Tuokioita torpalla

Torpalla vallitsee harras pysähtyneisyyden tila. Pehmeä lumipeite peittää lohdullisesti alleen aitaa vasten kasatut pellinpalaset ja muut remonttijätteet, tekemättömät pihatyöt ja keskenjääneet projektit. Rakennustelineet unohtuivat niille sijoilleen syksyllä – nyt niitä ei enää kannata purkaa pois ennen kuin työt taas käynnistyvät. Toivottavasti pian.

Aamiaisella unohdun lukemaan kirjaa niin, että mies hoputtaa pukemisessa. Koirat ovat käyneet jo pihalla aamupissalla ja seuraavat jokaista liikettäni tuvan pöydän alla väijyen – ne tietävät, että kohta lähdetään metsään.

Olen varma, että maalla kello käy eri tahtia kuin kaupungissa. Päivät täyttyvät hitaista mutta aikaavievistä askareista: puiden kantoa, tulien sytyttämistä, petivaatteiden tuulettamista, kaupungista mukana tuotujen puhtaiden viikkaamista kaappiin. Lounaskeitto tulille. Antaudun raukealle tunnelmalle ja sysään ajatuksen varastohuoneen siivouksesta ensi kertaan. En jaksa avata edes läppäriä, vaikka yksi juttu odottaa viimeistelyä – tuskinpa sitä kukaan sunnuntaiksi kaipaa? 

Hämärä laskeutuu jo horisontissa. 

Tällä kertaa olen valppaana ja kiirehdin sinisen valon hetkellä pihalle kameran kanssa. 

En voi olla miettimättä tulevaa lomareissua ja sitä, 

että seuravan kerran pihamaata kuvatessani ollaan jo lähellä kevään kynnystä. 

 

Vielä vähän matkaa

Eilen satoi räntää (juuri kun olin matkalla hevosen kanssa maneesille) ja tänään some on täyttynyt pohjoisemmassa asuvien tuttavien lumikuvista. Vappusää näyttää taas parhaat puolensa.

Kävin läpi vanhoja kuvakansioita ja löysin julkaisemattomia kuvia edellisestä omenakukinnasta Torpalla, ensimmäisestä minulle. Sopivat hyvin tunnelmaan nyt, kun se vihrein kevät antaa vielä hetken odotuttaa itseään. (Mutta se tulee, uskokaa pois.)

Huomisesta starttaa kevään loppukiri alkukesäksi, taianomainen ajanjakso vapusta juhannukseen, jonka kauneutta ja keveyttä en lakkaa koskaan hämmästelemästä - minulle ehdottomasti yksi parhaita aikoja vuodesta.

Meillä pakataan kohta kamat ja koirat autoon ja suunnataan kohti Torppaa, ystäviä, puutarhatalkoita ja saunaa. Kepeää ja kuplivaa Vappua, Beltanea, Walpurinyötä tai mitä tahansa juhlistattekin!

Kävin vähän salil. Halkosalil.

Hassua, kuinka aeT (ajanlaskussa ennen Torppaa) polttopuu oli vaan, noh, puuta. Jotain, mikä kasvaa metsissä ja jota halkaistaan kirveellä. Olihan meillä lapsuudenkodissa toki tulipesiä, mutta asiaa ei tullut koskaan mietittyä sen tarkemmin. Satunnaisilla mökkireissuilla polttopuut ovat aina olleet valmiina siellä liiterissä tai takan vieressä. 

Pääsiäisenä saimme naapurista pari motillista polttopuita. (Tai siis emme saaneet, vaan ostimme ihan kuivalla rahalla.)

Niin trendikästä kuin hetkessä eläminen nykyisin onkin, niin klapihommissa sillä ei pääse puusta pitkään. Aina pitäisi osata ajatella vähintään seuraavaan vuodenaikaan asti. Kun nyt kaadetaan tämä koivu, lämpenee sillä leivinuuni joulukinkkua varten. Saattaa ne klapit naapurin isännältäkin joskus loppua.

