Parasta reissaamisessa on kotiinpaluu

Niin paljon kuin matkustamista rakastankin, on kotiinpaluu usein matkan paras osuus. Reissussa aistikanavat joutuvat jatkuvasti venymään ääriasentoon uuden edessä: kaikki näyttää, kuulostaa, tuoksuu ja tuntuu vieraalta, erilaiselta. Makoilu rantatuolissa meren kohistessa taustalla on toki rentouttavaa, mutta esimerkiksi isot, äänekkäät väkijoukot (joita Bangkokin kaltaisessa suurkaupungissa on mahdotonta välttää) saavat olon tuntumaan helposti väsyneeksi, ärtyneeksi ja jotenkin ahtaaksi. 

Reissun jälkeen olemme viettäneet useamman viikonlopun Torpalla. Elämä siellä on jo niin vahvasti selkäytimessä, että aistit voivat olla ikään kuin lepotilassa: varmoin liikkein löydän tieni pihan poikki saunalle, koska lumikerrosten altakin tiedän, missä polut kulkevat. Öisellä vessareissulla en jaksa sytyttää valoja, vaan kuljen reitin pelkän liikemuistin varassa, pöydänkulmia väistäen. Aamuisin osaan sanoa melko tarkasti kellonajan vain katsomalla, mistä kulmasta valo piirtää esiin kammarin ääriviivat. Äänimaisema on niin tuttu (jääkaapin hurina, vanhan talon natina ja kolina, hiirien tepastelu vintillä) että jo pieni, tuskin kuultavissa oleva poikkeama siinä saa valpastumaan; jokin muuttui, mitä tapahtui? 

Ja se tunnelma, jota en osaa oikein edes sanoittaa. Pehmeä ja pyhähtynyt, ajaton. Kuin pehmustettu ilmakupla keskellä metsää ja hiljaisuutta.

Torpalla ei ole pitkään aikaan tapahtunut oikein mitään mainitsemisen arvoista, tuntuu kuin venähtänyt kattoremppa olisi pistänyt kaikki muutkin ideat ja projektit välitilaan. Nyt vain odotellaan: lumien sulamista, remppamiesten saapumista, puutarhakauden alkua. Viikko sitten maljakkoon katkomieni mustaherukan oksien puhkeamista vihreään; tänä viikonloppuna silmut jo pullistelivat lupaavasti. Sitä hetkeä, kun torppa on taas täynnä elämää, vehreyttä ja energiaa. Toivon kovasti, että minulla on teille tulevan kevään aikana paljon tarinoita kerrottavaksi.  

Hetkinen! Tapahtuihan siellä jotain: maalasimme vihdoinkin tuvan takan hormiseinän. Suunnittelu kesti 3,5 vuotta, toteutus 30 minuuttia. Lisäkuvia luvassa myöhemmin. Kuvissa vilahtaa myös jotain muutakin uutta, arvaatteko? (Ei, emme ole hankkineet lisää koiria. Tällä kertaa.)