Mun koti ei oo täällä (enää)

Oman kodin kuvaaminen myyntiä varten on mielenkiintoinen projekti, jonka aikana silmät aukenevat näkemään tuttuja nurkkia ihan uudella tavalla. Havahdun aiemmin itsestäänselvyytenä pitämiini huomioihin; takapihallamme ja ikkunoistamme tosiaankin näkyy naapuriasuntojen sijasta lähes pelkästään vihreää. 

Kuinka kauniisti aamupäivien valo siivilöityy ruokatilan ikkunan läpi. 

Ja miten tilava olohuoneemme on, massiivisesta sohvasta huolimatta. 

(Näen myös paljon sellaista, jolle pitäisi tehdä jotakin ja pian.)

 

 Yritän ottaa etäisyyttä henkilökohtaisuuteen ja keskittyä valon, pintojen ja mittasuhteiden esiin tuomiseen. 

Hoen itselleni ja miehelleni, että eihän tässä sisustusta olla myymässä vaan asuntoa. 

Silti tuntuu alastomalta; tässä tämä nyt on, kohta kaikkien silmien nähtävillä ja arvosteltavissa. 

Kuvia käsitellessäni jään ihmettelemään, kuinka erilaiselta huoneet näyttävät, 

erilaiselta kuin koskaan aiemmin. 

Sitten ymmärrän; kuvista heijastuu jo jonkun toisen koti. Jonkun toisen ideat ja unelmat ja sisustushaaveet samojen seinien sisään aseteltuina.

Ensimmäistä kertaa koko muuttoprosessin aikana tunnen hitusen haikeutta. Tämä on kuitenkin ollut kotimme yhdeksän vuoden ajan, vaikka jo ostaessamme tiesimme sen olevan väliaskel matkalla kohti seuraavaa – kenties lopullista. 

Mielessä kirkastuu ja tiedän, millä lauseella myynti-ilmoituksen aloitan:

Tässä kodissa on oltu onnellisia.