Sivellin käteen ja hommiin

Tarkoitukseni oli jo viime viikolla esitellä tarkemmin aikaansaannoksia Torpalla, mutta niin se vaan liki 1,5 viikkoa taas vierähti edellisestä. Toisaalta työrintamalla tapahtuu nyt niin riemastuttavia asioita, ettei haittaa, vaikka ne (toistaiseksi) vievät valtaosan hereillä viettämästäni ajasta. Sen verran uskallan paljastaa, että jos pari vuotta sitten vielä kuumeisesti pähkäilin, miten saisin töideni lakipisteen kallistumaan niin, että voisin viettää entistä enemmän aikaa maalla, niin nyt ollaan siinä tilanteessa jo hyvin, hyvin konkreettisesti.

Asiaan. 3,5 vuotta harkintaan, vajaa tunti toteutukseen. Siinä tunnusluvut ajalle, jonka tuvan muuriseinän maalaaminen säädylliseen kuntoon vaati. Siis kolme ja puoli vuotta tuijottelin tuskaisena kusenkeltaista seinää, kunnes eräänä päivänä tartuin siveltimeen ja maalasin sen. (Okei, maalaamista edelsi myös maalinostoreissu rautakauppaan, mutta tekosyitä, tekosyitä. On sitä rautakaupassakin vierailtu 3,5 vuoden aikana sen sata kertaa aiemminkin.) 

Kysyn vaan, että miten suuriksi ja hankaliksi asiat voivat pään sisällä paisua, kun niitä aina vaan lykkää eteenpäin? Jatkossa taidan toteuttaa tätä metodia muuallakin elämässä. En mieti liikaa, en suunnittele, en laske oikeaa ajoitusta tai planeettojen asentoa, vaan teen. Vähemmän pähkäilyä, enemmän tekemistä. Tartun niin sanotusti siveltimeen, ennen kuin ehdin edes päättää, huvittaako. 

Maaliksi valikoitui Tikkurilan superlateksi sen lämmönsieto-ominaisuuksien vuoksi ja sävyksi maitokahviin taittava Angora, koska halusin seinään hirsipinnan kanssa keskustelevan, lämpimän sävyn. Superlateksin lämmönkesto ei tosin ole aiemman kokeilun perusteella ihan vakuuttanut, puuhellasta paloi vanha tiilenpunainen maalipinnan läpi jo parin polttokerran jälkeen. Toisaalta takan muuriseinä ei lämpene ihan yhtä kuumaksi, joten katsotaan mitä tapahtuu. Nappasin maalikaupasta Tikkurilan Color Now -lehden mukaan, ja kotona sen sivuilta paljastui, että Angora on valittu vuoden 2017 väriksi. Hah, meikällä on ilmiselvä trendinenä.

Valkoinen (...) takka nousee nyt mielestäni kivasti taustasta esiin. Vielä Enää puuttuu katon maalaus, kattolistat, oviaukkojen reunuslistat ja kipinäsuoja. Toivon mukaan niiden kanssa ei haaveilla ihan yhtä pitkään. Seuraava haaste: sinkitty harmaa vai kuparinen kipinäsuoja?

Parasta reissaamisessa on kotiinpaluu

Niin paljon kuin matkustamista rakastankin, on kotiinpaluu usein matkan paras osuus. Reissussa aistikanavat joutuvat jatkuvasti venymään ääriasentoon uuden edessä: kaikki näyttää, kuulostaa, tuoksuu ja tuntuu vieraalta, erilaiselta. Makoilu rantatuolissa meren kohistessa taustalla on toki rentouttavaa, mutta esimerkiksi isot, äänekkäät väkijoukot (joita Bangkokin kaltaisessa suurkaupungissa on mahdotonta välttää) saavat olon tuntumaan helposti väsyneeksi, ärtyneeksi ja jotenkin ahtaaksi. 

Reissun jälkeen olemme viettäneet useamman viikonlopun Torpalla. Elämä siellä on jo niin vahvasti selkäytimessä, että aistit voivat olla ikään kuin lepotilassa: varmoin liikkein löydän tieni pihan poikki saunalle, koska lumikerrosten altakin tiedän, missä polut kulkevat. Öisellä vessareissulla en jaksa sytyttää valoja, vaan kuljen reitin pelkän liikemuistin varassa, pöydänkulmia väistäen. Aamuisin osaan sanoa melko tarkasti kellonajan vain katsomalla, mistä kulmasta valo piirtää esiin kammarin ääriviivat. Äänimaisema on niin tuttu (jääkaapin hurina, vanhan talon natina ja kolina, hiirien tepastelu vintillä) että jo pieni, tuskin kuultavissa oleva poikkeama siinä saa valpastumaan; jokin muuttui, mitä tapahtui? 

Ja se tunnelma, jota en osaa oikein edes sanoittaa. Pehmeä ja pyhähtynyt, ajaton. Kuin pehmustettu ilmakupla keskellä metsää ja hiljaisuutta.

Torpalla ei ole pitkään aikaan tapahtunut oikein mitään mainitsemisen arvoista, tuntuu kuin venähtänyt kattoremppa olisi pistänyt kaikki muutkin ideat ja projektit välitilaan. Nyt vain odotellaan: lumien sulamista, remppamiesten saapumista, puutarhakauden alkua. Viikko sitten maljakkoon katkomieni mustaherukan oksien puhkeamista vihreään; tänä viikonloppuna silmut jo pullistelivat lupaavasti. Sitä hetkeä, kun torppa on taas täynnä elämää, vehreyttä ja energiaa. Toivon kovasti, että minulla on teille tulevan kevään aikana paljon tarinoita kerrottavaksi.  

Hetkinen! Tapahtuihan siellä jotain: maalasimme vihdoinkin tuvan takan hormiseinän. Suunnittelu kesti 3,5 vuotta, toteutus 30 minuuttia. Lisäkuvia luvassa myöhemmin. Kuvissa vilahtaa myös jotain muutakin uutta, arvaatteko? (Ei, emme ole hankkineet lisää koiria. Tällä kertaa.)