Nolottaa edes myöntää, mutta kun ensimmäiset puut kaatuivat torpan pihamaan reunalta, en ollut laisinkaan tullut ajatelleeksi että niiden pitää antaa myös kuivua. Vähintään puoli vuotta, mielummin pidempäänkin. Tai että terijoen salavalla saa lämmittää saunaa huomattavasti kauemmin kuin kuusella, sikäli jos siitä nyt edes on muuksi kuin liekkien ylläpitäjäksi. Tai että leivinuunissa poltetaan mieluiten vaan koivua.

Välillä hämmästelen, kuinka paljon olen torpan oston myötä oppinut, kuinka paljon imenyt itseeni uutta tietoa ja taitoa. Lähinnä yrityksen ja erehdyksen kautta, tosin ei ole huono tapa oppia sekään.

Ja miten mahtavalta tuntuu, kun halkokuorma lepää vihdoinkin ladossa, käyttötarkoituksensa mukaan omiksi pinoikseen kasattuna. Lihakset kipeytyy ja mieli vetreytyy tavalla, johon yksikään kuntosali ei tule pystymään.

Hengästyttää

Viime päivät ovat kulkeneet ylikierroksilla. Hengästyttää ihan, kuinka paljon kahdessa arkipäivässä (keskiviikko oli viimeinen työpäiväni) saa aikaiseksi kun pistää hösseliksi ja kuinka paljon onkaan vielä tekemistä, selvitettävää ja toimitettavaa. Paperi sieltä, toinen täältä, meiliä tuonne ja missä järjestyksessä mikä mihinkin ja muistinko nyt ottaa huomioon kaiken tarpeellisen?

En olisi enää täysjärkinen ilman muistivihkoani.

Kaiken sekasorron keskellä aion sinnikkäästi keskittyä voimaan hyvin, tai ainakin vähän paremmin. Kävin tänään pitkästä aikaa joogatunnilla, ja rankan tunnin jälkeen kävelin autuas hymy kasvoilla kotiin. Todellakin nautin tästä nyt, kun kerta voin. Vielä pari viikkoa sitten ei olisi tullut kuuloonkaan, että olisin sunnuntaiangstiltani ja ahdistukseltani jaksanut tai kyennyt jääkaappia pidemmälle, saatika joogaan. Nyt odotan alkavaa viikkoa jännityksen sekaisella mielenkiinnolla ja samaan aikaan suorastaan lapsellisen innoissani siitä, mitä kaikkea se voikaan tuoda tullessaan.

Päivällä ulkona tuoksui aavistus kevättä (eli siis loskan alta puskeva koirankakka) ja rehellisesti sanottuna olisin aivan valmis jättämään tämän vuodenajan jo taakseni. Talven paras päivä on ikuistettuna alla oleviin kuviin (jouluna teimme pitkän metsälenkin koirien kanssa) ja se riittää.

Sinistä valoa

Huh, kylläpä nyt taas elämän isot aallot keinuttavat. 

Edelliseen postaukseeni viitaten; miettikää tarkasti mitä toivotte. 

Kun toiveisiin suuntaa tarpeeksi energiaa, ne lähtevät toteutumaan ihastuttavan 

kiusallisella tavalla silloinkin, kun ei ole itse niistä vielä edes ihan satavarma. 

Nyt pitäisi uskaltaa päästää irti laidoista ja hypätä aaltoihin.    

Tänään ei ole enempää sanoja, on vain kuvia. 

Hyytävän kauniilta pihamaalta, 

saunan lämmittämisestä sinisessä hetkessä.

 Puiden keskeltä kulkee polku niitylle ja lammen rantaan. 

Polttopuitakin taitaa riittää vuosiksi eteenpäin. 

Saunan pääty kaipaisi ulkolaudoitusta pintaansa. 

Ensi keväänä sitten. 

Ulkovalotkin saavat olla kesään saakka. 

