Taitepisteessä

Jos viime vuoden teemana oli irtipäästäminen, tänä vuonna se on ollut muutos – ja totisesti, enpä tiennyt alkuvuodesta kuinka konkreettisesti tuo teema lähti itseään toteuttamaan. En malta odottaa mitä loppuvuosi tuo vielä tullessaan. 

Kun muistelen vuoden takaista, tajuan, kuinka moni asia on muuttunut. Ajatuksissa ja erityisesti niiden ulkopuolella. Viime syksy oli melko synkkä. En voinut hyvin, enkä tiennyt miksi.

En tiedä, osaanko vieläkään pukea syitä sanoiksi, mutta sen tiedän, että kulunut syksy on kohdellut paljon pehmeimmin hansikkain. Muutto uudelle paikkakunnalle ja uuteen kotiin muuttaa ihmistä vääjäämättä, ja muutos on ollut tarpeellinen.

Tekemistä on edelleen paljon, ehkä enemmänkin, mutta aika tuntuu hitaammalta. Riittoisammalta. Olen kotona, en enää jatkuvasti kaipaamassa jonnekin muualle, en kipuilemassa kodittomuutta kahden paikkakunnan välillä. 

Tulevan vuoden teema on jo varovasti pyörähtänyt mielessä, mutta vielä en uskalla sanoa sitä ääneen.

Irtipäästäminen, muutos... ? Luulen, että tällä kertaa oma valinta ratkaisee. 

Marraskuun hämärässä, talven taitepisteessä, on uusien alkujen ja oivallusten hyvä kypsyä.

Eilen aurinko valaisi hetkeksi taivaankannen, kuin valomerkkinä ennen päälle laskeutuvaa pimeää.

Vielä viikko sitten oksissa leimunnut tuli on hiipunut, puiden pulssi hidastunut raskaaksi leposykkeeksi.

Ennusteet puhuvat lumesta. 

Aamulla kiipesimme koirien kanssa mäen päälle, sinne, jonka alle kaupunki levittäytyy. 

Pohjoisesta puski tumma ja raskas pilvimassa ja hetken tuntui, kuin olisin seissyt keskellä kahden vuodenajan törmäyskurssia.

Tulin kotiin ja vedin kaikki verhot auki. 

Pidätän hengitystä ikkunoista avautuvan maiseman kanssa ja odotan.

(Kuvat löytyivät kovalevyn kätköistä, ne on otettu vuosi sitten pienen lampemme rannassa. Tuolloin pidin niitä aika keskinkertaisina, nyt ne puhuttelevat ihan uudenlaisilla sävyillä.)

Onnea on oma lampi (ja mies, joka rakentaa sinne laiturin)

Kesän ulkotyöt keskittyivät, jälleen kerran, raivaushommiin. Vesuri ja viikate on heilunut erityisesti ladon takana niityllä, jonka reunalla sijaitsevan pienen lähdepohjaisen lampemme ranta- ja reuna-alueita on siistitty ihan urakalla.

Lammen rantaan kaivettiin juhannuksena kuoppa rosvopaistia varten. Saimme idean reunustaa kuopan kivillä ja tasata kuopan ympäristö soralla. Leirinuotion ääreen tulee vielä viisi koivunpölkkypenkkiä ja kas; tunnelmallinen leirinuotiopaikka on valmis alkusyksyn pimeneviä öitä varten.

Suurin ponnistus oli kuitenkin kahden pontonin varaan rakennettu laituri, joka valmistui juuri sopivasti ennen uimakelejä, jos niitä niiksi nyt voi edes kutsua. (Kaiholla muistelen sitä elokuun ensimmäistä yötä viime vuonna, kun lilluimme lammessa ystäväni kanssa tähtitaivasta tuijotellen. )

Laituritikkaat löytyivät onnekkaasti tori.fin kautta ja vieläpä naapuripitäjästä. Nyt kelpaa pulahtaa suoraan saunasta vilvoittelemaan ilman, että tarvitsee tasapainoilla mutaisilla rantakivillä.  

Ensi kesänä joutomaalle jätetty niitty pääseekin toteuttamaan ominta tarkoitustaan, kun sinne muuttavat tulevat kesälampaamme. Niiden nimiksi on päätetty Jorma, Korma ja Karma, muusta en vielä tiedä. (Onneksi on monta kuukautta aikaa opetella.)

Uinuva lampi, hiipivä kevät

Maanantai on ollut harmaa ja kontrastiton, niin ikkunan takana kuin pään sisälläkin. Aamun kolmannen kahvikupin jälkeen (ei merkittävää vaikutusta) päätin luovuttaa kaiken järkevän tekemisen suhteen ja omistaa päivän haaveilulle. Ja sehän ON tärkeää ja järkevääkin; siinä missä elimistö kaipaa ruokaa ja lepoa toimiakseen kunnolla, haaveilu on mielen hyvinvoinnin elinehto. Se ruokkii ja kannattelee unelmia, silloinkin kun tuntuu, ettei niiden omat siivet jaksa kantaa.

