tiistai 14. huhtikuuta 2015

Aika päästää irti

Jo vuoden vaihteessa aavistin voimakkaasti tämän vuoden tuovan mukanaan paljon muutoksia. Isoja ja pieniä, monella eri tasolla, niin oman pään sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Oikeassa olin, niitähän tulvii sisään ihan kiihtyvällä tahdilla.

Muutoksissa asuu siemenet lupauksille, mahdollisuuksille ja uusille aluille, mutta usein ne vääjäämättä tarkoittavat myös irtipäästämistä, luopumista, menettämistäkin. Haikeaa, surullista, lopullista.


Viime viikonlopun vietimme Hollannissa hevifestareilla humputtelemassa. Reissun aikana Suomesta hoitopaikasta kantautui tieto, että äkillisesti alkaneet oireet olivat johtaneet eläinlääkärikäyntiin ja lisätutkimuksiin. Vanhemmalla koirallamme on iso, laajalle levinnyt kasvain, todennäköisesti pahalaatuinen, ja mitään ei ole tehtävissä.

Reissun ajan työnsin asian mielen takahuoneisiin, en halunnut ajatella.





Alitajunta, aavistus tai mikälie on kuiskinut korvaani, supissut että tämä tulee olemaan viimeinen yhteinen vuotemme. Nyt aikaa on jäljellä ehkä viikkoja, kenties kuukausia. Kipu, tai sen poissaolo, määrittelee yhteisen loppusuoramme pituuden. Antibioottikuuri auttaa akuutteihin oireisiin mutta jatkuvaan kipulääkitykseen ei lähdetä, sen olen parhaalle ystävälleni velkaa.
 

Tänään olen pysähtynyt lukuisia kertoja tuijottamaan levollisena tuhisevaa koiraa, silittelemään täplää heti siinä silmien yläpuolella, nuuhkimaan popcornitassuja ja hautaamaan kyyneleitä sen silkinpehmeään turkkiin.

Pyörittelen käsissäni eläinlääkärin lausuntopaperia. Kun kivut lisääntyvät, on aika luopua koirasta, siinä sanotaan.

Selaan läpi vanhoja valokuvia, ihmettelen kuinka nopeasti se on harmaantunut, miten en ole huomannut aiemmin.

Hetkittäin ajattelen selkeän järkevästi: otan selvää tuhkauksesta, mietin minne ne haudataan (torpalle metsän reunaan vaahterapuun alle), pitäisikö vielä konsultoida toista eläinlääkäriä. (Ei, ei enää.)

Mietin, että olisko kuolema ns. äkkilähtönä parempi kuin tämä tietoinen raastava luopuminen, kun itken omaa suruani vaikka toinen vielä pötköttää viereisessä huoneessa. Mietin vähentääkö etukäteen itkeminen kyynelien määrää jäähyväisten hetkellä, miksi tuntuu kuin se olisi jo poissa vaikka on vielä siinä. Ehditäänkö vielä torpalle, kiven päälle vahtimaan, piilottamaan pihalle luita, sitähän se rakastaa. Miksi kirjoitan tätä vaikka voisin olla siellä, viereisessä huoneessa, vielä vieressä.

Milloin tiedän hetken koittaneen, miten selviän siitä reissusta itse hengissä, mitä tämä on sitten kun jo nyt tuntuu näin lamaannuttavan kuristavan lohduttomalta. Väsyttää jo ajatuskin tulevan surun määrästä ja läpikäynnistä, poislähtevillä on kuolemassa aina se helpoin rooli.


Menen viereen sohvalle, se vaihtaa asentoa paremmaksi kainalossa rapsuttelua vaatien. Paras ystäväni kohta kymmenen vuoden ajalta. Pysäyttäkää aika tähän edes hetkeksi, vetäkää käsijarru kiinni.
Tiedän, että on aika päästää irti, vaan en olisi vielä ollenkaan valmis luopumaan.

