Ajastaika

Olen toisinaan miettinyt, miksi juuri maalla koen olevani niin kokonainen ja läsnä. Vastaus on aika ilmeinen: siellä olen lähellä luontoa, lähellä juuriani. Enkä pelkästään lähellä, vaan luonnossa, sen keskellä, juuret tiukasti maassa.

Kristillisyys tai uskonnollisuus ylipäänsä on aina tuntunut vieraalta ja etäiseltä, epätodelta. Kävin rippikoulun, mutta erosin kirkosta heti, kun se täysikäisenä oli mahdollista. Olen elämäni aikana lukenut paljon pakanuudesta, wiccalaisuudesta ja sen eri "tyylilajeista" ja tullut siihen tulokseen, että minun maailmassani uskon tai henkisyyden (tai millä termillä kukin sitä haluaa kutsua, jokaisella on kai pohjimmiltaan tarve olla osa jotain suurempaa kokonaisuutta) tulee olla jotain konkreettista ja yksinkertaista, läsnä jokapäiväisessä elämässä. Maailmankatsomustani heijastaa parhaiten vanha suomalainen luonnonusko, joka pohjautuu luonnon kunnioittamiseen, sen vuotuisen kierron seuraamiseen sekä tasapainoon ja vuorovaikutukseen ihmisen ja luonnon välillä. Myös monet edelleen voimissaan olevat tavat ja uskomukset, vanhan kansan perinne, ovat muovautuneet tältä pohjalta. Niitä olen erityisesti vanhemmiten oppinut arvostamaan ja kunnioittamaan.

Vierastan käyttää sanoja usko tai uskonto, puhun mielummin elämänkatsomuksesta, josta minulle maalaiselämän myötä on tullut myös konkreettisempi osa varsinaista elämäntapaa. Jotain olennaista on loksahtanut paikoilleen. Ympyrä on tullut täydeksi.

Olemme viettäneet elämää Torpalla nyt yhden vuodenkierron, Ajastaian, verran.

Siellä metsä on minun kirkkoni.

Lehvistössä asuu hiljaisuus, johon vain tuuli kuiskailee kauniita virsiään.

Korkealle taivaalle kurkottavat puut, kuin katedraalit.

Ympärillä rauha, joka yltää sieluun saakka.