Maaliskuussa kiinnostaa & inspiroi

Inspiroivaa juuri nyt...

Kirppareilla keraamiset kipot, kupit ja astiat. Maan ja mullan sävyt. Maaliskuun selittämätön mystiikka. Vanhan kansan yrttilääkintä. Uuden työhuoneen sisustaminen, sinne ajan kanssa asettuvat rutiinit. Sekopäisinä illoissa hykertelevät linnut. Hexvesselin uusi levy. Päivät, jotka alkavat keväänä mutta päättyvät vielä talveksi. Tarinoiden kertominen. Puhdistavat energiat ja Palo Santo. Siemenluettelot. Jääpiikkiveistokset, jotka aurinko on muovaillut terassikatteen reunaan. 
9 kg luomulammasta ja sen eri osien valmistaminen.

Sekaisin Sisalista

Voihan Sisal sentään! Tammikuun lopussa päädyin tietoisen vahingon kautta Werannas Warehouseen, jossa valikoimista poistuvat sisal-mallikorit myytiin korien alkuperäiseen hintaan nähden todella pikkurahalla. Olin käynyt kuolaamassa katselemassa koreja jo hyvän tovin aiemminkin. Silmää miellyttäviä malleja löytyi runsaasti ja koska en osannut päättää, mitä haluan, otin ne kaikki. Loogista, väittäisin. Hamstrasin koreja auton takaluukun täyteen toki myös sillä ajatuksella, että niille on nykyisin triplasti tarvetta sekä kaupunkikodissa, torpalla että uudella työhuoneellamme.

Werannasin valikoimista löytyvät sisal-korit on käsinpunottu Keniassa ja jokainen niistä on oma uniikki yksilönsä. Korin ostamalla tukee arvokkaan käsityöperinteen jatkumista Keniassa sekä samalla monien käsityöläisten elantoa, joten ne sopivat myös eettisen kuluttajan ostoslistalle.

Suurin osa koreista on jo löytänyt paikkansa; maanläheisemmät päätyivät torpalle, mustavalkoiset kotiin ja loput odottelevat täyttymystään työhuoneella (siitä lisää myöhemmin.)
Taisin olla kerrankin oikeassa paikassa oikeaan aikaan, vai mitä sanotte?

Väliaikoja

Maaliskuu, tuo omituinen kuukausi joka ei oikein itsekään tiedä, ollakko talvea vai kevättä.
Täynnä hetkiä, joissa asiat vaihtuvat, muuttuvat toisiksi, syntyvät hitaasti uudelleen.
Raukeita välitiloja, joissa on parasta olla kiirehtimättä, kaataa vielä kupillinen kahvia ennen kuin ottaa askeleen seuraavaan.

 

 

Eilen aamu kuiskutteli tuvan verhottomien ikkunoiden takana jo aikaisin, en malttanut enää nukkua. Rakastan aamuhetkiä, kun muut vielä nukkuvat ja voin vain istua kahvikupin kanssa ja selailla, lueskella ja haaveilla. Ruokkia koirat, jotka venyttelevät nopeasti tiensä takaisin sänkyyn.

Lopulta aamun kuulas kajo taittui päiväksi ja vanhat hirret pidättelivät hetken hengitystään ennen kuin antautuivat auringonvalon syleiltäviksi. Kevään ensimmäinen päivä, tai siltä se ainakin tuntui.

Valo herättää välittömästi kaipuun pihalle. Kaikenlaisia puuhommia onneksi löytyy aina vaikka varsinaiset pihatyöt odotuttavatkin itseään vielä lumipeitteen alla. Halkokuorman purkamisen ohessa kaivettiin aurinkolasit ja puutarhatuolit esiin; auringossa istuessa tuli suorastaan kuuma.

Valo saa myös haaveilemaan vihreästä. Käsistä syvällä mullassa, mullasta kynsien alla vielä saunan jälkeenkin. Märästä, orgaanisesta tuoksusta, joka nousee maan povesta, leijuu väkevänä sieraimiin ja sieltä sieluun saakka.

(Sielu tunnistaa sen omakseen, tietää että tänne minä kuulun.)

Sudensyömä

Löysimme torpalle johtavan metsätien varrelta, kymmenisen metriä tieltä sivuun, päättömän peuran haaskan, vain n. 100 metrin päässä pihaltamme. Juttelin naapurin isännän kanssa (paikallisia metsästäjiä) ja murhamysteeri lähimetsässä vahvistui susien aikaansaannokseksi. Myös riistakameralle oli tallentunut kolme sutta lähialueella. 

Kanta-Hämeessä tehtiin ensimmäiset havainnot susista vuosikymmeniin vasta viime vuonna. Asiantuntijoiden arviot susireviirien laajenemisesta idästä etelään näyttäisivät olevan totisinta totta. Susien reviiri voi olla säteeltään useita kymmeniä kilometrejä ja uusia reviirialueita etsiessään ne saattavat vaeltaa jopa satoja kilometrejä. Kesällä luin susihavainnoista Forssa/Tammela-seudulla, joulukuussa niistä uutisoitiin jo 30 km päässä Kalvolassa. Tämän perusteella ei ollut enää kuin ajan kysymys milloin ne ilmaantuisivat meidänkin pitäjille.

Silti olimme miehen kanssa hämmentyneitä; emme kumpikaan ole olleet aiemmin missään kosketuksissa susien kanssa emmekä osanneet odottaa sen tapahtuvan keskellä hämäläistä perämetsää, käytännössä omissa nurkissa. Aiemmin vain kansantarinoista ja luontodokkareista tutut myyttiset hahmot saivat hetkessä konkreettisen muodon pään sisällä.  

En tunne inhoa enkä pelkoa, ehkä toki hieman huolta koirien puolesta, itse kun olen viime kädessä vastuussa niiden turvallisuudesta. Jatkossa mietin varmasti tarkemmin, missä ja milloin pidän koiria vapaana. Tyypillisesti sudet pysyttelevät mielellään kaukana ihmisestä. Meidän pihatielle ne ovat päätyneet todennäköisesti pidemmän takaa-ajon lopputuloksena, päivänä jolloin emme ole olleet itse paikalla emmekä siis pitämässä ääntä tai levittelemässä koiranhajua ympäriinsä.

Myöhemmin kävelin vielä uudestaan kameran kanssa raadon luokse. Kylmäävän syvä kunnioitus hiipi iholle hiljaisuuden keskellä seisoessani. Tuntui, että läsnä oli aavistus jotain sanojen ulkopuolelle jäävää alkukantaista. Uskon, että taistelu elämästä ja kuolemasta jättää paikkoihin oman energialatauksensa, se oli tuossa hetkessä käsin kosketeltava. 

Toivottavasti erämaan soturit olivat vain läpikulkumatkalla ja jolkottelevat jo kohti uusia seikkailuja, jonnekin muualle.