torstai 30. huhtikuuta 2015

Vielä vähän matkaa

Eilen satoi räntää (juuri kun olin matkalla hevosen kanssa maneesille) ja tänään some on täyttynyt pohjoisemmassa asuvien tuttavien lumikuvista. Vappusää näyttää taas parhaat puolensa.

Kävin läpi vanhoja kuvakansioita ja löysin julkaisemattomia kuvia edellisestä omenakukinnasta Torpalla, ensimmäisestä minulle. Sopivat hyvin tunnelmaan nyt, kun se vihrein kevät antaa vielä hetken odotuttaa itseään. (Mutta se tulee, uskokaa pois.)


Huomisesta starttaa kevään loppukiri alkukesäksi, taianomainen ajanjakso vapusta juhannukseen, jonka kauneutta ja keveyttä en lakkaa koskaan hämmästelemästä - minulle ehdottomasti yksi parhaita aikoja vuodesta.



Meillä pakataan kohta kamat ja koirat autoon ja suunnataan kohti Torppaa, ystäviä, puutarhatalkoita ja saunaa. Kepeää ja kuplivaa Vappua, Beltanea, Walpurinyötä tai mitä tahansa juhlistattekin!

tiistai 28. huhtikuuta 2015

Raskaita rantavesiä ja räyheitä saappaita

Täällä on kuulkaas tarvottu taas aika synkissä sielunmaisemissa. Ei pelkästään koiran vuoksi (juuri tänään aamulla katselin, kun koirat riehuivat keskenään ja vanha mamma juoksi pallo suussa pitkin pihamaata. Mietin vaan, että miten hitossa tuollaisen viet piikille.) vaan ihan yleisesti: olen kyseenalaistanut kaiken olemisestani, tekemisestäni ja uravalinnoistani lähtien. Sirpa-Leenalla on ollut kovasti asiaa.

On kahlattu raskaissa rantavesissä, hypitty askelkivillä, joilta ajatukset lipeävät.

Juuri mikään ei ole mennyt niinkuin suunnittelin, mutta se ei tarkoita, että asiat olisivat edenneet väärin tai huonosti. Ne ovat edenneet, kyllä, mutta eri tavalla, erilaisesti. 

Olen pakottanut päiviin kepeyttä, piirtänyt hartioillani lepääville tummille ajatuksille vaaleanpunaiset ääriviivat. Keskittynyt pieniin hyviin juttuihin.

Ja niitähän on. Ja niitä tulee, kun vaan pysyn silmät, korvat ja sielu avoinna. Annan järjen kuunnella, mitä sydämellä on sanottavanaan. Ja toisinpäin. Luotan siihen, että elämä kantaa vaikka en asioiden tarkoitusta aina sillä hetkellä näe tai suostu ymmärtämään. Vihjeitä tästä kuluneen vuoden vallitsevasta teemasta, irtipäästämisestä ja luottamuksesta ja sen kautta aukenevasta vapaudesta, on sadellut koko kevään niin, että luulisi tällaisen vähän tyhmemmänkin jo tajuavan.

Yhtäkkiä tulee töihin liittyvä yhteydenotto yllättävältä taholta. Ovi raottuu siellä, missä luulin sen jo lopullisesti sulkeutuneen.

Kärsin kroonisesta niskajumista ja haaveilen, että olisi varaa mennä hierojalle. Sitten vakiohierojani laittaa viestiä ja kyselee, milloin haluaisin käyttää sarjakortissani vielä jäljellä olevat kaksi hierontakertaa jotka olin unohtanut. Hallelujaa!

Luonnoslehtiössäni on jo pari vuotta pyörinyt eräs juttuidea. Sitten tapaan toisen työkeikan yhteydessä henkilön, joka alkaa puhumaan juuri tähän aiheeseen liittyen, sanoittaa kertomuksensa samalla tavalla, samoilla sanoilla, kuin mitä olen jo luonnokseen riipustanut. Sovitaan, että edetään yhdessä. Huikeaa!