23 kommenttia:

  1. Oi että. Tuo on yksi lemmikinpidon ainoita huonoja puolia. Luopuminen. Se on niin kamalaa, sen jo monta kertaa läpikäyneenä tiedän. Voimia sinulle! Suru ei mene pois, mutta muuttaa muotoaan aikojen saatossa. Joidenkin vuosien päästä lemmikkiä voi jo muistella hymyillen ja lempeästi, ilman sitä kuristavaa kaipuuta. Mutta aikaa se vie. Koettakaa nauttia viimeisistä ajoista ja painaa kaikki hyvä mieleen <3

    VastaaPoista
  2. No niin arvasin jo postausta avatessa, että pillihän tästä tulee ja tässä sitä ollaan molemmat omat luopumiset liian kirkkana mielessä.. mitään muuta en osaa sanoa, kuin tehkää se päätös ennemmin, kuin vähänkään liian myöhään. Lääkärin saa myös kotiin tai rauhoittamaan autoon, jos toinen pelkää klinkoita. Se on asia minkä olisin halunnut tietää ensimmäiseni kohdalla, jotta olisin voinut toimia toisin. Voimia!

    VastaaPoista
  3. Otan todella todella osaa suruusi. Minulla oli "välikoirana" tapaus, jonka sain pitää luonamme vain vähän yli vuoden. Koiran tarina ja kunto oli niin raastava, että olin varautunut lyhyeen yhteiseen aikaan, mutta toivoin silti paria vuotta. Sairauden ja kaiken kuntoutuksen takia Benaan syntyi aivan mieletön erityinen suhde tuossakin ajassa. Olen sen ajan blogipostaukset piilottanut ulkopuolisilta, mutta palaan niihin usein ja tietenkin satoihin kuviin. Mietin tuolloin paljon sitä, kumpi on parempi, äkkilähtö voi pitkä surutyö. Koiran syöpäsairaus oli lääkäreillekin hankala ja välillä oli pieni toivo, että kyseessä olisikin ollut luutulehdus ja koira toipuisi. Viimeinen kuukausi oli kamala, mutta muistan jollain tavalla rauhoittuneeni, kun olin varannut lopetusajan viikon päähän. Päätöksenteko helpotti ja sain mukavan ja koiralle tutun lääkärin meille kotiin ja toinen koira sai olla tilanteessa mukana. Missään nimessä mitenkään arvostelematta ja tilannetta ja syövänlaatua tietätämättä tarkemmin, mieti sitä jatkuvaa kipulääkitystä. Ei siltä kannalta, että elämää pitkitettäisiin turhaan vaan siltä kannalta, että se loppu olisi koiralle mukana.

    VastaaPoista
  4. Voi miten kauniisti kirjoitit ja täältä niin paljon osaa ajatuksiisi. Blogissasi huomaa kuinka rakkaita koirat sinulle on ja omat rakkaat omistaen voin vaan kuvitella surun. Meillä vanhempi täyttää syksyllä 12 vuotta ja väistämättä luopuminen käy silloin tällöin mielessä vaikka kaikki on vielä hyvin. Tärkeitä ja rakkaita hetkiä sinulle ja koirille tänään ja tähän kevääseen.

    VastaaPoista
  5. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  6. "Miten selviän siitä reissusta itse hengissä." Selviät hengissä, mutta kipu on sietämätön. Me saatiin elää Kertun kanssa vain kaksi vuotta ja silti sen kuolema on ollut niin kauheaa. Ne mieleen syöpyneet kuvat sen kärsimyksestä, sen pienestä olemuksesta syvällä haudassa, ne eivät jätä minua rauhaan. Olen tässä miettinyt, miten voisin ikinä selvitä 10-vuotisen koiraystävän kuolemasta. Miten voisin selvitä puolison kuolemasta. Miten kukaan selviää?

    Toivottavasti selviät niin hyvin kuin se ikinä on mahdollista. Halaus.

    VastaaPoista
  7. Voimia <3 kaunis kirjoitus.