Valoa kohti

Olen nauttinut maalaisidyllijoulun tarjoamasta sävyskaalasta kaikilla aisteilla. Jouluaatto toi tullessaan oikean talven ja lumen, joka pehmentää maiseman taianomaiseksi ja maalaa sävyjä pimeään.

Salaa huokaisen kuitenkin helpotuksesta, että joulupyhät ovat nyt takanapäin. Lomaa on vielä jäljellä viikko ja saan suunnata katseeni ja ajatukseni kohti valoa ja jättää kuluneen vuoden ihan konkreettisesti taakseni. Olenko ainoa, jossa pitkät pyhät aiheuttavat helposti hieman ristiriitaisia tunnelmia? Joulun aika on mielikuvien avulla ladattu niin täyteen positiivisuutta, hyvää oloa ja "pakkorentoutumista", että tätä mielikuvaa vasten heijastettuna omat negatiiviset tuntemukset, alakulot ja ärsytykset, tuntuvat kokoaan suuremmilta ja niiden havaitseminen saa suorastaan hypähtämään pelästyksestä. Apua miksi mä olen näin pahalla tuulella?! Syyllisyyden tunne lisää ärsytystä ja kierre on valmis. Kun kerrankin on aikaa olla ja kuunnella itseään, kasvaa pään sisäinen papatus välillä niin kovaksi, että sisäänrakennetut korvatulpat olisivat tarpeen vaimentamaan omat ajatukset edes hetkeksi.

(Toisaalta tarkemmin ajatellen, olen ollut kyllä ihan luokattoman pahalla tuulella koko syksyn, joten sinänsä ei mitään uutta. Ja tämä on yksi asia, mihin on tultava, ja tuleekin, muutos.)

Olemme tehneet koirien kanssa päivittäin pitkiä lenkkejä metsässä. Koirat ovat hullaantuneet hangesta ja nauttineet vapaudestaan, minä hengittänyt metsän taikaa sisääni ja tuntenut, kuinka voimat alkavat hiljalleen palautumaan ja mieli virkoamaan.

Siivosin tuvan pöydältä olkipukin jo pois, hyasintti saa jäädä vielä hetkeksi. Se oli symbolisesti kasvattanut uuden nupun, ikään kuin vahvistaakseen päässäni kasvavana velloneet ajatukset siitä, että vuosi 2015 on tuova tullessaan uusia nuppuja, uusia versoja ja uusia hedelmällisiä alkuja, monellakin tasolla. Tervetuloa vaan, olen valmis!

"Even the darkest night will end and the sun will rise" -Victor Hugo-

Sunnuntai, jolloin usva kietoi meidät syliinsä

Viime sunnuntaina lähdimme kävelylle ja meidät ympäröi vankka usva, jonka läpi katsottuna maisema näytti asettuvan kuin kerroksiin. 

Kävelimme lähistöllä sijaitsevalle pienelle metsäjärvelle, jonka rannalla tuntui, kuin olisimme saapuneet Avalonin portille. Melkein odotin puisen veneen lipuvan näkyviin hetkenä minä hyvänsä hiljaisten airon loiskeiden saattelemana. 

Tähän maisemaan olisi niin helppo hukata itsensä, siirtyä omien ääriviivojensa ulkopuolelle ja sulautua osaksi usvaista harsoa.

Pienellä kalastajia varten rakennetulla laiturilla seistessäni huimasi. Horisontti ja etäisyydet katosivat usvaan täysin. Tuntui, kun vedestä kauempana nouseva kivi olisi ainoa asia, johon tarttua katseella kiinni ja rauhoittaa itsensä paikoilleen. 

Tänään tuntuu, että sanat ovat hukassa ja ajatukset painautuneet sumun lailla painaviksi kerroksiksi pään sisälle. Ja ehkä juuri siksi tänään on oikea päivä julkaista nämä kuvat, joita olen viikon aikana katsellut läpi kerta toisensa jälkeen, lähes kyyneleet silmissä, yrittäen ymmärtää niiden viestiä. Miksi ja mitä kohtaa minussa ne koskettavat näin paljon?