Kevätmessuilla pyörittelin käsissäni Hulluna hortaan-kirjaa, en raaskinut ostaa. Seuraavana päivänä menin kirpparille ja lopun varmaan arvaattekin.

(Maksoin kirjasta 3 €)

Kirpparilta löytyi myös saappaat, jotka jalassa ei vaan voi mennä pahasti metsään. Tai jos menenkin, niin ainakin rytinällä ja tyylillä.





Tänään olen lähinnä hengannut saappaat jalassa (syvällä henkisessä metsässä) ja kuunnellut repeatilla biisiä, joka koskettaa tällä hetkellä kaikilla mahdollisilla taajuuksilla. Kuunnelkaa tekin:

King Dude & Chelsea Wolfe: Be Free

Maailmankaikkeus, sinä ja sun kiero huumorintajusi. Keep it coming!

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Kävin vähän salil. Halkosalil.

Hassua, kuinka aeT (ajanlaskussa ennen Torppaa) polttopuu oli vaan, noh, puuta. Jotain, mikä kasvaa metsissä ja jota halkaistaan kirveellä. Olihan meillä lapsuudenkodissa toki tulipesiä, mutta asiaa ei tullut koskaan mietittyä sen tarkemmin. Satunnaisilla mökkireissuilla polttopuut ovat aina olleet valmiina siellä liiterissä tai takan vieressä. 

Pääsiäisenä saimme naapurista pari motillista polttopuita. (Tai siis emme saaneet, vaan ostimme ihan kuivalla rahalla.)

Niin trendikästä kuin hetkessä eläminen nykyisin onkin, niin klapihommissa sillä ei pääse puusta pitkään. Aina pitäisi osata ajatella vähintään seuraavaan vuodenaikaan asti. Kun nyt kaadetaan tämä koivu, lämpenee sillä leivinuuni joulukinkkua varten. Saattaa ne klapit naapurin isännältäkin joskus loppua.


Nolottaa edes myöntää, mutta kun ensimmäiset puut kaatuivat torpan pihamaan reunalta, en ollut laisinkaan tullut ajatelleeksi että niiden pitää antaa myös kuivua. Vähintään puoli vuotta, mielummin pidempäänkin. Tai että terijoen salavalla saa lämmittää saunaa huomattavasti kauemmin kuin kuusella, sikäli jos siitä nyt edes on muuksi kuin liekkien ylläpitäjäksi. Tai että leivinuunissa poltetaan mieluiten vaan koivua.


Välillä hämmästelen, kuinka paljon olen torpan oston myötä oppinut, kuinka paljon imenyt itseeni uutta tietoa ja taitoa. Lähinnä yrityksen ja erehdyksen kautta, tosin ei ole huono tapa oppia sekään.


Ja miten mahtavalta tuntuu, kun halkokuorma lepää vihdoinkin ladossa, käyttötarkoituksensa mukaan omiksi pinoikseen kasattuna. Lihakset kipeytyy ja mieli vetreytyy tavalla, johon yksikään kuntosali ei tule pystymään.

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Ruusuista ihon- ja sielunhoitoa

Minä(kin) olen siirtynyt viime vuosina enemmän tai vähemmän luomukosmetiikan käyttäjäksi, oli kyseessä sitten meikit tai ihonhoitotuotteet. Viimeisen puolen vuoden ajan olen mennyt vielä astetta pidemmälle ja etsinyt mahdollisuuksia vaihtaa osa ekosertifioiduista tuotteista kokonaan 100 % luonnonmukaisiin tuotteisiin. Kosteusvoiteet ja rasvat vaihdoin jo aikaa sitten kasvo- ja vartaloöljyihin (arganöljy on meikäläisen naaman pelastus) ja pari kuukautta sitten vaihtoon lähti kasvovesi, jonka tilalle tuli yksi ihonhoidon ihmeaineista, ruusuvesi.