    VastaaPoista
  8. Voi miten kauniisti ja todentuntuisesti kirjoitettu. Itselläkin on vanheneva koira kotona ja vaikka tilanne ei (vielä ) ole akuutti, kyllä sitä joka päivä miettii että yhteiset hetket käyvät vähiin. Itse olen miettinyt ihan samoja juttuja, miten selviän, ja tuokin on niin tuttua että tuntuu hieman hassulta surra kun toinen on vielä iloisena siinä vierellä. Niin tärkeitä tyyppejä <3

    VastaaPoista
  9. Niin kaunis kirjoitus surun keskeltä <3
    Tekstisi sai kyyneleet valuen muistelemaan omia rakkaita koiravainaita. Kaksi koiraa sateenkaarisillalle saatettuani mietin pitkään, otammeko enää koskaan kolmatta, kestänkö enää uusia jäähyväisiä. Raastava suru ja kaipaus kuitenkin ajan mittaan väistyi, ja tilalle tulivat ne kaikki hyvät ja rakkaat muistot (ikävä tosin ei varmasti koskaan täysin helpota), ja niin se kolmas koirakaveri tuli kuitenkin taloon.

    Hurjasti voimia sinulle!

    VastaaPoista
  10. Voimia ja ihania yhteisiä hetkiä, paljon rapstuksia ja läsnäoloa sinne.

    VastaaPoista
  11. Omista suruistani viisastuneena olen huomannut seuraavat asiat:

    Tiedät kyllä sisimmässäsi, kun on aika. Sinä tunnet koirasi parhaiten ja näet, milloin kaveri ei ole enää täysin oma itsensä. Silloin on oikea aika.

    Ja se oma olo, se helpottaa ajan kanssa. Kuulostaa kliseiseltä ja typerältä, mutta se on totta. Siihen voit luottaa.

    Näihin tilanteisiin ei ole olemassa sanoja. Voimia teille kaikille ja mukavia viimeisiä hetkiä yhdessä. Jos yhtään lohduttaa, niin vain sinä tiedät mitä on edessä, ei koira. Koira ajattelee varmaan jotenkin näin: emäntä on surullinen jostain syystä, täytyypä mennä sen luokse hakemaan rapsutuksia.

    VastaaPoista
  12. Voimia sinulle tänä raskaana aikana. En osaa edes kuvitella, mitä joudut kokemaan. Vuosi sitten mun mummo-koirani lähti äkillisesti sateenkaarisillalle. Onneksi äkillisesti, sillä en tiedä olisinko pystynyt tekemään päätöstä irti päästämisestä, vaikka olisin tiennyt että se on parempi koiran kannalta. Nauttikaa näistä hetkistä <3

    VastaaPoista
  13. Kauniisti kirjoitettu surullisesta asiasta. Meillä on useampikin noita vanhuksia (20v heppa, 18v kisu ja 10v koira) ja juuri tuollaista tilannetta pelkään eniten, että niille tulisi joku sairaus, joka ei vie heti ja täytyy itse tehdä se päätös. Juuri ihan noita samoja ajatuksia ja vielä, että miten ne viimeiset päivät sitten eletään ja ollaan kun se lopetusaika on jo varattu. En ymmärrä. Mutta luopumiset kuuluu elämään, niin se vain on. Ja tosiaan yhtä kisua hieman liian pitkään pitäneenä, mieluummin ennemmin kuin myöhemmin se päätös!

    Voimia!

    VastaaPoista
  14. Oikein paljon voimia täältäkin uudelta lukijalta! Kaunis kirjoitus!

