.

Yhtäkkiä tulee töihin liittyvä yhteydenotto yllättävältä taholta. Ovi raottuu siellä, missä luulin sen jo lopullisesti sulkeutuneen.

Kärsin kroonisesta niskajumista ja haaveilen, että olisi varaa mennä hierojalle. Sitten vakiohierojani laittaa viestiä ja kyselee, milloin haluaisin käyttää sarjakortissani vielä jäljellä olevat kaksi hierontakertaa jotka olin unohtanut. Hallelujaa!

Luonnoslehtiössäni on jo pari vuotta pyörinyt eräs juttuidea. Sitten tapaan toisen työkeikan yhteydessä henkilön, joka alkaa puhumaan juuri tähän aiheeseen liittyen, sanoittaa kertomuksensa samalla tavalla, samoilla sanoilla, kuin mitä olen jo luonnokseen riipustanut. Sovitaan, että edetään yhdessä. Huikeaa!

Kevätmessuilla pyörittelin käsissäni Hulluna hortaan-kirjaa, en raaskinut ostaa. Seuraavana päivänä menin kirpparille ja lopun varmaan arvaattekin.

(Maksoin kirjasta 3 €)

Kirpparilta löytyi myös saappaat, jotka jalassa ei vaan voi mennä pahasti metsään. Tai jos menenkin, niin ainakin rytinällä ja tyylillä.

Tänään olen lähinnä hengannut saappaat jalassa (syvällä henkisessä metsässä) ja kuunnellut repeatilla biisiä, joka koskettaa tällä hetkellä kaikilla mahdollisilla taajuuksilla. Kuunnelkaa tekin:

King Dude & Chelsea Wolfe: Be Free

Maailmankaikkeus, sinä ja sun kiero huumorintajusi. Keep it coming!

Aika päästää irti

Jo vuoden vaihteessa aavistin voimakkaasti tämän vuoden tuovan mukanaan paljon muutoksia. Isoja ja pieniä, monella eri tasolla, niin oman pään sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Oikeassa olin, niitähän tulvii sisään ihan kiihtyvällä tahdilla.

Muutoksissa asuu siemenet lupauksille, mahdollisuuksille ja uusille aluille, mutta usein ne vääjäämättä tarkoittavat myös irtipäästämistä, luopumista, menettämistäkin. Haikeaa, surullista, lopullista.

Viime viikonlopun vietimme Hollannissa hevifestareilla humputtelemassa. Reissun aikana Suomesta hoitopaikasta kantautui tieto, että äkillisesti alkaneet oireet olivat johtaneet eläinlääkärikäyntiin ja lisätutkimuksiin. Vanhemmalla koirallamme on iso, laajalle levinnyt kasvain, todennäköisesti pahalaatuinen, ja mitään ei ole tehtävissä.

Reissun ajan työnsin asian mielen takahuoneisiin, en halunnut ajatella.

Alitajunta, aavistus tai mikälie on kuiskinut korvaani, supissut että tämä tulee olemaan viimeinen yhteinen vuotemme. Nyt aikaa on jäljellä ehkä viikkoja, kenties kuukausia. Kipu, tai sen poissaolo, määrittelee yhteisen loppusuoramme pituuden. Antibioottikuuri auttaa akuutteihin oireisiin mutta jatkuvaan kipulääkitykseen ei lähdetä, sen olen parhaalle ystävälleni velkaa.
 

Tänään olen pysähtynyt lukuisia kertoja tuijottamaan levollisena tuhisevaa koiraa, silittelemään täplää heti siinä silmien yläpuolella, nuuhkimaan popcornitassuja ja hautaamaan kyyneleitä sen silkinpehmeään turkkiin.

Pyörittelen käsissäni eläinlääkärin lausuntopaperia. Kun kivut lisääntyvät, on aika luopua koirasta, siinä sanotaan.

Selaan läpi vanhoja valokuvia, ihmettelen kuinka nopeasti se on harmaantunut, miten en ole huomannut aiemmin.

Hetkittäin ajattelen selkeän järkevästi: otan selvää tuhkauksesta, mietin minne ne haudataan (torpalle metsän reunaan vaahterapuun alle), pitäisikö vielä konsultoida toista eläinlääkäriä. (Ei, ei enää.)

Mietin, että olisko kuolema ns. äkkilähtönä parempi kuin tämä tietoinen raastava luopuminen, kun itken omaa suruani vaikka toinen vielä pötköttää viereisessä huoneessa. Mietin vähentääkö etukäteen itkeminen kyynelien määrää jäähyväisten hetkellä, miksi tuntuu kuin se olisi jo poissa vaikka on vielä siinä. Ehditäänkö vielä torpalle, kiven päälle vahtimaan, piilottamaan pihalle luita, sitähän se rakastaa. Miksi kirjoitan tätä vaikka voisin olla siellä, viereisessä huoneessa, vielä vieressä.

Milloin tiedän hetken koittaneen, miten selviän siitä reissusta itse hengissä, mitä tämä on sitten kun jo nyt tuntuu näin lamaannuttavan kuristavan lohduttomalta. Väsyttää jo ajatuskin tulevan surun määrästä ja läpikäynnistä, poislähtevillä on kuolemassa aina se helpoin rooli.

Menen viereen sohvalle, se vaihtaa asentoa paremmaksi kainalossa rapsuttelua vaatien. Paras ystäväni kohta kymmenen vuoden ajalta. Pysäyttäkää aika tähän edes hetkeksi, vetäkää käsijarru kiinni.
Tiedän, että on aika päästää irti, vaan en olisi vielä ollenkaan valmis luopumaan.