Ruusuvesi on vuosituhansia vanha ihonhoitotuote, jonka sanotaan säilyttävän ihon kosteuden ja pH-tasapainon sekä ennaltaehkäisevän ikääntymisen vaikutuksia. Ruusuvesi sopii erityisesti aknesta ja epäpuhtauksista kärsiville, sillä se kykenee tasapainottamaan ihon talintuotantoa ja sen antibakteeriset vaikutukset suojaavat ihoa tulehduksilta.

Tilasin Khadin ruusuvettä Biodellystä jo ennen Intian reissua ja tykästyin tuotteeseen niin paljon, että hamstrasin sitä Intiasta huomattavasti halvemmasta hinnasta johtuen mukaani parikin pullollista.

Khadi on intialaista alkuperää oleva tuotemerkki, jonka tuotteet perustuvat Ayurvedan oppeihin ja hoitavat kehoa, mieltä ja sielua, tarkoituksena pitää keho kauniina yrteillä ja öljyillä. Khadi-tuotteet eivät sisällä lainkaan synteettisiä ainesosia tai säilöntäaineita. Tuotteita ei testata eläimillä ja yrtit kerätään paikallisten toimesta luonnosta sen tasapainoa järkyttämättä.
(lähde: Pro luonnonkosmetiikka ry)

Muutaman kuukauden käyttökokemusten perusteella ei ole enää paluuta entiseen. Ihon hyvin(tai pahoin)vointi on toki aina monen toisiinsa vaikuttavan asian summa, eikä suoraa johtopäätöstä voi yksittäisen tuotteen perusteella tehdä, mutta väitän ihoni olevan tasaisempi ja kuulaampi kuin aikoihin. Myös aiemmin kierron tietyssä vaiheessa riesanani olleet hormoninäpyt loistavat poissaolollaan.


Parasta ruusuvedessä on kuitenkin se tuoksu. Se on huumaava! Ruusuveden suihkuttelu iholle pelastaa kyllä yhden jos toisenkin nihkeämmän aamun.

(Alemmassa kuvassa vilahtaa toinenkin Intian tuliainen, jota veikkaan vahvasti tulevan kesän ykkössuosikiksi pukeutumisen suhteen. Minut mustiin pukeutuvana henkilönä pidemmältä ajalta tuntevat henkilöt pyörtynevät tässä kohtaa järkytyksestä. Näin se ihmisen mieli joskus keveimmän kukkaismekon lailla lepattaakin ihan eri suuntaan kuin aiemmin ja se on kuulkaas vapauttava tunne!)

Ruusuvesi - löytyykö kokemuksia?

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Taikoja keittiössä: Vihreämpi Viettelys -salaatti

Lämmin kiitos teille edelliseen postaukseeni jättämistänne kauniista ja lohdullisista kommenteista. Jouduin jo hieman säännöstelemään niiden lukemista kun huomasin itkeväni ihan jokaisen kohdalla. Junassa, koulussa, kadulla.

Palataan astetta kevyempään aiheeseen, ihan kirjaimellisesti. Kuten viime postauksessakin mainitsin, vietimme viime viikonlopun Hollannissa festareilla, joissa olemme käyneet enemmän tai vähemmän samalla porukalla jo kolme vuotta putkeen. Majoituimme yhteiseen isoon bungalowiin ja ruuanlaittomahdollisuuksista huolimatta eväät koostuivat lähinnä mukaan napatuista falafeleista, burgereista ja vaaleista höttöleivistä. Oluella alas huuhdottuna. Tiedättehän, kun on liian hyvää seuraa & musiikkia ja paljon hälinää ympärillä, ei oikein malta keskittyä syömishommiin laisinkaan. (Oluella ei tietenkään ole mitään tekemistä asian kanssa.)

Tällä viikolla elimistö on vaatinut jotain kevyttä, vihreää ja elvyttävää. Kehittelin salaatin, joka kiilasi välittömästi salaattilistani kärkeen.