    VastaaPoista
  15. Sata sydäntä, halaus ja voimia <3

    VastaaPoista
  16. On se hirveä paikka, kun joutuu hyvästelemään kaverin. Uskon silti, että koira kärsii tilanteessa vähiten - jos vaan ihmisenä pystyy tekemään sen ratkaisun oikeassa kohtaa, eikä pitkitä ystävänsä tuskaa. Eutanasija olisi aika armeliasta monessa ihmiskohtalossakin. Voimia ❤

    VastaaPoista
  17. Jaksamista sinulle ja teille, erittäin paljon. Koira on niin kovin merkittävä viisaudessaan, ihmistä viisaampi. Jospa hän tietää tilanteen, hyväksyy sen koiran hiljaisella viisaudella ja antaa teille vielä hetken aikaa olla yhdessä... Kun kaikki tuntee väistämättömän tulleen, ei ole enää arvailuja. Eron hetki raastava, mutta kaunis, koska tietää tehneensä oikein. Rakkaan ystävän tunne ja äänet kulkee mukana pitkään... Mutta lopulta aika armahtaa ja rakkaat muistot jää, onneksi...

    VastaaPoista
  18. En ole kommentoinut aiemmin, mutta lukenut kyllä. Sinussa on jotain tuttua, jotain mukavaa. Myös asia, joka nyt hyökyy yllesi on valitettavan tuttu. Viime heinäkuussa tuli meille aika luopua 8,5-vuotiaasta koirastamme. Torstaina akuutti sairaus ja jo maanantaina perusteellisten tutkimusten jälkeen koira oli kuopassa mökillämme. Luopumista ja surua viikonlopun yli, toivonhiven valitettavan pienenä. Päätös piti tehdä, mutta tiedän sen olleen eläimelle oikea. Silti haikeus on suuri ja viimeinen sunnuntai mökillä samalla sekä itkettää kamalasti että herättää lämmön. Onneksi olimme niin vahvoja, että itkuisinakin otimme jokirannassa viimeiset "perhepotretit (mies+koirat)", annoimme sen kahlata joessa, nuolla jäähyllä saunahien suolaamia jalkoja, kerjätä vegaanimakkaraa, vaikka ilmankin olisimme voineet antaa kaiken mitä se halusi. Se on kamalaa, mutta se on ihmisen osa. Ihmisen osa on muistaa mennyttä ja huolia tulevasta, koira elää vahvasti tässä hetkessä. Sitä ne meille opettavat. Toivottavasti sen ajatteleminen helpottaa sua, mua se lohdutti. -Tea

    VastaaPoista
  19. Lämmin kiitos teille kaikille kauniista, lohduttavista kommenteistanne! <3 Itku silmässä olen niitä täällä lueskellut. Koiramuori on oma itsensä, syö, kakkaa ja innostuu välillä vähän leikkimäänkin. Nyt voi vaan seurailla hänen vointiaan ja toivoa, että saisimme vielä viettää yhteisen kesän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistorikkaita viimeisiä yhteisiä hetkiä Lyytille ja koko perheelle, toivottavasti ne jatkuu vielä sinne kesäänkin saakka..

      Poista
  20. Tsemppiä viimeisiin yhteisiin hetkiin! Meillä edellisen koiran kanssa loppu oli nopea, kasvain diagnoosista kolmen päivän päästä päästimme rakkaan haukkujan autaammille metsästysmaille. Päätös oli vaikea, niin mahdottoman vaikea. Ja kyllä sitä itkettiin. Toisaalta kun päivän päätti nin se oli myös jollain tavalla helpotus, kivut olisivat toisella sen jälkeen ohi vaikka omassa sydämessä ne jatkuisivat.

    VastaaPoista
  21. Miten surullista :( Olen niin pahoillani. Sateenkaarisilta kutsuu karvakuonokaveria ja ihminen suree. Luopumisen tuska tuntuu tänne saakka. Kyllä sä sitten tiedät milloin on se oikea aika. Nyt taidat tarvita hieman aikaa ensijärkytyksen kanssa ja kun koirakaveri ei ilmeisesti ole tuskainen, teille on sitä annettu.

    Olen niin valtavan pahoillani. Meilläkin on kaksi koiraa, joten ajatus kirpaisi kunnolla täälläkin. Voimia sinne. Popparitassulle rapsutukset :)

    VastaaPoista