Kaksi vuotta

Tasan kaksi vuotta sitten saavuimme ensi kertaa Torpan pihamaalle ja rakastuin jylhän metsän suojeluksessa seisovaan piilopirttiin jo ennen kuin ehdin astua ovesta sisään. Me tunnistimme toisemme ensi silmäyksellä ja ihan kuin talokin olisi huokaissut että kas, siinähän te vihdoinkin olette.

(Aiemmin sisustuslehtiä lukiessani naureskelin aina kotiesittelyiden "emme valinneet taloa, se valitsi meidät"-lausahdusten korniudelle. Sitten se tapahtui omalle kohdalle.)

Nyt hieman huvittaa tuo heinäkuussa taloa ostamassa ollut hölmö nainen, joka kuvitteli kaiken valmistuvan jouluun mennessä. Tai edes sitä seuraavaan jouluun mennessä. Mikään ei ole valmistunut niin kuin "piti" ja se on just hyvä niin. Ehkä talokin huomasi heti, että tälle naiselle pitää opettaa pari juttua kärsivällisyydestä ja aikakäsitteen venyttämisestä. Olenhan elänyt suurimman osan elämästäni kuluttavassa ja itseään tukahduttavassa nytnytheti-ajassa.

Ja jos talo saikin sieluni naksahtamaan kohdilleen, niin se on samalla opettanut minua venymään yli omien rajojeni ja asettumaan enemmän, tai ainakin useammin, toisen näkökulmaan. Impulsiivisen tuuliviirin ja mannerlaattojen liikkeen nopeudella päätöksiä tekevän peruskallion avioliitto kun ei lähtökohtaisesti ole sieltä helpoimmasta päästä, ainakaan mitä tulee remonttihommiin ja asioiden valmistumiseen.

(Jos minulta kysyttäisiin pitkän avioliiton/parisuhteen salaisuutta, niin ei se puhuminen, vaan taito ja ymmärrys pitää edes välillä oma pää kiinni.)

Kirpparilta löytyi erikoinen kahdesta kaakelilaatasta koottu tarjotin. Ostin sen ihan sitä hetkeä silmällä pitäen, että jos me joskus pääsemme siihen vaiheeseen elämää, että pikkuvessan laajennus kaakelointi on tosiasia, niin peuralaatat pääsevät paraatipaikalle vessan seinälle. Ja mistäs sitä tietää; jos vaikka jo ensi jouluksi?