Ennen Vihreämpi Viettelys -salaatti

muutama kourallinen vuonankaalia
n. 1 dl kvinoaa
1 parsakaali
kurkkua
fetaa
seasamöljyä
auringonkukansiemeniä
kanaa/kikherneitä
sipulia
sitruunamehua, sulaa ja pippuria

Olen kokkaillut kvinoaa ennenkin, tuskastuen joka kerralla sen puuroutumiseen. Kevätmessuilla sain Rainingon luomutilan edustajalta hyvän vinkin paahtaa kvinoaa (runsaan huuhtelun jälkeen) rasvattomalla kuumalla pannulla, ja lisätä nestettä tarpeen mukaan vasta tämän jälkeen. Kappas, sehän toimii! Kvinoasta tulee irtonaista ja paahtaminen saa sen pähkinäisen maun vielä paremmin esiin. Loraus seasamöljyä tekee siitä täydellistä. 

Täyteläisen vihreän parsakaalin salaisuus on nopea höyryttäminen, joka jättää parsan mukavan kiinteäksi ja on armollinen myös sen sisältämiä ravintoaineita kohtaan.

Jos syöjiä on useampi, tykkään tehdä vihreän salaattipohjan erikseen ja tarjoilla täytteet omista astioistaan. Sekoitin kvinoan pilkotun parsakaalin ja auringonkukansiemenien kanssa ja murustelin joukkoon fetaa. Tämä sekoitus toimisi varmasti sellaisenaan myös vaikkapa pihvin lisukkeena.

Tähän salaattiin paistoin seuraksi kanaa ja sipulia, seuraavalla kerralla ajattelin kokeilla proteiininlähteenä lempiruokaani kikherneitä. Niiden kanssa ei vaan voi mennä pieleen. Ikinä. Mikään ruoka.

Tässähän tuli taas nälkä. Parempaa perjantaita teille ja meille!

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Aika päästää irti

Jo vuoden vaihteessa aavistin voimakkaasti tämän vuoden tuovan mukanaan paljon muutoksia. Isoja ja pieniä, monella eri tasolla, niin oman pään sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Oikeassa olin, niitähän tulvii sisään ihan kiihtyvällä tahdilla.

Muutoksissa asuu siemenet lupauksille, mahdollisuuksille ja uusille aluille, mutta usein ne vääjäämättä tarkoittavat myös irtipäästämistä, luopumista, menettämistäkin. Haikeaa, surullista, lopullista.


Viime viikonlopun vietimme Hollannissa hevifestareilla humputtelemassa. Reissun aikana Suomesta hoitopaikasta kantautui tieto, että äkillisesti alkaneet oireet olivat johtaneet eläinlääkärikäyntiin ja lisätutkimuksiin. Vanhemmalla koirallamme on iso, laajalle levinnyt kasvain, todennäköisesti pahalaatuinen, ja mitään ei ole tehtävissä.

Reissun ajan työnsin asian mielen takahuoneisiin, en halunnut ajatella.





Alitajunta, aavistus tai mikälie on kuiskinut korvaani, supissut että tämä tulee olemaan viimeinen yhteinen vuotemme. Nyt aikaa on jäljellä ehkä viikkoja, kenties kuukausia. Kipu, tai sen poissaolo, määrittelee yhteisen loppusuoramme pituuden. Antibioottikuuri auttaa akuutteihin oireisiin mutta jatkuvaan kipulääkitykseen ei lähdetä, sen olen parhaalle ystävälleni velkaa.
 

Tänään olen pysähtynyt lukuisia kertoja tuijottamaan levollisena tuhisevaa koiraa, silittelemään täplää heti siinä silmien yläpuolella, nuuhkimaan popcornitassuja ja hautaamaan kyyneleitä sen silkinpehmeään turkkiin.

Pyörittelen käsissäni eläinlääkärin lausuntopaperia. Kun kivut lisääntyvät, on aika luopua koirasta, siinä sanotaan.

