Elämä soljuu eteenpäin, tunti kerrallaan. Hetkittäin muistelen Lyytiä jo hymyssä suin, seuraavassa hetkessä olen kaksinkerroin keittiön lattialla itkun vavisuttaessa kroppaa.
Käyn läpi maanantaita pääni sisällä, kelaan ja hidastan kohtauksia. Sitä viimeistä. Sitä kuinka huojuin surun musertamana odotustilan läpi kohti ulko-ovea, ja tunsin muiden koiranomistajien myötätuntoiset katseet perässäni. Kuinka teki mieli huutaa raivokkaasti sitä tuskaa, että he saivat tuoda koiransa rutiinikäynnille, kenties rokotukseen tai hammaskiven poistoon, ja me lähdimme pois tyhjien valjaiden kanssa.
Aamuisin kaksi sekuntia heräämisen jälkeen tuntuu hyvältä, normaalilta. Sitten muistan. Kumpikaan meistä ei jaksa pitää kiinni koirille laadituista säännöistä, ja Lemmy kömpii aamuyöstä väliimme nukkumaan vaikka kaupungissa ollaankin.
Nostan tiskipöydälle vaistomaisesti molemmat ruokakupit ja vedin miehelle täysin päättömät itkuraivarit koska se erehtyi ruokkimaan Lemmyn Lyytin kupista. Onneksi hän ymmärtää.
Kirjoitin itsestäni esittelytekstiä erääseen työkuvioihin liittyvään projektiin. En tiennyt miten jatkaa kohdasta, jossa aiemmin olen esitellyt itseni kahden rescue-koiran omistajana.
Lyyti ei ollut mikään helppo koira. Sen persoona oli kiemurainen yhdistelmä katukoira-aikojen kaltoinkohtelua, sieltä mukaansa otettuja pelkotiloja, joista se ei oikein koskaan päässyt yli ja toisaalta vahvaa, itsetietoista ja itsepäistä laumanvartijan luonnetta. Se sieti kyllä ihmisiä (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta) mutta välitti oikeastaan vaan harvoista. Ystäväni Heidi oli mukana Lyytin elämässä heti sen Suomeen tulosta asti, ja hänellä oli aina erityinen paikka Lyytin sydämessä. Kenelläkään toisella ei juuri mitään auktoriteettia koiraan sitten ollutkaan. Olen surrut myös sitä, ettei Heidi ehtinyt mukaan viimeiselle matkalle vaikka näin oltiin etukäteen sovittu. Toisaalta uskon, että parempi niin. Sait muru pitää ne kauniimmat muistot viimeisinä.
Lemmy on hämmentynyt ja selvästi kaipaa isosiskoaan. Aion nyt keskittyä hänen lellimiseen ja kanssaan puuhasteluun jotta kokisi olevansa elämämme päätähti, vihdoinkin. Ne olivat aina yhdessä tosi hyvä ja tasapainoinen tiimi, ja silti Lemmy taisi jäädä joskus ison persoonan varjoon.
Odotan jo, että pääsen maalle suunnittelemaan ja laittamaan muistolehtoa valmiiksi tuhka-uurnan hautaamista varten. Sammaloituneiden kivien viereen istutan ainakin kyynelverenpisaroita, ne viihtyvät varjoisessa. Sinne tulee myös "Täällä vartioin minä" -kyltti. Lyyti otti toissakesänä Torpan heti omakseen ja oli maalla onnellisimmillaan. Tuntuu hyvältä, että se pääsi vielä kokemaan ja jakamaan sen kanssamme. Tämä epämääräinen surun välitila toivottavasti loppuu kunhan saamme tuhkat haudattua. Ympyrä sulkeutuu ja sitten Lyyti on siellä kanssamme, aina.
Voi kyllä, se hallitsi myös prinsessan elkeet tarvittaessa.
Toisia koiria tulee vielä, taatusti. Ehkä ihan yhtä rakkaita, luonteikkaita ja omalaatuisia. Mutta ei koskaan toista kaltaistasi, ei vertaistasi. Kiitokset kaikesta, niistäkin hetkistä jolloin teki mieli paketoida sinut paluupostina takaisin Viroon.
(Kuvat
instagramista vuosien varrelta. Tiedättekö jonkin hyvän palvelun, jonka kautta insta-kuvia saisi teetettyä paperiversioiksi?)