 Tänään haaveilin keväästä ja kesästä, tein suunnitelmia niityn ja lammen varalle.

 Kuinka keväällä pyydän naapurin isäntää äestämään niitylle pari kylvövakoa perunoita ja juureksia varten.

Kuinka ruoppaamme lammen rannan ylimääräisistä kaisloista ja siistimme reunojen pientareet keväällä,
kun kasvukausi on vasta aluillaan. (Note to self: pyydä kahlauspuku appiukolta lainaan.)

Kuinka rantaan vasemmalle nousee terassipatio painekyllästetystä laudasta
ja sen päähän pieni pontonilaituri, josta voi pulahtaa uimaan ilman mutaisilla rantakivillä liukastelua.

 

Kuinka "salaojitan" vanhan soutuveneen pohjan soralla, täytän sen mullalla ja asettelen täyteen istutuksia, 

sekä silmäniloa että salaattilautaselle päätyviä. 

Kuvat ovat viikkojen takaa, kirpeänkuulaana pakkaspäivänä otettuja. Olin niin lumoutunut näkemästäni, että sinipunaiseksi muuttuneista sormista huolimatta kuvasin, kunnes kameran akku sanoi kylmyydestä johtuen sopimuksensa irti. Silloin kevät oli vasta etäinen haave kaukana tulevaisuudessa. Nyt se on jo ihan nurkan takana, tai ainakin haluan uskoa niin, ja mikä parasta; mitä lähemmäs se saapuu, sitä vakuuttuneempi olen, että suurin osa haaveista on tarkoitettu toteutettaviksi.

Lammella

Tiluksiemme kruunu on metsän reunustama, pieni lähdepohjainen lampi. Lampi on uimakelpoinen ja sinne on matkaa saunan ovelta niityn halki noin 30 metriä, juuri sopivasti kirmata alasti suoraan löylyjen kuumuudesta viileän, puhtaan veden syleilyyn.

Polku kaartaa niityn halki vasemmalle lammen rantaan...

 ...jossa odottaa vanha puinen soutuvene, jo parhaat päivänsä nähnyt. Se, miten vene on päätynyt pienen metsälammen rantaan, on meille edelleen hämärän peitossa. Epäilen, että sitä ei ole ainakaan soudettu paikalle.

Lampi ei ole ympärysmitaltaan juuri uima-allasta suurempi, mutta se on keskeltä neljä metriä syvä. En oikeastaan halua edes tietää, mitä (tai kuka) sen pohjasta löytyy.

 Lammen reunalla kasvaa lumpeita joiden kukat ovat purppuranpunaisia, en ole koskaan aiemmin nähnyt lumpeenkukkia tässä värissä?

Vastarannalta nousee tiheä, ikivanha sammaloitunut metsä täynnä pieniä suonsilmäkkeitä. Tyynen veden pintaa tarpeeksi pitkään tuijottaessa tulee hieman epätodellinen olo; ikään kuin maisema olisi käännetty ylösalaisin eikä enää pysty tunnistamaan mikä on todellista, mikä haurasta heijastumaa.

Käytiin lammessa uimassa vielä pari viikkoa sitten. Vesi tuntui jo hyiseltä ja varjot ympärillä pimenivät niin nopeasti, että tiesin sen olevan viimeinen kerta ennen ensi kesää. 

Saunataikoja ja taikasaunoja

Elokuun ensimmäinen ilta vietettiin hyvässä seurassa saunan lämpimässä syleilyssä. Kylmä olut ja väliin pulahdus omaan lampeen, voisiko olla täydellisempää yhtälöä paahteisen helteen päälle? Kelluttiin ystävän kanssa tähtitaivaan alla viileässä vedessä ties kuinka pitkään. Hämärtyvä ilta kuiski käsittämätöntä magiaa tumman metsän tanssiessa lammen reunoilla ja sanoille ei ollut siinä hetkessä sijaa, ei tarvettakaan.

Koivuvihdat jäivät tänä kesänä tekemättä mutta oikein hyvä vihta syntyi myös pihalla rehottavista mintuistakin. Napakka vihta (kyllä vihta, ei vasta) kestää kylmässä vedessä liotettuna hieman pontevampaakin saunomista ja bonuksena täyttää saunan huumaavalla tuoksullaan. Tulevien kesien ykköskonsepti taitaa olla tässä.

Minttuvihdan lisäksi sekoitin vartalokuorinta-aineen kahvinpuruista ja hunajasta, luonnon kosmetiikkaa parhaimmillaan.

Ymmärrän hyvin, miksi sauna on ollut vanhalle kansalle pyhä - paikka syntymälle ja kuolemalle. Saunomisessa on jotain rituaalimaista taikaa ja arjen murheet, ärtyneisyys ja koleus harvoin jaksavat kiivetä lauteille kaveriksi, tai ainakaan ne eivät viihdy siellä kovin pitkään.