Selaan läpi vanhoja valokuvia, ihmettelen kuinka nopeasti se on harmaantunut, miten en ole huomannut aiemmin.

Hetkittäin ajattelen selkeän järkevästi: otan selvää tuhkauksesta, mietin minne ne haudataan (torpalle metsän reunaan vaahterapuun alle), pitäisikö vielä konsultoida toista eläinlääkäriä. (Ei, ei enää.)

Mietin, että olisko kuolema ns. äkkilähtönä parempi kuin tämä tietoinen raastava luopuminen, kun itken omaa suruani vaikka toinen vielä pötköttää viereisessä huoneessa. Mietin vähentääkö etukäteen itkeminen kyynelien määrää jäähyväisten hetkellä, miksi tuntuu kuin se olisi jo poissa vaikka on vielä siinä. Ehditäänkö vielä torpalle, kiven päälle vahtimaan, piilottamaan pihalle luita, sitähän se rakastaa. Miksi kirjoitan tätä vaikka voisin olla siellä, viereisessä huoneessa, vielä vieressä.

Milloin tiedän hetken koittaneen, miten selviän siitä reissusta itse hengissä, mitä tämä on sitten kun jo nyt tuntuu näin lamaannuttavan kuristavan lohduttomalta. Väsyttää jo ajatuskin tulevan surun määrästä ja läpikäynnistä, poislähtevillä on kuolemassa aina se helpoin rooli.


Menen viereen sohvalle, se vaihtaa asentoa paremmaksi kainalossa rapsuttelua vaatien. Paras ystäväni kohta kymmenen vuoden ajalta. Pysäyttäkää aika tähän edes hetkeksi, vetäkää käsijarru kiinni.
Tiedän, että on aika päästää irti, vaan en olisi vielä ollenkaan valmis luopumaan.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Puutarha part 1: tästä se alkaa


Pientä yhteenvetoa pääsiäisen pihahommista. Ruopsuttelin haravalla (lehtien haravoiminen syksyisin on ihan yliarvostettua), keräilin talven taittamia oksia ja siivosin erinäisiä kasoja epämääräistä tavaraa (käsite pitää sisällään myös koiranpa*kan.) Muutama läntti lunta jäi vielä, en kuitenkaan lähtenyt niitä sulattamaan vaikka mieli teki.


Jotain sieltä on tulossa.


Epäilen, että grillillä istuimina toimineet koivupöllit kaipaavat hieman hiekkapaperia ja lakkaa pintaansa. 
Tai sitten ihan vaan kirveen hellää kosketusta.


En oikeasti tiedä mitään marjapensaiden leikkaamisesta, mutta leikkasin ne silti. Villiintyneet, maahan saakka retkottavat mustaherukkapensaat eivät ole tuottaneet juurikaan satoa, joten jotainhan niille oli tehtävä. Viime vuonna tein saman punaherukalle, ja ilmeisesti en onnistunut niitä tappamaan, koska puskivat loppukesästä vahvaa, tummanvihreää lehteä. Nyt ovat ilahduttavasti nupuillaan, josko tänä vuonna marjoja.

Kasvihuoneen ovella kävin vaan kääntymässä. Palataan asiaan toisessa elämässä toukokuussa.

Pihapiirin seuraamisessa eri vuodenaikojen läpi on jotain maagista. Pitkäperjantain räntäkuurojen aikana pidättelimme vielä henkeä, minä ja piha. Sunnuntain aurinkokylpy herätti sen talviunesta, tuntui kuin se olisi haukotellut, maiskutellut ja oikonut jäseniään ympärilläni. Raukeana hyvin nukutun talven jäljiltä. Well hello there!

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Pääsiäistunnelmia

Pääsiäinen vetelee jo loppusuoralla.

Viime vuonna pääsiäistä vietettiin isolla porukalla ja t-paitakeleissä. Tänä vuonna olemme (ystäväni eilistä pikavisiittiä lukuunottamatta) kaksistaan (anteeksi, nelistään) pääsiäisvieraiden suunnitelmien ja aikatalujen peruunnuttua yksi toisensa jälkeen.

