Käyn läpi maanantaita pääni sisällä, kelaan ja hidastan kohtauksia. Sitä viimeistä. Sitä kuinka huojuin surun musertamana odotustilan läpi kohti ulko-ovea, ja tunsin muiden koiranomistajien myötätuntoiset katseet perässäni. Kuinka teki mieli huutaa raivokkaasti sitä tuskaa, että he saivat tuoda koiransa rutiinikäynnille, kenties rokotukseen tai hammaskiven poistoon, ja me lähdimme pois tyhjien valjaiden kanssa.
Aamuisin kaksi sekuntia heräämisen jälkeen tuntuu hyvältä, normaalilta. Sitten muistan. Kumpikaan meistä ei jaksa pitää kiinni koirille laadituista säännöistä, ja Lemmy kömpii aamuyöstä väliimme nukkumaan vaikka kaupungissa ollaankin.
Nostan tiskipöydälle vaistomaisesti molemmat ruokakupit ja vedin miehelle täysin päättömät itkuraivarit koska se erehtyi ruokkimaan Lemmyn Lyytin kupista. Onneksi hän ymmärtää.
Kirjoitin itsestäni esittelytekstiä erääseen työkuvioihin liittyvään projektiin. En tiennyt miten jatkaa kohdasta, jossa aiemmin olen esitellyt itseni kahden rescue-koiran omistajana.
Lyyti ei ollut mikään helppo koira. Sen persoona oli kiemurainen yhdistelmä katukoira-aikojen kaltoinkohtelua, sieltä mukaansa otettuja pelkotiloja, joista se ei oikein koskaan päässyt yli ja toisaalta vahvaa, itsetietoista ja itsepäistä laumanvartijan luonnetta. Se sieti kyllä ihmisiä (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta) mutta välitti oikeastaan vaan harvoista. Ystäväni Heidi oli mukana Lyytin elämässä heti sen Suomeen tulosta asti, ja hänellä oli aina erityinen paikka Lyytin sydämessä. Kenelläkään toisella ei juuri mitään auktoriteettia koiraan sitten ollutkaan. Olen surrut myös sitä, ettei Heidi ehtinyt mukaan viimeiselle matkalle vaikka näin oltiin etukäteen sovittu. Toisaalta uskon, että parempi niin. Sait muru pitää ne kauniimmat muistot viimeisinä.
Lemmy on hämmentynyt ja selvästi kaipaa isosiskoaan. Aion nyt keskittyä hänen lellimiseen ja kanssaan puuhasteluun jotta kokisi olevansa elämämme päätähti, vihdoinkin. Ne olivat aina yhdessä tosi hyvä ja tasapainoinen tiimi, ja silti Lemmy taisi jäädä joskus ison persoonan varjoon.
Odotan jo, että pääsen maalle suunnittelemaan ja laittamaan muistolehtoa valmiiksi tuhka-uurnan hautaamista varten. Sammaloituneiden kivien viereen istutan ainakin kyynelverenpisaroita, ne viihtyvät varjoisessa. Sinne tulee myös "Täällä vartioin minä" -kyltti. Lyyti otti toissakesänä Torpan heti omakseen ja oli maalla onnellisimmillaan. Tuntuu hyvältä, että se pääsi vielä kokemaan ja jakamaan sen kanssamme. Tämä epämääräinen surun välitila toivottavasti loppuu kunhan saamme tuhkat haudattua. Ympyrä sulkeutuu ja sitten Lyyti on siellä kanssamme, aina.
Voi kyllä, se hallitsi myös prinsessan elkeet tarvittaessa.
Toisia koiria tulee vielä, taatusti. Ehkä ihan yhtä rakkaita, luonteikkaita ja omalaatuisia. Mutta ei koskaan toista kaltaistasi, ei vertaistasi. Kiitokset kaikesta, niistäkin hetkistä jolloin teki mieli paketoida sinut paluupostina takaisin Viroon.
(Kuvat instagramista vuosien varrelta. Tiedättekö jonkin hyvän palvelun, jonka kautta insta-kuvia saisi teetettyä paperiversioiksi?)
Voi jestas, nyt mä nauran täällä ja kyyneleet ynnä räkä valuu. Tuo viimeinen kuva räjäytti potin, aivan mainio! Ihan kuin hän siinä sanoisi, että "Tulipa elettyä!". Huumorikoiria oli hän, selvästikin! Mullakin on mökillä lemmikkien muistolehto, ja siellä on muistomerkki myös lainakoiralleni vaikka hän onkin toki muualle haudattu, mutta kävi meillä mökillä "leirillä" muutaman kerran. Meillä muistolehto on jätti-ison kuusen juurella, kivikasa.
VastaaPoistaSiihen on syynsä, että jätin tämän kuvan viimeiseksi. Hän oli tosiaankin vallan huumoriskoiria, ja (meidän) huumorintajua koeteltiin välillä kovastikin...:D
PoistaEn ole vielä pystynyt lukemaan tuota edellistä postaustasi, koska työajalla on kiusallista itkeä vesiputouksena, mutta tämän nyt näköjään pääsin loppuun. Muistan itsekin tuon tunteen, miten tärkeää oli saada ne tuhkat. Sain ne juuri päivää ennen Fantanin tuloa. Muistolehto kuulostaa kauniilta. Meidän koiramme ovat kaikki vanhempieni luona metsän reunassa. Luulen, että jos olisivat lähempänä, minulla olisi ollut hankalampaa päästä irti. Hautapaikkoja ei ole merkitty kovin kummoisesti, mutta tiedän missä ne kaikki ovat ja vien käydessäni aina luonnonkukkia ja jouluisin kynttilän.
