Koiranpentuterapiaa

Olen ollut jo parin kuukauden ajan vapaa maanantai-perjantai klo 9-17 työrytmistä (mikä rehellisesti sanottuna ei koskaan oikein sopinut minulle, olen parhaimmillani aikaisin aamulla ja myöhään illalla, tunnit lounaan jälkeen voidaan työskentelyn kannalta unohtaa ihan suosiolla.) Vapaasta rytmistä huolimatta sunnuntai-illat tuntuvat edelleen hieman ahdistavilta  ja maanantait ovat aina maanantaita, tympeitä ja kankeita. Ihan kuin maanantaiangsti olisi jokin meihin sisäänrakennettu ominaisuus, josta mielen on hankala päästää irti? Oikeastihan se on vaan yksi päivä muiden joukossa ja aloitus yleensä ihan siedettävälle ja monia mukavia asioita sisältävälle viikolle.

Tämä maanantai alkoi harmaana ja synkeänä eikä työtehokkuuttani varsinaisesti edistänyt hoitoon tullut teinihirviö, jollaista ei sovi päästää silmistään hetkeksikään. (Tai jos päästät, se imuroi silmänräpäyksessä sohvatyynyjen välistä kolikot ja juoksee ne suussa ähäkuttimaisesti sinua karkuun tai muotoilee eteisessä uusiksi rakkaimpia nahkatennareitasi.) Jossain kohtaa aamupäivää luovutin, totesin seuraavaan deadlineen olevan vielä pari päivää ja päätin omistaa maanantain teinarin kanssa peuhaamiselle. Mielialakin nousi, kun ei tarvinnut tuntea syyllisyyttä huonosta keskittymiskyvystä ja aikaansaamattomuudesta vaan sain keskittyä syömään riiviön kanssa nakkeja.

Ja väsähtäähän se pahinkin riekkupylly lopulta. Keitin teetä, istahdin läppärin kanssa sohvalle ja huokaisimme syvään meidän vanhuskoirien kanssa. Muistin myös, miksi meille EI tule koiranpentua.

Minulla on ratkaisuehdotus Suomen kasvaviin mielialalääketilastoihin. Resepteihin voitaisiin lääkkeiden sijaan/lisäksi kirjata nukkuvan koiranpennun säännöllistä tuijottelua ja tuoksuttelua. Pienilläkin kerta-annoksilla on vahvasti antidepressantinen vaikutus. Tämä hoitomuodon huonona puolena on toki se, että siihen jää helposti koukkuun.