Viime pääsiäisenä aurinko loimotti lähes hellelukemia, tällä kertaa lähinnä vihmoi räntää. T-paidassa ei tarkene edes sisätiloissa.

Kaikessa on puolensa. Ison seurueen emännöinti, aurinko ja skumppa on ihanaa mutta ei välttämättä edesauta asioiden etenemistä esimerkiksi työ- ja kirjoitusrintamilla. Nyt olen voinut istua hyvällä omallatunnolla koneen ääressä miehen lukiessa alkovissa kirjaa ja koirien kuorsatessa taustalla. Olen ollut hiljaa, toisinaan taas antanut päänsisäisen puheen täyttää mielen (olemme päässeet Sirpa-Leenan kanssa jo jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen.) Yksin, yhdessä, mutta en yksinäinen.

Pitkäperjantaina kävin ulkona leikkimässä; noukin talvituiskujen tielle heittämiä risuja, haravoin, sen sellaista. Molemmilla kerroilla sain niskaani räntäkuuron. Ilmiselvä merkki maailmankaikkeudelta: anna pihahommien olla ja keskity olennaiseen eli punaviiniin olemiseen.


Tänään aurinko vei viimeinkin voiton raskaana roikkuneista pilvistä ja lämpötilakin hivuttautuu sinnikkäästi ylöspäin. Kuinka onnelliseksi voikaan ihminen tulla pihan haravoimisesta ilman takkia, kun haravanvetojen alta paljastuu aluillaan olevat vihreät ja mullan ja heräilevän maan tuoksu leijailee sieraimiin.



Pääsiäisen kohokohta taitaa olla kuitenkin huomenna, kun naapurin isäntä kippaa pari motillista halkoja pihaan. Kirjoittamisen vastapainoksi tekeekin jo mieli tehdä jotain fyysistä, jotain likaista ja jotain hikistä. Tosin laskimme juuri istuneemme viime päivien aikana n. 12 tuntia saunassa, joten hikisyyden kriteerit täyttynevät ihan ilman puusavottaakin.

torstai 2. huhtikuuta 2015

Kuinka hiljennetään Sirpa-Leena

Meissä kaikissa asuu pieni sisäinen kriitikko, myönsimme sen olemassaolon tai emme. Tätä ilmiötä kutsutaan myös sisäiseksi puheeksi.

Sisäinen puhe tarkoittaa sitä, mitä ja miten itsellemme päämme sisällä puhumme - puhe voi liittyä niin omaan käyttäytymiseen, ulkonäköön, tekemisiin kuin myös ympäröiviin ihmisiin ja tapahtumiin. Se heijastelee arvomaailmaamme, asenteitamme ja suhtautumistamme ja saattaa monilla olla varsin usein kovin kriittistä ja negatiivissävytteistä.

Sisäisen puheen kanssa jumittuu helposti oravanpyörään. Mitä enemmän kriitikko marmattaa, sitä huonommaksi itsemme tunnemme. Mitä huonommaksi itsemme tunnemme, sitä enemmän kriitikko marmattaa. Epävarmuus, riittämättömyyden tunne, epäonnistumisen pelko, muihin vertailu, väsymys - nämä kaikki ovat kuin bensaa kriitikon liekkeihin.

Sisäistä kriitikkoaan voi kuitenkin ohjata ja opettaa muuttumaan. Se, että ylipäänsä tiedostaa ja huomioi oman sisäisen puheensa, on jo hyvä alku. Mieli on siitä kummallinen, että se uskoo kaiken, mitä sille sanotaan. Ja negatiiviset asiat - no ne se vasta uskookin. Luin kerran tutkimuksen palautteen vastaanottamisesta. Sen mukaan jos ihmiselle antaa kymmenen palautetta, yhdeksän positiivista ja yhden negatiivisen, niin arvatkaapa mihin niistä se mieli tarttuu?