VastaaPoistaJaksamista sinulle siellä - luin tätä tippa linssissä ja hymykin huulilla - nuo kuvat kertovat niin hienosti siitä, millainen koira Lyyti oli <3 Ja tippa tuli myös sen tähden, että samaistuin niin osaan tunnoistasi - meidän Viiru-kissa sairastaa ja huomaan joka päivä sitä katsoessa miettiväni, että onkohan tämä viimeinen kesä, jolloin saamme sitä luonamme pitää. Yritän valmistautua tulevaan suruun - vaan eihän siihen voi valmistautua.
VastaaPoistaMinun bloggerin lukulistani temppuilee ja nytkin sinulta tuli useampi päivitys kerrallaan - ja tarkoitus oli kommentoida tuota postausta, jossa iloitsit miehesi sairaalasta kotiinpääsyä ja kerroit, että kaikki on nyt hyvin. Kun sitten tämän luin, niin sanaton olen.
Päivä kerrallaan eteenpäin ja toivottavasti helpottaa sitten, kun tuhkauurna on laskettu oman maan multiin <3
Voi kuinka surullista. Itsekin olen käynyt mielessäni sen hetken, kun joskus joudun viemään Mauron lopetettavaksi. En suostu! Voi kunpa se kuolisi äkillisesti ns. "saappaat jalassa". Paljon jaksamista suruusi. Koirilla on niin omalaatuiset persoonat, että ne ovat muodostuvat äkkiä yhtä tärkeiksi perheenjäseniksi ja vertaiseksi ihmisten kanssa. Omalla persoonallaan ne luovat kaikkeen tekemiseen oman dynamiikkansa.
VastaaPoistaJa taas kyyneleet valuu putouksena. Osaat kyllä kirjoittaa kauniisti. Vartija sai varmasti parhaan mahdollisen kodin luonanne. Rapsutuksia ja paijauksia Lemmyle, ymmärrän hyvin mitä meinaat tuolla " isomman persoonan " varjoon, vaikka molemmat on taatusti yhtä rakkaita niin toinen koira voi olla paikan näyttäjä, niin meilläkin tuo vanhempi vähän sitä on. Onko sitten iän puolesta, en tiedä, mutta varmasti kaikille lemmikeille tulee se oma asemansa kodissa. Jaksamisia <3
VastaaPoistaEnne, olen niin todella pahoillani. En saanut itkultani kommentoitua edelliseen. Juu, en kestä yhtään karvakavereiden menetystä :/
VastaaPoistaLuulen ymmärtäväni, mitä tarkoitit lohdullisuudella. Hänellä oli onnellinen elämä teidän kanssa, ja kaunis ja arvokas loppu, kun oli aika lähteä. Snif.
Pomppaan toisinaan edelleen yöllä pystyyn, kun olen kuulevinani keittiön ikkunalta tassun töminää. Yksi meidän rakkaista katosi vuosi sitten, emmekä saaneet ikinä tietää mitä hänelle tapahtui. Suru on jäänyt ikään kuin keskeneräiseksi, vaikka toki järki sanoo, ettei poika enää hengissä ole. Tunnen ja tiedän sen myös, mutta sittenkin.
Olen todella, todella pahoillani. Jaksamista! Suru helpottaa pikkuhiljaa ja lakkaa etsimästä katsellaan puuttuvaa jäsentä. Ihanat, kauniit muistot kannat hienosta koirapersoonasta sisälläsi onneksi aina!
VastaaPoistaMiten onnellinen koira kuvissa onkaan. Katse täynnä lempeyttä ja onnellisuutta <3 Toivon sulle lempeää surua, kun se suru on kuitenkin läsnä, eikä sitä saa nyt katoamaan. Olkoon se siis lempeää, kuten Lyytin katse näissä kuvissa.
VastaaPoista♥
VastaaPoistaToivon, että suru hellittää pikkuhiljaa ja jäljelle jää ihania, lämpimiä, iloisia ja herkkiä muistoja. Aivan mainiot kuvat Lyytistä. Hän vaikuttaa niissä persoonalta, joka olisi ollut kunnia tavata. Kiva kuulla, että teette Lyytille muistolehdon.
Printtikuvista - moni on teettänyt Printic app:illa. Olleet tyytyväisiä. Omia kokemuksia ei ole.
En ole aikoihin käynyt lukemassa blogeja. Nyt tulin ja jouduin palaamaan tänne asti. En oikein saa sanottua mitään koioa-asiasta, ikäväsi ja surusi on suurta ja sen kommentoiminen tuntuisi vaan jotenkin mahdottomalta. Siksi sanon vain, että http://www.socialprintstudio.com/
VastaaPoistaErittäin helppo käyttää. Toimii hyvin. Nopeaa palvelua.
Jostain kautta eksyin tänne. Voi kuinka surullinen, mutta silti hymyn huulille saava postaus. Kurkkua kuristaa, töissä en viitsi itkeskellä. Lyytillä on varmasti nyt hyvä olla. Meilläkin luopuminen edessä todennäköisesti ennemmin kuin myöhemmin :(
VastaaPoista