Niinpä.

Ajatukset ja sanat ovat osa sitä energiaa, joka muokkaa todellisuutta ympärillämme. Muuttamalla omia ajatuksiasi, voit muuttaa myös elämääsi. Hieman kulunut fraasi, mutta niin totta. Mieli ohjaa kehoa (kuten keho mieltä)  ja saa aikaan toimintaa, tietoista tai tiedostamatonta. Jos hoet itsellesi tarpeeksi kauan jotain ajatusta tai tunnetta (vaikka et siihen välttämättä täysin uskoisikaan) niin mieli alkaa pitämään sitä totena ja käyttäytymään sekä jakamaan käskyjä keholle sen mukaisesti.

Mitäs jos sisäinen kriitikkosi sanoisikin aamulla peiliin katsoessa: "Näytätpä tänään nätille ja aikaansaavalle! Ai uusi kirjoitushomma, siitä tulee taatusti tosi hyvä!" Jos se ääni olisikin kriittisen, syyllistävän ja vähättelevän sijaan rohkaiseva, hyväksyvä ja ennakkoluuloton? Ja ajatelkaa mitä tapahtuisi, jos tämä toistuisi joka aamu? Lähtökohdat uuteen päivään olisivat kuulkaas ihan erilaiset!

Sisäinen kriitikkoni, olkoon hänen nimensä tässä yhteydessä vaikka Sirpa-Leena, on kuiskutellut korvaani viime päivinä kiivasti. Huutanutkin hetkittäin.

Sirpa-Leenan mielestä pitäisi olla ja tehdä paljon enemmän. Pitäisi kirjoittaa, tehdä koulutehtäviä, päivittää blogia useammin. Pitäisi ja pitäisi. Olla tehokkaampi, viisi vuotta nuorempi, viisi kiloa laihempi, kauniimpi ja viisaampi ja empaattisempi.

Sisäiset sirpa-leenat ja muut urputtajat ovat vähän kuin lähisukulaisia: niitä ei voi valita, niiden kanssa pitää vaan opetella tulemaan toimeen. Ja usein ne ovat loppupeleissä ihan kelvollisia tyyppejä, joilla on yleensä hyvät tarkoitusperät. Ainakin jostain näkökulmasta katsottuna.

Toki joskus se Sirpa-Leena marmattaa ihan syystäkin. Viime viikkoina se on ilkkunut muun muassa siitä, kuinka muiden blogeissa ollaan jo kovasti tehty puutarhasuunnitelmia ja istutettu siemeniä. Mitäs sinä olet tehnyt asian eteen? Et mitään! Et käy edes päivätöissä ja silti sulla ei muka aika riitä! (Auts. Tulihan se sieltä.) Paska puutarhuri, paska ihminen!

Eilen sisuunnuin, huusin takaisin että "nyt perkele hiljaa!" ja painelin Plantageniin.


Aloitin laittamalla uudet viherkasvit multiin, siemenet odottakoon vielä ensi viikkoon. Vietämme pääsiäisen torpalla ja olen varannut mukaan ison ruutuvihon puutarhasuunnitelmia varten. Mitä ja minne laitetaan? Salaatteja, kirsikkatomaatteja ja yrttejä kasvihuoneeseen, istutuslaatikoihin ainakin retiisiä ja pellolle pottuja ja juureksia.


Sirpa-Leenalle ajattelin juottaa niin paljon punaviiniä, että hän pysyy mukavana ja hiljaisena pääsiäispyhien ajan.

Rentouttavaa pääsiäislomaa, olkaa itsellenne armollisia! 


Ps. On myös mielenkiintoista huomata, miten puheessa ja erityisesti ajatuksissa parin välimerkin paikka saa joskus asiat ihan eri kontekstiin. Miettikääpä nyt näiden lauseiden eroa:

Unelmat sirpaleena, unelmat...
Unelmat, Sirpa-Leena, unelmat!